En ole varma onko tämä oikea kohta tälle viestilleni, mutta tuli päälimmäisenä mieleen. Haluaisin "apua" vaikeaan tilanteeseeni, erityisesti jos joku joskus samassa tilanteessa ollut uskaltaisi neuvoa, kertoa vaikka omista kokemuksistaan. Tietysti otan kiitollisena vastaan myös MUTU mielipiteet ja ajatukset, jokainen ihminen tuo asiaan oman näkökulmansa.
Olen 9. viikolla raskaana. Lapsi ei ole toivottu, vaan sai alkunsa yhdynnässä, johon en ollut suotuvainen... minut siis raiskattiin. Kyseessä ei ollut mikään tuntemattoman suorittama "puskaraiskaus", vaan tekijä on minulle tuttu. Ei siitä sen enempää!
Tapahtuman jälkeen kävin asianmukaisesti lääkärin vastaanotolla ja samalla hoidettiin jälkiehkäisy. Kaikesta huolimatta olen siis kuitenkin raskaana.
Ongelmani on, että abortti on vastoin periaatteitani. Huolimatta raskauden alkamistavasta koen jotenkin olevani vastuussa tästä elämästä. En myöskään pääse karkuun sitä tosiasiaa, että kaikesta huolimatta kyse on myös minun lapsestani. Löytyykö täältä ketään, joka olisi ollut minun tilanteessani. Kykeneekö tällaista lasta koskaan rakastamaan täysin ehdoitta, "normaalilla" tavalla? Tuleeko hän aina vain muistuttamaan minua isästään ja tavasta, jolla hän sai alkunsa? Hän tulee joskus kysymään minulta isästään... voinko koskaan kertoa hänelle hänen taustaansa, vai täytyykö minun aina esittää "kerran erehtynyttä"? Aiheuttaisiko kertominen hänelle vain turhaa tuskaa? Löytyykö joku, joka on joskus saanut omasta menneisyydestään selville jotain tämän kaltaista? Millaisia tunteita se herätti? Olisitko mielummin ollut tietämättä asiasta? Mikäli tilanne tulisi olemaan psyykkisesti sietämätön molemmille osapuolille, onko abortti oikeampi vaihtoehto? Nyt joku tietysti miettii adoptiota, mutta minä en voisi antaa pois omaa lastani. Itsekkyydessäni koen, että aborttikin olisi parempi. Päätöksen tekoon on kuitenkin aikaa vain rajallinen määrä. Tahtoisin tehdä päätöksen asiasta, enkä vain ajautua johonkin lopputulokseen.
Tässä yön pimeinä tunteina heräsi mieleeni myös sellainen hullu kysymys, että ei kai isällä ole tällaisessa tapauksessa mitään oikeuksia lapseensa (en nostanut virallista syytettä häntä vastaan)? Oikeudentajuni sanoo, että ei tietenkään, mutta mistä sitä koskaan tietää.
En etsi apua ja keskusteluseuraa raiskaustani koskien, siihen liittyen minulla on jo nyt monta ihmistä,jotka tukevat ja keskustelevat kanssani. Tämä aihe ei kuitenkaan ole sellainen, josta juuri julkisesti puhutaan joten saman kokeneita on vaikeaa löytää. Aivan varmasti on olemassa muitakin, kuin minä.
Olen 9. viikolla raskaana. Lapsi ei ole toivottu, vaan sai alkunsa yhdynnässä, johon en ollut suotuvainen... minut siis raiskattiin. Kyseessä ei ollut mikään tuntemattoman suorittama "puskaraiskaus", vaan tekijä on minulle tuttu. Ei siitä sen enempää!
Tapahtuman jälkeen kävin asianmukaisesti lääkärin vastaanotolla ja samalla hoidettiin jälkiehkäisy. Kaikesta huolimatta olen siis kuitenkin raskaana.
