suhde vanhempiinne

..vanhempani ovat koko elämäni ajan tarjonneet tukea ja turvaa jokaisessa asiassa eikä heidän tekemisillään ole ollut mitään vaikutusta syömishäiriöni alkuun. Minulla on hyvät välit sisarusteni ja vanhempieni kanssa ja kotoa opitut ruokailutottumuksetkin ovat terveelliset. Meillä ei kukaan ole koskaan kiinnittänyt toisen ulkonäköön huomiota arvostellen tms. Kukaan ei ole kiinnittänyt omaan ulkonäköönsä enempää huomiota kuin normaalisti (ei kukaan lähde rasvainen tukka päätä myöten kauppaan..). Kukaan perheestäni ei ole minua läskitellyt, olen saanut vain kehuja. Ainoa mikä on suotuisasti vaikuttanut sh:n kehittymiseen kohdallani on vaatimukset. Olin lahjakas koulussa ja minulta myös vaadittiin hyviä tuloksia koska pystyin niitä tekemään, täysin normaalia vaatia ja kannustaa kun toinen kerran pystyy. Olen ollut itsetuhoinen lapsesta asti ja minua kiusattiin koulussa, vanhemmillani ei mielestäni ole tässä osaa eikä arpaa.

Mun vanhammat eros ku olin tokalla.Ja ku olin kolmannella nii mun iskä murhas mun äidin ja mä ja mun sisarukset jouduttii mummin ja ukin luo asuu (äidin vanhemmat).Seiskalla olin koulukiusattu ja jouduin vaihtaa kouluu.Kasin loppu syksyst ja kevääst sairastin anoreksiaa ja nyt oon ysil ja lähinnä bulimiaa.Aivan varmasti noi kaikki asiat on vaikuttanu mun sairauteen etenki äitin kuolema.Tosin mun veljel on mielenterveysongelmii...

Kaikki nää "koti-freudit"! hahahhahaaaa....."suhteet vanhempiin",hohohohohohhoooo..."tyytyväinen ulkonäköönsä",heheheheheheheeeheeee....,onkohan nauruun kuoleminen karmeempaa ku anorexiaan veivinsä heittäminen.....

Vanhempani erosivat ollessani tuskin kouluikäinen eivätkä ole koskaan tulleet toimeen keskenään. Joskus yläasteikäisenä muutettiin äitini kanssa hänen miesystävänsä luokse asumaan. Olin aloittanut laihduttamisen jo aikaisemmin, koska en ollut tyytyväinen ulkomuotooni ja halusin laihtua.

Äitini teki pitkiä työpäiviä ja kaikki vapaahetket hän vietti miesystävänsä kanssa matkustellen, käyden ravintoloissa ja juhlissa. Viikonloppuna sitten aina kotona ryypättiin. Heidän mielestään se ei ollut ongelma, koska oluen juominen kuulemma kuului lätkämatsin seuraamiseen tv:stä ja hyvän ruoan kanssa kuului juoda hyvää viiniä, usein pullokaupalla.

Äitini kanssa en tuolloin ollut enää läheinen. Viikolla hän tuli yleensä töistä kotiin ja lähti sitten miesystävänsä kanssa ulos, ja ehdin harvoin nähdä häntä kunnolla. Ainoa juttu, mistä keskustelua syntyi olivat hyvin menneet kokeet ja se, kuinka ihanan laihalta näytin. Laihduttamiseni muuttui ehkä jollain tasolla huomionhakuisemmaksi. Toivoin, että hän edes jotenkin huomioisi minua. Ihastelisi laihuuttani tai huolestuisi. Syy oli yhdentekevä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Näin isäni parin kuukauden kuluttua ja hän todella säikähti minussa tapahtunutta muutosta.

Nykyään asun isäni perheen luona ja painoni on taas lähellä normaalipainon rajaa. Enää en ajattele painonpudottamista ja kaloreita, vaan nautin yheteisistä ruokailuhetkistä perheen kanssa. Ihanaa, kun on ihmisiä ympärillä.

En syytä äitiäni, koska omassa päässänihän minulla naksahti. Itse minä itelleni tämän aiheutin. Nyt menee kyllä jo paremmin.

Voimia kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville.

Anorektikko voi tosiaan olla se sijaiskärsijä, joka kantaa perheen taakan hennoilla harteillaan. Empaattisin ja tukea itsekin tarvitseva. Paranemisen käynnisti omalla kohdallani se, että hössöttämisen ja kauhistelemisen sijasta oli joku, joka piti minua fiksuna ja luottamuksen arvoisena ihmisenä. Pari ihmistä luotti siihen, että itsekin halusin parantua, ja niinpä aloin luottaa siihen itsekin ja palata takaisin tähän yhteiskuntaan.