olen nyt parisen kuukautta kärsinyt aivan kamalasta ahdistuksesta. Aluksi en tiennyt mikä on kun tuli vain hirveän huono olo ja en saanut syötyä ja ruuat tulivat ulos suunkautta lähes samantien...
kävin lääkärissäkin ja kerroin vaivoistani ja siinä sitten otettiin kaikenmaailman verikokeita, joista ei sitten löytynyt yhtikäs mitään.
Nyt myöhemmin olen tajunnut että vaivani johtuu ahdistuksesta, vaikka en oikein ymmärrä mikä minua ahdistaa.
Nykyään ei ei ole oksennusta tullut mutta maha on usein kipeä ja kurnii kova äänisesti. Sitten olen saanut myös univaikeudet riesakseni. Heräilen öisin yleensä johonkin 3-4 aikaan ja kieriskelen tuskissani. Sen jälkeen nukahdan heikosti ja herään liian aikaisin ennen koulun alkua ja en saa enää nukutuksi...
olen miettinyt mikä minua oiken ahdistaa, mutta kun oikeaa syytä ei tunnu löytyvän?? Olen juuri aloittanut ammattikoulun, mutta siellä menee hyvin. Kavereitakin minulla on, tosin vähän kaukaisempia nykyään, kun kaikki käymme eri kouluja. Sitten ajattelin että se johtuu siitä että stressaan päivää jolloin tyttöystävälläni ja minulla tuli vuosi täyteen, mutta kun sekin päivä on mennyt niin syytä on aika vaikea keksiä.
Olen myös ajatellut että se johtuu siitä, kun tyttöystäväni on minulle ensimmäinen kunnollinen seurustelukumppani, jonka kanssa olen viettänyt paljon aikaa yhdessä ja jota oikeasti rakastan, mutta tuntuu että pelkään vakavampaa suhdetta ja tuntuu oudolta että olen seurustellut jo vuoden saman tytön kanssa. Joten tuntuu että pieni osa minua haluaisi erota hänestä, vaikka mitään pätevää syytä ei ole, sillä rakasta häntä ja meillä menee oikein hyvin, mutta tuntuu että en pärjäisi ilman häntä ja toisinpäin ni se jotenkin pelottaa... Sitten minua lisäksi pelottaa se että jos ahdistukseni jatkuu, en enään osaa elää normaalisti ja tuntuu että järki menee.
Ongelmiani on helpottanut se kun olen voinut puhua jonkun kanssa, vanhempien tai tyttöystävän. Ongelma vain on siinä että kun olen puhunut ajatuksistani, niin oloni helpottuu vain väliaikaisesti ja sitten taas alkaa pyörimään päässä samoja ajtuksia. Joten alkaa tuntua siltä että minua ahdistaa ahdistuneisuus??
sitten vaivani usein lähtevät kunhan saan vaan jotakin muuta ajateltavaa, mutta ongelmana onkin se että aina ei voi olla jotain tekemistä, jolloin ahdistuneisuus taas alkaa vaivaamaan..
mitä oikein pitäisi tehdä että pääsen eroon tästä vaivasta?? olisin valmis terapiaankin tai popsimaan jotain pillereitä, mutta tuntuisi tyhmältä mennä jonnekkin terapiaan selittämään että minulla on huono olo enkä tiedä miksi...
koittakaa saada selvää epäselvästä kirjoituksesta, en todellakaan ole mikään maailman taitavin kirjoittaja:)
kävin lääkärissäkin ja kerroin vaivoistani ja siinä sitten otettiin kaikenmaailman verikokeita, joista ei sitten löytynyt yhtikäs mitään.
Nyt myöhemmin olen tajunnut että vaivani johtuu ahdistuksesta, vaikka en oikein ymmärrä mikä minua ahdistaa.
Nykyään ei ei ole oksennusta tullut mutta maha on usein kipeä ja kurnii kova äänisesti. Sitten olen saanut myös univaikeudet riesakseni. Heräilen öisin yleensä johonkin 3-4 aikaan ja kieriskelen tuskissani. Sen jälkeen nukahdan heikosti ja herään liian aikaisin ennen koulun alkua ja en saa enää nukutuksi...
olen miettinyt mikä minua oiken ahdistaa, mutta kun oikeaa syytä ei tunnu löytyvän?? Olen juuri aloittanut ammattikoulun, mutta siellä menee hyvin. Kavereitakin minulla on, tosin vähän kaukaisempia nykyään, kun kaikki käymme eri kouluja. Sitten ajattelin että se johtuu siitä että stressaan päivää jolloin tyttöystävälläni ja minulla tuli vuosi täyteen, mutta kun sekin päivä on mennyt niin syytä on aika vaikea keksiä.
