myö tultii evakkoon,mie olin 16 vuotias,ensin helsinkii ja sit lammille.meiät majotettiin maalaistalloon.muistan kun äiti aina riiteli emännän kanssa , äiti osti maitoo niin emäntä anto kurrii.hää rähis siit jatkuvasti.
yhtenä päivänä myö olttii heinäs ja istutiin ladon sinustalla juomas kahvii,ko sotilas näkkyy kaukana pellon laitaa tulevan kohti,lähemmäs tulles äiti alkaa huutaa anttii anttii ja juoksee kohti ja heittäytyy kaulaan. hyö pussaili pitkää ja sit äiti sannoo et, tää on sun isäs.näin komea sotilas on isäs ja hää taistelee suomen puolest etulinjas.
miekin ihan meinasin halkee ylpeydestä,en ollu nähny isääni kuin 7vuotiaana.hyö ei ollu naimisissa.
isä sit osallistu heinähommii ja häntä pidettii ko ruhtinasta ikkään. oli kuulemma lomalla kolme päivää.
sit eräänä yönä myö herättiin veljeni kanssa, kun äiti kiljuu ja ajaa isää ulos ,heittää kamppeet peräs,ja huutaa älä ikinä tuu silmieni etteen, sinul ei oo mittään arpaa minun elämäs.
ja kiroilee niin riivatusti venäjäks.
isä siit sit läks eikä takas kuulunu.kysyin sodan loputtua tulleeko isä kottiin.
isäs oli pelkuri sotilaskarkuri, hänet ammuttiin.
katokkii ettet samoja oireita itessäs löydä,pelkurit ammutaa.
siin kertomukses hää pysy lopun ikkää,antti oli hänelle kuollu.äitini oli hyvin isänmaallinen,hää otti paljo ossaa vapaaehtois töihin. meil kotonakin piti kuttoo jatkuvast sukkii rintamamiehille.hää ihaili niin sotilas univormuja ja kaikkia sotilaita ,et ois vissii ittekin lähteny lotaks jos ei ois ollu lapsii.
kysyttyäni jalmarilta asiaa ,hää sano et ei issääs ammuttu,mutta pitkän vakilatuomion sai sotilaskarkuruuesta. hänel petti hermot, hää oli lempeä ,arka mies ei kestäny sodan paineita.
sillo nuorenpana mie halveksin isääni,et hää ei oo minkää arvonen niinko äiti sano,ei mikkään mies jos ei maataan puolusta.
nyt vanhemmiten käsitykseni on muuttunut ja isällekkin tullee ymmärrystä.
jotkuu ihmiset ei vaan kestä paineita, eikä heitä sais laittaa tehtäviin ,mis hyö ei pärjää,sodan aikana olis ollu muitakin tehtävii, missä hää olis voinnu miehen lailla täyttää velvollisuutensa.
toivon että tämänkin päivän nuoret miehet ja nykyään naisetkii, täyttäs velvollisuutensa kotimaataan kohtaa ja suorittas sotaväen.oon sitäkin aatellu, et jos kaik ois toiminu niinkuin isäni,suomee ei olis.
ne jotka sanovat periaatteen vuoksi kieltäytyvänsä aseen kannosta,heille voitaisiin antaa koulutusta muista tehtävis,palojen sammutukses ja ensi apuun siviiliväestön keskuudessa ja olishan niit hommia .ykskään suomalainen ei sai kieltäytyä niist hommist.
jos meiän maahan hyökätään siin ei auta muu ko puolustautuu,kukkaa ei voi sannoo muuta ja vaatii toisii tekemään sen ittensä puolesta, joka ikisen on tehtävä ossuutensa,jokkainen kynnelle kykenevä,
oon tehtävä mitä voi yhteiseksi hyväksi.
mie oon kovin ylpee niist suomalaisit naisista, jotka ovat menneet sotaväkkeen,työ ootte tehneet niin esimerkillisen ratkasun,tuleville nuorille,suomalainen nainen on aina ollu vahva,niin on tämäkin sukupolvi.
