Heips! Eli nyt vähän apua kaivattaisiin.. Ystäväni on saamassa hädintuskin täysi-ikäisenä lapsen.. Itselleni tämä oli pienoinen järkytys, mutta nyt alkujärkytyksestä toivuttuani haluan tukea ystävääni. Olen ehkä jopa hieman innoissani. (No, helppo minun sanoa kun en joudu siitä vauvasta huolehtimaan :D) Vauva on toivottu, mutta koulun ystäväni joutuu jättämään kesken.. Ainakin toistaiseksi.
Itse olen aina ajatellut että teiniäidit ovat totaalisia idiootteja kun eivät hoida ehkäisyä kuntoon, ja että kuka haluaa lapsen näin nuorella iällä, kun koko elämä, uudet ympyrät, mielenkiintoiset opiskelumahdollisuudet ja itsenäistyminen on edessä?
Olen joutunut muuttamaan totaalisesti elämänasenteitani tämän raskauden alkaessa. Ajattelen vieläkin että ei tuo aivan fiksu ratkaisu ole, varsinkin kun vauva harkittuna ja hankittuna tulee keskelle koulua, mutta olen silti iloinen että ystäväni on onnellinen. Haluaisin tukea ja auttaa häntä parhaani mukaan.
Toisaalta tunnen olevani tekopyhä kun tavallaan tuomitsen ystäväni ratkaisun ja sitten hymyilen ja onnittelen häntä. Ystäväni on hieman moittinut minua siitä, etten ollut aluksi yhtään innostunut vauvasta, mutta itse olen vielä asiasta niin hämilläni.. Ei tuo nyt kuitenkaan ihan tämän ikäisen elämään kuulu? Viimeksi olen kohdannut vauvaperheitä ollessani itse vauva!! Ei hän voi edellyttää että hihkuisin täysillä onnesta kun hän päättää ryhtyä äidiksi.
Haluaisin hyväksyä hänen tekonsa kokonaan, tunnen itseni kaksinaamaiseksi jos vain tuen häntä enkä oikeasti hyväksy (tai ainakin näin olen psykoanalysoinut itseäni, eihän muuten mielessäni aina välähtäisi ajatus siitä millaista olisi jos vauvaa ei olisi) hänen ratkaisuaan???
Mitä siis teini/nuorelle äidille kannattaa sanoa tai olla sanomatta? Tunteeni ovat mullistuneet kokonaan ystävääni kohtaan, en usko että hän on muuttunut kovinkaan paljon mutta tunnen itse muuttuneeni. Vaikka tunsinkin hänet lähes läpikotaisin, tuntuu nyt että en tunnekaan häntä ja varon sanomisiani, joskus turhaankin. Hän on kerran puuskahtanut nauraen että ei tämä häntä nyt NIIN paljon muuta.
Olen miettinyt sitäkin mitä ystävyydellemme tapahtuu kun vauva syntyy. En haluaisi että ystävyytemme katkeaa sen takia että elämän rytmimme muuttuvat. Tietty voi nousta seinä vastaan, jos vaihdan tulevaisuudessa opiskelupaikkakuntaa, mutta toistaiseksi haluaisin kuitenkin tehdä niitä asioita joita muutenkin ystävinä teemme: käydä leffassa, shoppailemassa, lukea cosmoa ja nauraa yhteisille jutuille..
Sen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt ettei hän voi baariin lähteä kassani, tottakai, olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan että raskaana ei luuhata savuisissa baareissa tai juoda! Ja että vauvan myötä oma aika tulee taatusti vähenemään, tuosta vaan ei lähdetäkään leffaan tms.
Onko tämä ajattelu vain alun hämmennystä? Toivon että tämä menee ohi.. Ajattelutavalla on nimittäin tapana heijastua nopeasti käytöksessä, enkä halua loukata ystävääni. Olen myös lukenut kommentteja tältä palstalta ja ymmärrän miten loukkaavia ihmisten kommentit/katseet voivat olla, puhumattakaan jos kommentoija on läheinen! Ilkeitä kommentteja hän tulee varmasti kuulemaan enemmän kuin sielu sietää.
Koen että tämä on minun ongelmani, en haluaisi vielä puhua tästä ystävälleni.. Vaikka se voisi omalla tavallaan saada hänet ymmärtämään mitä minun päässäni pyörii. Toisaalta hän voisi loukkaantua jos luulisi että tuomitsen hänen valintansa täysin, mitä en todellakaan tee!
Tuntuu että tämä on kuitenkin niin uusi ja täysin vieras asia minulle.. Miten suhtautua ja tukea häntä?
Ja pliis, älkää sanoko et vauva & hänen ratkaisunsa ei kuulu sulle, jos et hyväksy niin ota pitkät, hanki oma elämä jne.. En haluaisi menettää hyvää ystävää. Asiallisia kommentteja.