Olen myös ajatellut että se johtuu siitä, kun tyttöystäväni on minulle ensimmäinen kunnollinen seurustelukumppani, jonka kanssa olen viettänyt paljon aikaa yhdessä ja jota oikeasti rakastan, mutta tuntuu että pelkään vakavampaa suhdetta ja tuntuu oudolta että olen seurustellut jo vuoden saman tytön kanssa. Joten tuntuu että pieni osa minua haluaisi erota hänestä, vaikka mitään pätevää syytä ei ole, sillä rakasta häntä ja meillä menee oikein hyvin, mutta tuntuu että en pärjäisi ilman häntä ja toisinpäin ni se jotenkin pelottaa... Sitten minua lisäksi pelottaa se että jos ahdistukseni jatkuu, en enään osaa elää normaalisti ja tuntuu että järki menee.
Ongelmiani on helpottanut se kun olen voinut puhua jonkun kanssa, vanhempien tai tyttöystävän. Ongelma vain on siinä että kun olen puhunut ajatuksistani, niin oloni helpottuu vain väliaikaisesti ja sitten taas alkaa pyörimään päässä samoja ajtuksia. Joten alkaa tuntua siltä että minua ahdistaa ahdistuneisuus??
sitten vaivani usein lähtevät kunhan saan vaan jotakin muuta ajateltavaa, mutta ongelmana onkin se että aina ei voi olla jotain tekemistä, jolloin ahdistuneisuus taas alkaa vaivaamaan..
mitä oikein pitäisi tehdä että pääsen eroon tästä vaivasta?? olisin valmis terapiaankin tai popsimaan jotain pillereitä, mutta tuntuisi tyhmältä mennä jonnekkin terapiaan selittämään että minulla on huono olo enkä tiedä miksi...
koittakaa saada selvää epäselvästä kirjoituksesta, en todellakaan ole mikään maailman taitavin kirjoittaja:)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Heippa nuori "ystäväin", hiukan kuulostaa siltä kuin olisi jostakin syystä aivojen dopamiini- ja serotoniinituotanto jostain väliaikaisesta syystä laskenut.
Ehkä olisi viisainta saada aika hyvälle psykiatrille, nimenomaan hyvälle. ei sellaiselle joka heti lykkää 100 diapamia ja masennuslääkkeitä, vaan sellainen joka osaa diagnosoida vaivasi ja sitten määritellä hoidon.
Sillä apua on saatavilla, vaikka sitten popsimalla niitä mielialalääkkeitä n.puolikinvuotta.
Keskusteluapukin voi olla tarpeen, mutta kohdallasi ei ehkä pitkää terapiaa kaipaa, koska sinulla ei ole itsariajatuksia, etkä ole muutenkaan syvässä depiksessä ilmeisestikkään.
Ihmiselämä vain on sellaista että elämään kuuluu joskus selittämättömiä asioita, ja meidän kropassamme ja elimistössämme tapahtuu asioita joihin emme voi vaikuttaa.
Joten otappa reippaasti yhteyttä vaikkapa paikalliseen nuorisopsykiatrianpoliin tmv.
Ja "häntä" pystyyn..elämäsi vaikuttaa olevan ok ja sinä kans :)
Kuin luin viestiäsi, tuntui kuin olisin joistakin kohdista kirjoittanut sen itse. Mua ahdistaa, aika paljon, välillä se on kyllä helpottanut. Oksentelua ym mulla ei ole ollut, mutta kovaa ahdistusta. Vanhempani passittivat minut lääkäriin, ja sieltä menin psykiatrille, josta ei kumminkaan ollut mitään apua... Mulla oli tauko, että ahdisti paljon vähemmän, mutta nyt se on taas kasvanut. Varsinkin kun erosin ensimmäisestä poikaystävästäni. Mun oli vaan pakko lopettaa, mua ahdisti olla siinä suhteessa, vaikka hän olikin todella mukava, en vaan pystynyt... Se oli ensimmäinen poikaystäv'ni ja olin ollut hänen kanssaan jo jonkin aikaa...
Ja nyt mulla on pelko, etten ikinä parannu tästä, että oon koko loppuelämäni tämmönen ahdistunut, enkä pysty nauttimaan mistään. Ahdistaa, etten pysty vaikka ikinä seurustelemaan niin, ettei mua joskus rupeisi ahdistamaan, ja jään sitten erakoksi koko loppuelämäni...
Lääkkeitä en suostu ottamaan... ja psykiartista ei ollut apua, psykiatri itse sanoi että olen terve (mutta olenko sittenkään).... Tosin, ei mulle mitään lääkkeitä määrättykkään. Koska ne on vain vaikeissa tapauksissa, mutta siltikin :/.
Tuntuu, että koko ajan pitäisi olla jotain tekemistä, että ajatukset pysyisivät poissa...