Ongelmani on, että abortti on vastoin periaatteitani. Huolimatta raskauden alkamistavasta koen jotenkin olevani vastuussa tästä elämästä. En myöskään pääse karkuun sitä tosiasiaa, että kaikesta huolimatta kyse on myös minun lapsestani. Löytyykö täältä ketään, joka olisi ollut minun tilanteessani. Kykeneekö tällaista lasta koskaan rakastamaan täysin ehdoitta, "normaalilla" tavalla? Tuleeko hän aina vain muistuttamaan minua isästään ja tavasta, jolla hän sai alkunsa? Hän tulee joskus kysymään minulta isästään... voinko koskaan kertoa hänelle hänen taustaansa, vai täytyykö minun aina esittää "kerran erehtynyttä"? Aiheuttaisiko kertominen hänelle vain turhaa tuskaa? Löytyykö joku, joka on joskus saanut omasta menneisyydestään selville jotain tämän kaltaista? Millaisia tunteita se herätti? Olisitko mielummin ollut tietämättä asiasta? Mikäli tilanne tulisi olemaan psyykkisesti sietämätön molemmille osapuolille, onko abortti oikeampi vaihtoehto? Nyt joku tietysti miettii adoptiota, mutta minä en voisi antaa pois omaa lastani. Itsekkyydessäni koen, että aborttikin olisi parempi. Päätöksen tekoon on kuitenkin aikaa vain rajallinen määrä. Tahtoisin tehdä päätöksen asiasta, enkä vain ajautua johonkin lopputulokseen.
Tässä yön pimeinä tunteina heräsi mieleeni myös sellainen hullu kysymys, että ei kai isällä ole tällaisessa tapauksessa mitään oikeuksia lapseensa (en nostanut virallista syytettä häntä vastaan)? Oikeudentajuni sanoo, että ei tietenkään, mutta mistä sitä koskaan tietää.
En etsi apua ja keskusteluseuraa raiskaustani koskien, siihen liittyen minulla on jo nyt monta ihmistä,jotka tukevat ja keskustelevat kanssani. Tämä aihe ei kuitenkaan ole sellainen, josta juuri julkisesti puhutaan joten saman kokeneita on vaikeaa löytää. Aivan varmasti on olemassa muitakin, kuin minä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kysymyksesi ovat niin monitahoisia, että niihin on mahdotonta vastata tyhjentävästi.
Osapuolia on kolme;
I Et kerro miehestä ja hänen tavoitteistaan juuri mitään, joten hänen roolinsa on vaikea ottaa kantaa.
II Itse olet ristiriitaisten tunteiden ja epävarmuuden tilassa. Toisaalta tunnet vastuuta lapsen elämästä toisaalta kerrot haluavasi olla itsekäs. Olet ilmeisen oikeassa siinä, että ratkaisu sisältyy päätökseesi ja niihin näkökohtiin, joita pidät tärkeänä. En osaa pitää suurena ongelmana sitä, että lapsi joskus kyselee historiastaan. Ei sinun tarvitse "esittää" lapsellesi mitään, vaan voit kertoa hänelle rakastaneesi häntä huolehtineesi hänestä. Se olisi kaunis tarina ja vielä tosi.
III Kaikista tapahtumista ja tuntemuksista riippumatta asian varsinainen keskipiste on lapsi ja hänen elämänsä. Uskallan sanoa, että myös lapsen vanhempien kannalta elämä on parempi kuin kuolema. Jos ajattelet lapsen kannalta, on hänelle adoptio parempi kuin kuolema.
Jos et voisikaan antaa pois omaa lastasi, niin silloin ongelmat ovat vähäisemmät. Voit pitää hänet luonasi.
Satuin äsken lukemaan viestisi ja tajusin,että itselläni on luultavasti sama tilanne edessä.N.2 viikkoa sitten ns."Puolituttu" raiskasi..:( Poliisiin en ota yhteyttä.Vaikeaksi tämän tilanteen tekee se,että olen vasta 15 vuotias.:( en tunne olevani vielä valmis äidiksi ja mielestäni lapsella kuuluisi olla myös isä. testiä en ole uskaltanut tehdä,mut olen asiasta melko varma...