Itse olen aina ajatellut että teiniäidit ovat totaalisia idiootteja kun eivät hoida ehkäisyä kuntoon, ja että kuka haluaa lapsen näin nuorella iällä, kun koko elämä, uudet ympyrät, mielenkiintoiset opiskelumahdollisuudet ja itsenäistyminen on edessä?
Olen joutunut muuttamaan totaalisesti elämänasenteitani tämän raskauden alkaessa. Ajattelen vieläkin että ei tuo aivan fiksu ratkaisu ole, varsinkin kun vauva harkittuna ja hankittuna tulee keskelle koulua, mutta olen silti iloinen että ystäväni on onnellinen. Haluaisin tukea ja auttaa häntä parhaani mukaan.
Toisaalta tunnen olevani tekopyhä kun tavallaan tuomitsen ystäväni ratkaisun ja sitten hymyilen ja onnittelen häntä. Ystäväni on hieman moittinut minua siitä, etten ollut aluksi yhtään innostunut vauvasta, mutta itse olen vielä asiasta niin hämilläni.. Ei tuo nyt kuitenkaan ihan tämän ikäisen elämään kuulu? Viimeksi olen kohdannut vauvaperheitä ollessani itse vauva!! Ei hän voi edellyttää että hihkuisin täysillä onnesta kun hän päättää ryhtyä äidiksi.
Haluaisin hyväksyä hänen tekonsa kokonaan, tunnen itseni kaksinaamaiseksi jos vain tuen häntä enkä oikeasti hyväksy (tai ainakin näin olen psykoanalysoinut itseäni, eihän muuten mielessäni aina välähtäisi ajatus siitä millaista olisi jos vauvaa ei olisi) hänen ratkaisuaan???
Mitä siis teini/nuorelle äidille kannattaa sanoa tai olla sanomatta? Tunteeni ovat mullistuneet kokonaan ystävääni kohtaan, en usko että hän on muuttunut kovinkaan paljon mutta tunnen itse muuttuneeni. Vaikka tunsinkin hänet lähes läpikotaisin, tuntuu nyt että en tunnekaan häntä ja varon sanomisiani, joskus turhaankin. Hän on kerran puuskahtanut nauraen että ei tämä häntä nyt NIIN paljon muuta.
Olen miettinyt sitäkin mitä ystävyydellemme tapahtuu kun vauva syntyy. En haluaisi että ystävyytemme katkeaa sen takia että elämän rytmimme muuttuvat. Tietty voi nousta seinä vastaan, jos vaihdan tulevaisuudessa opiskelupaikkakuntaa, mutta toistaiseksi haluaisin kuitenkin tehdä niitä asioita joita muutenkin ystävinä teemme: käydä leffassa, shoppailemassa, lukea cosmoa ja nauraa yhteisille jutuille..
Sen olen ymmärtänyt ja hyväksynyt ettei hän voi baariin lähteä kassani, tottakai, olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan että raskaana ei luuhata savuisissa baareissa tai juoda! Ja että vauvan myötä oma aika tulee taatusti vähenemään, tuosta vaan ei lähdetäkään leffaan tms.
Onko tämä ajattelu vain alun hämmennystä? Toivon että tämä menee ohi.. Ajattelutavalla on nimittäin tapana heijastua nopeasti käytöksessä, enkä halua loukata ystävääni. Olen myös lukenut kommentteja tältä palstalta ja ymmärrän miten loukkaavia ihmisten kommentit/katseet voivat olla, puhumattakaan jos kommentoija on läheinen! Ilkeitä kommentteja hän tulee varmasti kuulemaan enemmän kuin sielu sietää.
Koen että tämä on minun ongelmani, en haluaisi vielä puhua tästä ystävälleni.. Vaikka se voisi omalla tavallaan saada hänet ymmärtämään mitä minun päässäni pyörii. Toisaalta hän voisi loukkaantua jos luulisi että tuomitsen hänen valintansa täysin, mitä en todellakaan tee!
Tuntuu että tämä on kuitenkin niin uusi ja täysin vieras asia minulle.. Miten suhtautua ja tukea häntä?
Ja pliis, älkää sanoko et vauva & hänen ratkaisunsa ei kuulu sulle, jos et hyväksy niin ota pitkät, hanki oma elämä jne.. En haluaisi menettää hyvää ystävää. Asiallisia kommentteja.
Vastaukset 4
Vanhimmat
se muuttaa varmasti paljonkin teidän yhdessäoloa. Mutta kun homma lähtee ystävälläsi "roilottamaan" eli sujumaan, niin siitä se tasautuu taas. Ei se lapsi kokoajan äitiänsä tarvitse. Se on aivan ylimainostettua koko vanhemmuuden "ihme". Siinä se menee omalla painollaan muksu "siinä sivussa". Ainakin meillä on mennyt ja sisarellani myös. Toki en ole puolisoni kanssa ollut ikinä mikään bilehiiri tai muuten kova menijä. Ja ei meillä kyllä teekkään mieli minnekkään baareihin tms. Ennemmin ollaan kotona ja vieraillaan ystävien, tuttujen ja isovanhempien luona. Tosin olimme jo nuoria aikuisia kun esikoinen syntyi(18 ja 19).
