Elämä on kosmisen energian virta ja ihminen kuin koskenlaskija. Matkalla kohtaa tyyniä suvantoja, joissa virta on leppeä ja meloja voi levätä ja nauttia matkastaan. Kevein melan pistoin matka joutuu ja on aikaa nähdä rantakivillä kisailevat koskikarat. Silloin on aika hengittää syvään raikasta ilmaa ja kerätä voimaa edessä odottavaa villinä kuohuvaa koskea varten. Joskus sen kosken pauhu kuuluu jo kauan etukäteen, joskus virta johtaa yllättäen kuohujen keskelle. Levoton matkaaja hätääntyy ja koettaa toivotonta taistelua virran voimaa vastaan - sen taistelun häviää aina. Tuska sumentaa näkökentän ja toivoton hosuminen johtaa vain oman voiman katoamiseen ja lopulta on jäljellä vain epätoivo ja uupumus ja kiveltä toiselle hallitsemattomana ajautuva kanootti. Tyyni matkaaja tuntee voimansa ja ohjaa kulkuaan määrätietoisin vedoin. Levollinen katse löytää pärskeiden keskeltä vaanivat karikot ja virran voiman tunteva mieli poimii kuohujen keskeltä vapaan reitin. Jääkylmänä kasvoille syöksähtävä laine pistelee kuin tuhat neulaa. Jokaisesta niistä heijastuu auringon säde. Tärkeä valinnan hetki; kirpoaako ote pistojen tuskaan vai näkyykö kimalluksen läpi , että suvannolla hyppää lohi. Se on kuin arvoituksellinen tilaisuus, jonka pyydystäminen houkuttaa.
Elämisen rohkeudesta
Nestor Nikulainen
11550
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
oli minulle tuo kirjoitus! * Kiitos! * Saanko kysyä, oliko teksti omaasi?
Jk.
Miten ihanaa onkaan olla ihminen - tai tulla ihmiseksi...
*hymyilee*
Mukavaa, että pidit.
Olihan se omaa tuotetta. Ei ihan juuri laadittu, mutta tuntui sopivalta poimia se pöytälaatikosta nyt.
Totta, että on ihanaa tulla ihmiseksi. On myös tuskaa tulla ihmiseksi. Kun on nähnyt sekä valon että varjon, elämä saa aivan uuden merkityksen ja ulottuvuuden.
Tuttua on. Ja jotkut meistä joutuvat kulkemaan pitkän matkan varjosta valoon, ennen kuin edes tajuavat kulkevansa. Muistuupa mieleeni yksi sanonta: Vuoret, joita elämässä vaikeimmin ylitämme, ovat aina kootut hiekanjyväsistä...
Mitähän muuta mukavaa pöytälaatikostasi löytyy?
Pitkä matka - ei kaksinenkaan etappi, jos sitä mitataan kelloin ja kalenterein - horisonttiin katoava polku, jota monet eivät koskaan elämässään ehdi taivaltaa. Cafe 35 ... lastentarha, jossa minunkin kuuluisi olla hiekkakakkuja leipomassa. Ei kiitos - peruskouluikäiset lapsenikin ovat jo matkanneet polullaan kauemmas.
Pöytälaatikosta:
Yöpakkasen jäljeltä pihalla on huurretta ja juuri nousseen auringon säteet loihtivat ruohon korsille pieniä timantteja. Kun katson akkunasta, aurinko häikäisee ja tarhassaan liikkuva hevonen näkyy tummana siluettina.
Eilen haravoin pihaa ja västäräkki keikkui pirteänä apulaisena. Se poimi ruohikosta esiin tulleita ötököitä. Pitkän muuttomatkan jälkeen varmaan olikin jo hiuko. Västäräkistä vähäsen... kertoo ikivanha loru. Tuntuu hyvältä aistia kesän läheisyys ja nähdä, miten kevätaurinko herättää luonnon talviunestaan.
Metsän laidalla olevilta halkopinoilta nousee höyryä. Haihtuva vesi näkyy hauskoina kiehkuroina matalalta valaisevan aamuauringon kajossa. On auringon vuoro tehdä työnsä - minä tein osuuteni pyryssä ja pakkasessa ja pimeässä.
Hevosen tarhan vierellä näkyy vielä rekan renkaiden painallukset ja tukeista varissutta roskaa. Maanantaina on tilipäivä.
Vappu lähestyy. Jos nyt katsoisin peiliin, näkisin kasvoillani ivallisen hymyn. Työläisten juhla. Suorittajien muistopäivä, josta moni ei muista mitään muuta kuin kammottavan päänsäryn seuraavana aamuna. Taidanpa lämmittää rantasaunan ja heittää talven rasitukset harteiltani hyiseen avantoon.