-Tuleva äiti -90-
Olen pahoillani puolestasi, niin laimealta kun se kuulostaakin. Ymmärrän hyvin, että et tahdo ilmoittaa poliisille, mutta älä yritä vaieta asiasta. Sinun täytyy kertoa jollekulle: hyvälle ystävälle, sisarelle, veljelle tai vanhemmille. Toivottavasti sinulla on hyviä ystäviä, jotka kuuntelevat ja tukevat. Minä en tehnyt ilmoitusta koska se ei olisi ollut sen vaivan arvoista, mutta puhuin tapahtuneesta. Se on välttämätöntä! Ensimmäiseksi sinun täytyy tehdä se testi... toivottavasti olet jo tehnyt, sillä ensimmäisestä kirjoituksestani on jo aikaa.
Jos minä olisin ollut tässä tilanteessa 15 vuotiaana (10 vuotta sitten), niin päätös olisi varmasti ollut helpompi. En taatusti olisi edes ajatellut kahta kertaa. Hyvä, että sinä ajattelet. Tee hyvä päätös, päätös jota et myöhemmin kadu... minä ainakin olen sen takana, oli se kumpi tahansa! Älä anna muiden painostaa sinua mihinkään, heillä on lupa vain tukea ja auttaa.
Sinä siis aivan kuten kaikki muutkin naiset tässä maassa et hyväksy aborttia, noin niinkuin periaatteena ja varsinkaan nuorella iällä. Mutta kun kohdalle osuu tai liian läheltä liippaisee, niin ei siinä olekaan mitään pahaa, vaihtoehtona se on varsin varteen otettava. Tervetuloa kerhoon! Tässä on hyvääkin se, ettet enää tule olemaan silmälappuinen periaatteen vouhottaja, vaan ymmärrät asioita tästä lähin paremmin. Olet tästä lähin avoimempi maailmalle ja erilaisille näkemyksille, et tuomitse toisia, sillä tiedät, että pitää käyttää sulavia sanoja, sillä joku päivä ne voi joutua syömään...
Nyt mieti kumpi on enemmän vastoin periaatteitasi; pakottaa itsesi tahtomattaan äidiksi / pakottaa lapsi syntymään ei-toivottuna vai abortti. (Tässä on hauskinta se, että mikäli joutuisit miettimään jonkun toisen elämää, niin vastustaisit aborttia, mutta kun kyse on omasta elämästäsi, et olekaan enää varma vastustatko sitä...)
ap hän kirjoitti että on valmis ottamaan lapsen, mutta hänät huolettaa se kuinka lapsi myöhemmin suhtautuu siihen kuinka "saanut alkunsa"...eikä minusta ap ole mitenkään itsekäs. hän ajattelee ihanasti myös kohdussa kasvavaa lastaan...
ap:lle. uskon että asiasta ei tule lapselle ongelmaa...ehkä sinulle se on hankalampaa...tiedän tuttavan jolla ollut samankaltainen tilanne...nyt heillä "oikean" aviopuolison kanssa myös yhteisiä lapsia...en usko että ollut mitään erikoista kun käynyt asiaa läpi aviopuolison kanssa...lapsellehan voi sanoa kun iso että lapsi sinulle rakas, etkä antaisi häntä pois, mutta mies teki väärin kun vasten sinun tahtoaan teki...mutta että sinä välität lapsestasi aidosti!!!vaikea kirjoittaa sanoix ajatuksia;)
En täysin ymmärrä mistä sait päähäsi, että vastustaisin aborttia. En vastusta, en edes periaatteesta. Minulla on kaksi ystävää, joille on tehty lääkkeellinen keskeytys (tai heidän aborteistaan tiedän... mene ja tiedä). Toiselle kun olimme 15 vuotiaita (syyn arvannet) ja toiselle vuosi sitten, hänellä oli kahden kuukauden ikäinen vauva ja takana vaikea raskaus, hän ei olisi jaksanut uutta raskautta ja kahta niin pientä lasta. Minä olin heille keskusteluapu ja mukana molemmissa toimenpiteissä, seurana, lohduttamassa ja pitämässä poissa ilkeät katseet ja kommentit ;) Minä siis hyväksyn ja ymmärrän toimenpiteen muiden ihmisten kohdalla, omalla kohdalla se ei ole niin helppoa. Ei vaikka minullakin on ympärilläni hyviä ystäviä, jotka tukevat, ymmärtävät, ovat valmiita tulemaan pitämään kiinni kädestäni ja olemaan olkapää, jota vasten itkeä.