toivotaan ettei ennää niitä kauhuja tule,mutta jokkaisella maalla on syytä olla puolustus,on tämä maailma niin äkkiarvaamaton.
mie toivon rauhaa ja rakkautta kaikille,sielt se alkaa kotinurkista.
yhtenä päivänä myö olttii heinäs ja istutiin ladon sinustalla juomas kahvii,ko sotilas näkkyy kaukana pellon laitaa tulevan kohti,lähemmäs tulles äiti alkaa huutaa anttii anttii ja juoksee kohti ja heittäytyy kaulaan. hyö pussaili pitkää ja sit äiti sannoo et, tää on sun isäs.näin komea sotilas on isäs ja hää taistelee suomen puolest etulinjas.
miekin ihan meinasin halkee ylpeydestä,en ollu nähny isääni kuin 7vuotiaana.hyö ei ollu naimisissa.
isä sit osallistu heinähommii ja häntä pidettii ko ruhtinasta ikkään. oli kuulemma lomalla kolme päivää.
sit eräänä yönä myö herättiin veljeni kanssa, kun äiti kiljuu ja ajaa isää ulos ,heittää kamppeet peräs,ja huutaa älä ikinä tuu silmieni etteen, sinul ei oo mittään arpaa minun elämäs.
ja kiroilee niin riivatusti venäjäks.
isä siit sit läks eikä takas kuulunu.kysyin sodan loputtua tulleeko isä kottiin.
isäs oli pelkuri sotilaskarkuri, hänet ammuttiin.
katokkii ettet samoja oireita itessäs löydä,pelkurit ammutaa.
siin kertomukses hää pysy lopun ikkää,antti oli hänelle kuollu.äitini oli hyvin isänmaallinen,hää otti paljo ossaa vapaaehtois töihin. meil kotonakin piti kuttoo jatkuvast sukkii rintamamiehille.hää ihaili niin sotilas univormuja ja kaikkia sotilaita ,et ois vissii ittekin lähteny lotaks jos ei ois ollu lapsii.
kysyttyäni jalmarilta asiaa ,hää sano et ei issääs ammuttu,mutta pitkän vakilatuomion sai sotilaskarkuruuesta. hänel petti hermot, hää oli lempeä ,arka mies ei kestäny sodan paineita.
sillo nuorenpana mie halveksin isääni,et hää ei oo minkää arvonen niinko äiti sano,ei mikkään mies jos ei maataan puolusta.
nyt vanhemmiten käsitykseni on muuttunut ja isällekkin tullee ymmärrystä.
jotkuu ihmiset ei vaan kestä paineita, eikä heitä sais laittaa tehtäviin ,mis hyö ei pärjää,sodan aikana olis ollu muitakin tehtävii, missä hää olis voinnu miehen lailla täyttää velvollisuutensa.
toivon että tämänkin päivän nuoret miehet ja nykyään naisetkii, täyttäs velvollisuutensa kotimaataan kohtaa ja suorittas sotaväen.oon sitäkin aatellu, et jos kaik ois toiminu niinkuin isäni,suomee ei olis.
ne jotka sanovat periaatteen vuoksi kieltäytyvänsä aseen kannosta,heille voitaisiin antaa koulutusta muista tehtävis,palojen sammutukses ja ensi apuun siviiliväestön keskuudessa ja olishan niit hommia .ykskään suomalainen ei sai kieltäytyä niist hommist.
jos meiän maahan hyökätään siin ei auta muu ko puolustautuu,kukkaa ei voi sannoo muuta ja vaatii toisii tekemään sen ittensä puolesta, joka ikisen on tehtävä ossuutensa,jokkainen kynnelle kykenevä,
oon tehtävä mitä voi yhteiseksi hyväksi.
mie oon kovin ylpee niist suomalaisit naisista, jotka ovat menneet sotaväkkeen,työ ootte tehneet niin esimerkillisen ratkasun,tuleville nuorille,suomalainen nainen on aina ollu vahva,niin on tämäkin sukupolvi.
toivotaan ettei ennää niitä kauhuja tule,mutta jokkaisella maalla on syytä olla puolustus,on tämä maailma niin äkkiarvaamaton.