Pian alkaa uusi projekti: kymmeniä tuhansia puun taimia odottaa maan sulamista ja sitä, että asetan ne tarkalleen niihin kohtiin, joissa ne voivat kasvaa tukeviksi rungoiksi.
Nyt on minun hetkeni nauttia elämästä.
Nestor hyvä, teksti oli kaunis, vaikka ei totuudenmukainen (toivon niin). Jaksaisi en matkata virranvietävänä, haluan olla itse ohjaamassa venettä vaikka vastavirtaan tai sivujokia pitkin pois koskimaisemista.
Eläminen ei ole helppoa, ja jos se on liian helppoa niin siitähän ei nautti: elämän pienistä aurinkoisista hetkistä ja onnen pipanoista (jotka huomaa todella vasta kun ne ovat menneet).
Mutta me olemme ihmisiä ja elämme rohkeasti tätä päivää - ei huomista eikä eilistä. Tämä päivä oli minulle onnellinen.
sie kati sanoit oikee, et ihmisen pittää itse ohjaja venettää. eihän sitä muuten elä elämäänsä,vaan toinen ellää sinunkin.
mie olin toisten ohjattavis 1990asti jalmarin kuolemaan,olin sitä koko elämän ensin äitin ja sit siirty valtikka jalmarille,.
olin niin alistettuetten tienny,et ihmisel oli oma tahtokin. mutta luoja halus vissiin et minun pittää koettaa omiakin siipiä ja kulkee omis töppösis,kun minut yksin jätti.
alus se oli ihan mahotonta kuukauen mie vaan kävelin ja tein ruttiinilla kaik työt miten siihenkin asti .sit terveys sisar joka meil välil pistäytyi sano et voi tuol viisiin jatkaa,nyt pistät elukat pois ,et jaksa tehhä kaikkee sie näännyt tuon työ taakan alle.
se minnuu herätti ko joku taas sano mitä tehhää.niin teinkin.menin kaupunkiin yksinkin mitä en ollu tehny mies muistiin.kaks vuotta minul meni kun aloin poikkee jalmarin tavoista ja päivärytmistä.
aluks mie istuin pitempään aamusaikan kanssa,jätin yhden perjantain viikkosiivouksen välliin, ja söin näkkileipää sängyssä ,pienest se irrottautuminen alko, mie sanon ko kuun kävijä toisip päin vaan,ei tämä niin isoa yhteiskunnalle, mut minulle merkittävät askeleet.
siit sitte pikkuhiljaa mie opettelin päättää asioita.
alkukuukausina kysyin pankki neidiltä paljonko minun pittää ottaa rahhaa ulos, ko tarviin siihen ja siihen ,no sanohan hää lopulta ko aikani tivasin,mie en vaan osannu itte sitäkään päättää.
työ ehkä sanotte et olis pitäny ottaa ittee niskasta kiinni, mut ei se niin vaan käy kun toiset oli pitäny niskasta kiin 64 vuotta.
sanotaa siin neljän vuoden kuluttuu mie olin jo niin pitkällä et laitatin vessan ja suihkun sissään, veet jo tuli muttei lämmintä vettä.
seuraavan vuonna teetätin remontin kolmessa huoneessa,missä päätin assua.
nyt mie mielestäin kulen täysin omilla kintuillani,ossaan jaa uskallan olla erimieltäkin, mut oli se oppinen yksinää raskasta kyl mie monet itkut väänsin kun en tienny mitä tehhä ,en vaa osannu ratkoo asioita.
nestorin kuvaus pihamaasta oli niin tutun tuntunen.kaihol mie muistelen ko täskin pihas oli kerran elämää,,kanat kulki vappaana parin vuohen kanssa ,lehmät näkyvil laitumilla hevosen kanssa.
ankat kaakatti heti ja juoks peräs ,oottaen esiliinan taskust leivän murusii.
nyt ko seisoo portaalla, tuntuu tuon muiston jälkeen, kuin olis tulle johonkin tyhjään ,mis kaikki elämä on kuollu.pihas leppää vain ruostunu aura ja pelto hara.tuntuu et lintujakkii on nykyään vähemmän,
hyvähän minul nyt on,vaik sitä vilskettä joskus kaipailen,mut en sit tiiä jos sitä tulis, jaksaisko ennää niinko nuorna,parempi vaan muistoina ja kaipauksena ,luulen.
on mieluista lukkee viimeinen lauseesi,toivon sydämmestä, et moni muukin vois sannoo samoin.