En voi myöskään täysin allekirjoittaa sitä, että olisin äiti tahtomattani. Omasta mielestäni tilanteen tekee ironiseksi se, että olen jo vuoden ajatellut tahtovani lapsen heti kun se oikea mies osuu kohdalle. En vain todellakaan ajatellut hänen saavan alkunsa tällä tavalla, enkä varsinkaan tämän miehen kautta.
ja jälkiehkäisystä huolimatta tulin raskaaksi.
Tilasin abortti ajan, mutta en pystynyt sitä käyttämään. Tajusin, että vauva on myös minun lapseni isästään huolimatta. Niinpä pidin lapseni.
Itse olin helpottunut, kun en pystynytkään aborttiin.
Neuvoisin sinua nyt pyytämään pääsyä terapeutille, joka auttaa sinua käsittelemään tunteitasi lasta kohtaan. Raiskaus on aina kamala tapahtuma ja jättää traumoja ja pelkoja sieluun ikiajoiksi. Niin minä tein ja nyt olen ihana prinsessan äiti. Häntä katsoessani en ikinä muista lapseni alkuperää, vaikka hän on mokkakahvin värinen ja kiharatukkainen. Hän on vain minun lapseni. Ja tärkeintä elämässäni.
Kannustan sinua pitämään lapsesi. Ihan 100 % varmasti rakastat häntä lapsenasi. Isällä ei ole niin väliä. Vain lapsella on merkitystä.
Itse olen ajatellut, että kun lapsi kysyy isästään, niin sitten vasta mietin mitä hänelle kerron. En turhaan vielä murehdi sitä. Vastaan hänelle sen mukaan minkä ikäinen hän on. Ja todennäköisesti valehtelen hänelle hänen alkuperästään. Tai sitten en. Vain aika näyttää. ÄLÄ sitä murehdi. Tärkeintä on rakkaus lastasi kohtaan ja se, että lapsesi tietää olevansa rakastettu ja haluttu, isästään huolimatta.
ennen kaikkea Sinun lapsesi. Jos et halua isää lapsellesi etkä hänen tietävän mitään asiasta, niin se on mielestäni ihan Sinun oma päätöksesi. Tuskin tuo mies kovin innokas edes olisi myöntämään isyyttään tai maksamaan lapsen hoidosta.
Sinua ja lasta ajatellen ehdottomasti parasta olisi, että jatkaisit raskautta ja synnyttäisit lapsen ajallaan. Elämä on aina parempi vaihtoehto kuin kuolema.
Jos satut saamaan käsiisi sellaisen kirjan kuin Startling Beauty kirjoittanut Heather Gemmen, niin siinä on yksi kanssasisaresi kertomus siitä, miten hän rohkeasti piti lapsen, joka lähti raiskauksen kautta alkuun. Hieno kirja kaiken kaikkiaan!
Toinen vinkki, jonka koen tärkeäksi Sulle antaa, on ituprojektin nettisivut ja palvelunumero. Sieltä saat ehkä paremmin vastauksia kysymysiisi, kuin näiltä sivuilta.