mie toivon rauhaa ja rakkautta kaikille,sielt se alkaa kotinurkista.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiitos syvällisistä ajatuksistasi! Kerrontaasi on aina mukava seurata. Isälläsi oli arkuus ja toisaalta ehkä hyvyyskin samanlaisia ominaisuuksia kuin jollain toisella on rohkeus, ehkä pahuuskin. Hyviä tai hyviksi koettuja ominaisuuksia kiitellään ja ylistetäänkin, aiheestakin kylla, kuten rohkeutta sodassa. Huonoja ominaisuuksia vihataan ja pilkataan vaikkei asianomainen ei niille mitään voi. Ehkä isäsi olisi voinut palvella jossain tehtävässä hyvinkin isänmaataan mutta sodassa ei tällaiseen valintaan voi antaa mahdollisuuksia. Moni heikko ja arka sotilas kuoli Tuntemattoman Riitaojan tapaan pystymättä suorittamaan velvollisuuttaan sotilaana, taistelijana. Älä nyt vaan, Lyyli, kanna taakkaa tällaisesta. Olet oman elämäsi ja meidän kaikkien sankari ja ystävä. Joko sormesi ovat parantuneet ja klapit hakattu? Tuli ihan hullu sekaannus tuossa mieleeni; Meinasin kirjoittaa, Ovatko sormesi hakatut ja klapit parantuneet?? Meilläpäin ja varsinkin Helsingissä sanotaan jalkoja stadin murteella klabbeiksi, siis melkein kuin klapeiksi. Hyviä kesäpäiviä! Lämpimin ajatuksin.
Ruuneperi
Erikoinen tarina. Etkö tosiaan tiedä hänestä enempää, edes paikkaa, mihin hänet on haudattu? Senhän voisi saada selville.
tähän tarinaan minun tiedot isästäin loppu.en paljoo muista mittään pienenä alle 7 v .äitillä oli niin paljo miehii et ei hää erikoisemmin isäst välittäny,tämä sotilaana olo hurmas hänet taas hetkeks,mut loppu ko kanan lento, kun isä paljasti et oli karkureissulla.
en koskaa tuntenu häntä isäks kun ei ollu kanssakäymistä,sitten naimisiin mentyäni mie sain miehen lisäks isän, jalmari oli jotenkii isähahmo, jo sekin teki sen,kun mie olin 18 ja hää 48. semmosen isän mie olisin tahtonutkii.
kyl mie sen verran hänt aattelen et vainajan päivänä mie sytytän kotona hänellekkii kynttilän.
mie en välitä tietää mis hänen hautasa on, kun en muutenkkaa kule koskaan hautuumaalla,enkä taho kuoltuukaa sinne mennä.
mie oon määränny et minun tuhkat pittää karistaa tuohon peltoon mitä oon vuosikymmenet kuokkinut.
mukava kun sie toivokin välil piipahat täällä.
mukavaa loppukesää.
miehän vanhaks jalmarin laitoin,se oli kyllä vahinko.hää oli minnuu 20 v vanhempi siis 38v naimisiin mennessä ja mie18v.
Oma isäni oli sodassa sen 5 vuotta ja haavoittui kaksi kertaa,joista jäi 35% invalidiksi sen ajan mitta puun mukaan . Hän ei ollut niinsanotusti
sotahullu ,mutta kertoi olleensa aina vapaaehtoisesti tiedustelupartioissa kun oli jonkun lähdettävä. Hän sanoi että hänellä ei ollut niin paljon menetettävää ,kun oli silloin poikamies ja juuri ero tullut tyttöystävästä.
Kuitenkin hän joskus vähän "ootaneena" tunnusti ettei onneksi ollut joutunut ihan napit vastakkain vihollisen kanssa ,siis lähitaisteluun ja hänen ei ole tarvinnut ihan oikeesti tappaa ketään . Hän sanoi että paljonhan sitä ammuttiin ,muttei ihan nappia otsaan. Liekö sotakarkuruutta sekin.
Onni isälle ettei joutunut sellaiseen tilanteeseen vaikka oli aina etulinjassa.