Olet mukava ihminen, Lyyli. Sinun jorinoita on hauska lukea. Niin elävästi kerrot ja rehellisesti. Tuntuu siltä kuin lukisin oman äitini juttuja, hänkin oli ahkera ja huolehti kaikista ihmisistä. Lapsia oli monta, ei joutaneet sormet lepäämään iltaisinkaan, aina oli kutimet kädessä ellei taloustyöt kutsuneet.
Mut niin oli myös hänellä helpompaa viimeiset vuodet, sai valmiiseen pöytään tulla. Mutta yksinäistä, kun olivat lapset maailmalla ja ystävät yksitellen mullan alla.
Yksinäisyyttä on niin paljon sekä nuorilla et aikuisilla. Eikö me enää osata tulla tuttaviksi tai rakkaiksi. Kaikkien täytyy pelätä et tulee hyväksikäytetyksi tai sitä, että rakkaus loppuu.
Mikähän siihenkin auttaisi - yksinäisyyteen ja elämän ahdistukseen?
Lyylin juttuja on tosiaan hauska lukea ja murre vielä antaa oman pikantin lisänsä.
"Mikähän siihenkin auttaisi - yksinäisyyteen ja elämän ahdistukseen?"
Hyvä kysymys. Minun mielestäni vastaus on arvomaailman muutos:
Raha ja status olisi vaihdettava kiinnostukseen ihmistä kohtaan.
Oman edun maksimointi olisi vaihdettava perheen etuun.
Naapurin kanssa kilpailu olisi vaihdettava yhteistyöhön hänen kanssaan.
Loukkaava ja halveksuva sananparsi olisi vaihdettava rakentavaan kritiikkiin.
Hetkellisen nautinnon tavoittelu olisi vaihdettava kärsivälliseen ihmissuhteiden rakentamiseen.
Uppiniskainen sisulla vääntäminen olisi vaihdettava joustavaan tapaan tehdä kompromisseja kaikkia osapuolia kunnioittaen. (muistathan melojan?)
Mutta miten tehdä inhimillisistä arvoista ja lähimmäisenrakkaudesta trendi, joka vetäisi mukaansa "suuren yleisön"?
kurkistaisinkaan Nestor Nikulaisen pöytälaatikkoon. Josko sieltä löytyisi taas jotain mielenkiintoista pohdintaa elämisen rohkeudesta, inhimillisistä arvoista, lähimmäisen rakkaudesta, luonnon ihmeistä, pienen ihmisen unelmista...
Kiitos Frederika että herättelit meitä palaamalla näihin vanhoihin teksteihin. Olen ollut niin paljon poissa koneen viereltä, että nämä runot ovat jääneet minulta kokonaan lukematta. Nyt selasin kaikki läpi ja tämä olikin mukava sunnuntaiaamun lukutuokio.
On näet niin, että ajatukset ja mietteet, myös runon muodossa panevat aivosolut ajattelemaan. Olen niitä lukijoita jotka en heti "sulata" lukemaani vaan minun täytyy miettiä lukemaani kauan ja analysoida. Tämä on huono ominaisuus, sillä se hidastaa joskus kirjojen, romaanienkin lukemista. Rupean ikäänkuin itse oikaisemaan sanottavia.
Toivotavasti löytyy kätköistänne lisää tällaisia.
löytyy vanhoista teksteistämme - sen ilokseni huomasin. Mukava, kun sinäkin Muori innostuit niitä lukemaan. Totesin samoin, että kolme viikkoa maalla pudotti minutkin pois monesta keskustelusta. Ehkäpä voisimme herätellä jutun juurta taas henkiin. Kirjoitit, että "ajatukset ja mietteet, myös runon muodossa panevat aivosolut ajattelemaan..." Näin minäkin koen: pidän siitä, että jää tilaa ja vapautta tulkita, miettiä, analysoidakin. Ei suinkaan aina huono ominaisuus - joskus kyllä niin maan perusteellisen ärsyttävä. Johtuisikohan koulutuksesta ja työelämässä opitusta, miksei elämänkoulustakin. Olen myös hieman ristiriitaisissa tunnelmissa kirjoitellut runohelmiäni luettavaksenne. Ajatellut, että ne mahdollisesti ärsyttävät, kenties myös estävät omien runoilijoidemme luomisvoimaa. Tämä ei suinkaan ole tarkoitukseni - päinvastoin. Minäkin toivon, että foorumilaisten kätköistä löytyisi ajatuksia, mietteitä, runoja, omaksi koettua meille muillekin jaettavaksi.