Ennen kaikkea toivon Sinulle rohkeutta ottaa elämässä huimaavalta tuntuviakin askelia ja luottamusta siihen, että elämä kantaa. Tsemppiä!
Kiitos teille jo kantaa ottaneille. Alan kovasti kallistumaan lapsen synnyttämisen puolelle. Tai voinko puhua kallistumisesta, sillä minähän kirjoitin jo aiemmin lapsesta ja hänestä... yritän vain perustella asioita itselleni. Siitä kylmästä tosiasiasta en pääse mihinkään, että tämä on minun lapseni. Tottakai elämä on lapsen kannalta parempi, mutta minun täytyy olla varma, että pidän hänet, jotta voin hänet tähän maailmaan synnyttää. Tietysti tässä maassa on paljon pareja, jotka ottaisivat iloisina vastaan adoptiolapsen, mutta kuten jo sanoin minä en siihen kykene. En tahdo edes ajatella omaa lastani poissa minun luotani, jonkun muun kasvatettavana. Niin kylmältä ja itsekkäältä kun se varmasti kuulostaakin koen abortin parempana vaihtoehtona (ja ihan taatusti vain itseni kannalta), mutta se siitä.
Ymmärrän sen, että minulle suositellaan terapeuttia ja auttavaa puhelinta yms. ja uskon, että jollekin ne ovat hyviä keinoja käsitellä asioita. Tunnen kuitenkin itseni sen verran hyvin, että tiedä, etten kykene puhumaan asioistani tuntemattomalle ihmiselle. En todellakaan aio keskustella tästä aiheesta kasvotusten tai puhelimessa muiden kuin tuttujen ihmisten kanssa. Tämä lienee se perimmäinen syy miksi en halunnut tehdä tapahtuneesta rikosilmoitustakaan. Minä tarvitsen anonymiteettini, mutta jos on sivusto josta löydän paremmin muita saman kokeneita niin kertokaa ihmeessä.
Mitä tulee tämän "miehen" motiiveihin, niin ymmärtääkseni kyseessä oli puhdas halu alistaa ja saada minut pelkäämään. No sitä tyydytystä en aio (enkä kai kykenisikään) hänelle antamaan. En osaa kokea itse raiskausta traumaattisena tai pelkoa aiheuttavana. Se on jo ollutta ja mennyttä, enkä voi sitä muuttaa... taisin käydä pikavauhtia lävitse nuo askeleet tapahtumasta hyväksymiseen. Onkohan minussa jotain vikaa? Tämä "mies" etoo minua. En ole koskaan pitänyt hänestä, mutta nyt hän saa minut voimaan pahoin. Kerroin tapahtuneesta melko avoimesti,tai oikeammin annoin ystävälleni valtuutuksen tehdä sen ja hyvä niin. Muutama viikko sitten kuulin hänen jo ehtineen kehuskella uudella "valloituksellaan", no ei kehuskele enää. Tilanne on kuitenkin se, että minun on pakko olla tekemisissä hänen kanssaan. Tästä syystä pohdiskelin josko hänellä olisi jotain oikeuksia lapseen. No se nyt on varmaa, että en aio ilmoittaa häntä lapseni isäksi.
KultaNappi olet varmasti oikeassa siinä, että hänen synnyttyään en ajattele häntä muuna, kuin omana lapsenani. Ainakin toivon niin! Ei se tietenkään ole ajankohtainen asia moneeen vuoteen, mutta silti mietin miltä tuntuu saada kuulla saaneensa alkunsa vasten äidin tahtoa. Tietysti siinä on se kaunis äidinrakkaus ja huolehtiminen, mutta silti. Varsinkin jos tilanne on sielä silloin tämä, hänkin joutuu olemaan tekemisissä ns. isänsä kanssa. Häntä kohtaan tämä tilanne on kaikkein epäoikeudenmukaisin!