mulla tapahtu keskenmeno äitienpäivänä-05 ja se oli todella rankka kokemus. tuolloin oli viikot 9 3 jo oikeestaan silloin kun näin kaksi vahvaa viivaa raskaustestissä,aavistin pahaa ja olo oli kamala. neuvolassa kätilölle itkin jo sitä etten tule koskaan näkemään lastani.
ekan neuvolaan jälkeen alkoivat kivut,soitin kätilölle joka sanoi että vihkaisut kuuluivat asiaan.
pari päivän kuluttu alkoi sitten se vuoto,se oli periaatteessa kivutont ja todella niukkaa ja tämänkin kätilöni sivuutti.
muutaman päivän pähkäilin asiaa,kun en enää kestänyt marssin yksityiselle joka sitten ultrasi ja sanoi että sikiö on menehtynyt.
olin sokissa,toimin kuitenkin aika tavallisesti,lähdin kotiin koska lekuri käski sinne mennä odottamaan sikiön ulos tulemista ja sanoi että vedä se sitten vaikka pöntöstä alas ei sillä mitään tee,hyvä etten purskahtanut itkuu siinä paikassa.
minulle tehtiin kaavinta viikkoa myöhemmin.
itkin ehkä viikon putkeen kun kuulin uutisen,lapseni on mielessä päivittäin,minulla on sitä pientä niin ikävä.
la oli 4.12.2005...tuntuu että keskenmeno tapahtui vasta eilen ja kuitenkin minusta olisi voinut tulla äiti jo kuukauden päästä...
ekan neuvolaan jälkeen alkoivat kivut,soitin kätilölle joka sanoi että vihkaisut kuuluivat asiaan.
pari päivän kuluttu alkoi sitten se vuoto,se oli periaatteessa kivutont ja todella niukkaa ja tämänkin kätilöni sivuutti.
muutaman päivän pähkäilin asiaa,kun en enää kestänyt marssin yksityiselle joka sitten ultrasi ja sanoi että sikiö on menehtynyt.
olin sokissa,toimin kuitenkin aika tavallisesti,lähdin kotiin koska lekuri käski sinne mennä odottamaan sikiön ulos tulemista ja sanoi että vedä se sitten vaikka pöntöstä alas ei sillä mitään tee,hyvä etten purskahtanut itkuu siinä paikassa.
minulle tehtiin kaavinta viikkoa myöhemmin.
itkin ehkä viikon putkeen kun kuulin uutisen,lapseni on mielessä päivittäin,minulla on sitä pientä niin ikävä.
la oli 4.12.2005...tuntuu että keskenmeno tapahtui vasta eilen ja kuitenkin minusta olisi voinut tulla äiti jo kuukauden päästä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
en osaa mitenkään lohduttaa, mutta toivon, että aika auttaisi parantamaan haavat :( Itellä km 8.12.04 ja muistan sen kuin eilisen päivän...itkin myös hysteerisesti 2 viikkoa.
Sun ois hyvä keskustella asiasta jonkun kanssa -puhuminen tosiaan auttaa!
Varmasti tulet muistamaan pikkuisesi koko loppuelämäsi, mutta eri tavalla. Itse voin jo ajatella menetettyä lastani ja hymyillä, sillä jostain syystä siinä vain kävi niin kuin kävi. Vaikka olen ateisti, niin uskon, että mun enkelilapsi on nyt jossain hyvässä paikassa.
Toivon sulle voimia tulevaisuuteen!
kiitos kun ymmärät. tämä on sellanen yhteinen suru meillä kaikilla vauvansa memettäneillä...ehkä tämä elämä tästä jatkuu,pakkohan sen on. ole onneksi pystynyt asiasta puhumaa terapeutin kanssa ja onneksi miehenikin jaksaa ymmärtää:)