Mä luulen että se pitkälti riippuu sinusta itsestäsi miten suhtaudut ystävääsi tulevaisuudessa. Itse huomasin että monet kaverit alkoivat harventaa käyntejään/lopettivat kokonaan käymisen ja soittelun kun lapsi tuli. Mutta silti jäi ystäviä ja uusia on taas saanut muista lapsiperheistä:)
Nii.. En haluaisi menettää ystävää vaan sen takia että elämäntilanteet muuttuvat. Pelkään myös sitä että mitäs sitten jos vauvan synnyttyä hän haluaakin yhtäkkiä "oman henkisempää" seuraa ja alkaa karsastaa minua? Kun en nyt kuitenkaan tiedä mitään vauvoista, emme voi verrata kokemuksia yms. Tottakai tuki samassa tilanteessa olevilta on hyvä, mutta pelkään että menetän ystäväni näille uusille kavereille. :(
Olen tässä pohtinyt ja miettinyt että tämä pieni torjuva asenne johtuu siitä että ajattelen itseäni vastaavassa tilanteessa ja jähmetyn: itselleni tilanne olisi mitä karmein.
Tässä on ehtinyt vähän ajatella ja yritän sopeutua siihen että hänen ja minun osaltamme yhteinen "teinielämä" on sitten tässä. Eli täytyy etsiä uudet kaverit sinne baaririentoihin yms. En itsekään ole mikään bilehile, mutta omat vanhempani ovat kieltäneet kaikki kotibileet, iltajuoksut, myöhään ulkona olot yms tähän asti kunnes täytin 18, joten oma menojalkani vipattaa nyt ahkeraan.
Mutta kyllähän sitä muutakin tekemistä keksii kuin tanssimisen :) Tämä taitaa olla vain vähän uuden pelkoa koko homma.. Voin vain kuvitella että jos itse olen näin hämmennyksissä, mitä ystäväni mielessä pyörii...
Tuoreelle äidille riittää aika pitkälle se, että jaksat aina vähän väliä kuunnella suu vaahdossa touhottamista miten vaipat kalliita ja miten Lissu hymyili ekan kerran ja miten pitäis taas ostaa uusia vaatteita kun se kasvaa niin. Varaudu myös muutamaan kuumesuppokeskusteluun =)
Ei siihen omia kokemuksia tarvita. Kunhan osaat kuunnella.
Heippa sinä ihminen!
hassusti löysin kirjoituksesi etsimättä sitä,aivan jotain muuta.
Pieni historia pläjäys ja omaa näkökulmaani jos siitä olisi vaikka apuva tai jotain.
Vuosi 1992 sain juuri 19 täytettyäni ensimmäisen lapseni,olin tosin jo valmistunut ammattiin,mutta töitä ei ollut.Lapsi oli "hetken "harkinnan tulos?
Onneksi näin kävi,että syntyi jouluna terve tyttö lapsi.
Eli siis nyt olen jo kahden teinin äiti kolmekymppinen.
Silloin kun tyttäreni syntyi asuin paikkakunnalla jossa minulla ei ollut lapsuuden kavereita,joitain työkavereita joitten yhteyden pito loppui siihen kun lapsi syntyi.
hmm ei kovin reilua,eikä mukavaa,joten kannustan sinua olemaan yhä edelleen hyvä ystävä,kokemus on sen arvoinen ja tuki nuorelle äidille varmasti kultaakin kalliimpi.
Omasta kokemuksestani voin ylistää omaa ratkaisuani että sain niinkin nuorena lapseni,nyt olen yhä nuori ,työssä lapset koulussa ja voimia riittää harrastaa jnejne.Sisarukseni ovat kaikki liki kolmekymppisiä ja lapsettomia.Ja ovat ilmaisseet etteivät edes aio yrittää hankkia perhettä puolisoa enempää.
Ehkä minusta tulee kuuden vuoden päästä mummo sehän on aivan mahdollista...
toisaalta vielä omasta mielestäni,olen selviytynyt kasvatus vastuusta hyvin,nyt voi vain toivoa että lapsistani kasvaa kunnon aikuisia omillaan toimeentulevia jnejne.
Mitä pitäisi sanoa ystävälle,on hienoa että voit olla iloinen hänen onnestaan,sehän on todella paljon.Tuollainen uutinen vaatii varmasti sulattelua ,mutta toivon että ystävyytenne säilyy ja paranee elämän muutoksen myötä.
t motomamma