Yhdysnimi vai ei?

...aina tuplasukunimiä lukiessa ettei nainen ole osannut päättää menisikö naimisiin vai ei. Koomisimmalta tuntuu varsinkin tilanteet jossa - kuten tapauksessasi - myös naisen etunimi on kaksiosainen.

Kumpaa nimeä sitten mahdollinen tyttäresi käyttää..? Vai käyttääkö hänkin molempia...ja ottaa naimisiin mennessään vielä yhden sukunimen jatkoksi...?

Jos naisen oma sukunimi on harvinainen tai muuten poikkeuksellinen niin näissä tilanteissa nimen säilyttäminen kuulostaa perustellulta mutta kahden tavanomaisen sukunimen yhdistäminen kuulostaa aina hiukan...kummalliselta...ja tärkeilevältä.

Mielestäni mikään ei ole typerämmän kuuloinen kuin kaksiosainen etu- ja sukunimi. Eikö siinä tapauksessa että haluaa pitää omankin sukunimen kannata ottaa vain se, kuin tehdä noita nimihirviöitä? Ymmärrettävää on jos tosiaan sukunimi on todella harvinainen, tai että on jo luonut uran omalla sukunimellä.

Olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa, että kahden tuiki tavallisen sukunimen yhdistäminen kuulostaa hölmöltä - ajatteles nyt vaikka nimeä Miettinen-Virtanen tai Korhonen-Jokinen tai Alatalo-Ylätalo, vielä hölmommältä kuulostaa, jos etunimikin on kaksiosainen: Maija-Liisa Miettinen-Virtanen... Eri asia todellakin on, jos nimi on hiemankin erikoinen tai harvinainen - olen työssäni törmännyt esimerkiksi Lönnroth-Laaksonen yhdistelmään, joka on mielestäni ok, koska haluaisin varmasti itsekin säilyttää oman nimeni, jos olisin Lönnroth ja ymmärrän hyvin, että puolisot kuitenkin haluavat käyttää samaakin nimeä.

Asiakaspalvelutyötä tekevänä voin kertoa, että pitkät nimet ovat todella hankalia. Psykologisten tutkimusten mukaan ihminen pystyy hahmottamaan kerralla kolme kuultua sanaa (siksi meillekin on opetettu tiivistä, selkeää ja rauhallista puhetta), siksi useampiosaiset nimet ovat asiakaspalvelutilanteissa hankalia - jos etunimesikin on vielä kaksiosainen, tulet todennäköisesti jatkuvasti saamaan kyselyitä: "Anteeksi, toistaisitteko nimenne?" tai "Niin, mikä se sun nimes olikaan?". Ei kuulosta pahalta, mutta ennustan, että joudut joka kerta, kun kerrot nimesi uudelle ihmiselle, toistamaan sen. Kerta toisensa jälkeen, vuosi vuoden jälkeen, jossain vaiheessa tulee kyllästyminen... Pitkän nimen kanssa voi tulla myös ongelmia esim. pankki- ja luottokorttien, passin, lentolippujen ja erilaisten tietojärjestelmien kanssa, koska näissä järjestelmissä nimen maksimipituus on määrätty. Jos nimesi on pidempi, joudut tyytymään ihmeellisiin lyhennelmiin ja varautumaan sekaannuksiin ja ongelmiin (Esim. lentolipussa nimen maksimipituus on 28 merkkiä, jos nimesi on tätä pidempi, valmistaudu ongelmiin varsinkin vieraiden maiden tulleissa...).

Yhdelle aikaisemmista vastaajista tiedoksi: Lapselle ei voi antaa yhdistelmäsukunimeä, vaan täytyy valita jommankumman sukunimi. Eikä avioliiton kautta syntyneen yhdistelmänimen perään voi ottaa kolmatta nimeä. Esim. nainen on omaa sukua Miettinen. Hän menee naimisiin Virtasen kanssa ja ottaa yhdistelmänimen Miettinen-Virtanen. Avioliitto hajoaa ja mies sekä nainen lähtevä omiin suuntiinsa. Nainen ei vaihda nimeään takaisin, vaan pitää yhdistelmänimen. Kun nainen menee seuraavan kerran naimisiin Möttösen kanssa, hän voi ottaa nimen Möttönen, pitää oman nimensä Miettinen tai yhdistelmänimensä Miettinen-Virtanen. Hänestä ei kuitenkaan voi tulla Miettinen-Virtanen-Möttöstä. Suomen lainsäädännön mukaan henkilöllä ei voi virallisesti olla sukunimenään kuin maksimissaan kahdesta sukunimestä koostuva yhdistelmänimi. Se minkälaista 'taiteilijanimeä' kukin epävirallisesti käyttää, on sitten eri asia. Sukunimessä voi olla kolmekin väliviivaa, esim. Sopen-Luoma-Korkia-Aho, nimi on yhdistelmä sukunimistä Sopen-Luoma ja Korkia-Aho, joista kumpikaan ei ole avioliiton myötä syntynyt yhdistelmänimi vaan oma itsenäinen nimensä.

Nimen valinta on kuitenkin yllättävän hankalaa, koska nimi liittyy todella voimakkaasti identiteettiin. Huomasin tämän itse nimeäni valitessa. Olen huomannut, että miesten on tätä yleensä hankala ymmärtää, koska he harvoin joutuvat sitä oikeasti pohtimaan. Harva mies edelleenkään ottaa vaimonsa sukunimeä. Onnea pohdintaan!

Sam

pidä oma tai ota miehen

Aina kun näen naisella kaksoisnimen, minusta tuntuu siltä, että hän on tavallaan halunnut olla itsenäinen (oma nimi) sekä ei ole uskaltanut kuitenkaan olla tarpeeksi itsenäinen - se miehen nimi. Hän on siis halunnut miellyttää miestään.

Uskomattoman usein kuulee nimittäin, että nainen ottaa miehen sukunimen jo ihan siksi, jotta mies ei suuttuisi. No hui!

15 vuotta sitten solmiessani avioliittoa olisin halunnut pitää oman nimeni, mutta mies halusi että perheellä olisi yhteinen nimi. Miehellä tylsä nen-päätteinen tavallisimpiin kuuluva nimi ja minulla itsellä lyhyt ruotsalaisperäinen nimi. Kompromissiksi tempaisin sen kaksiosaisen sukunimen ja enkä oikeastaan ole katunut valintaani, vaikka etunimenikin on todella pitkä. Pankkikorteissa yms lyhennyksiä nimestäni joudutaan tekemään, muttei se minua haittaa. Eli mä taidan olla tyytyväinen yhdysnimen käyttäjä vaikka tavaamaan joudun miltei joka kerta kun ensikertaa nimeni sanon:)

Tai mies voisi ottaa sinun nimesi?

Ensinnäkin on todettava, että miten ihanaa on että voimme valita tulevan sukunimemme!
Mutta kun sitä käytäntöä pohdit, niin ihan omakohtaisena kokemuksena pelkästä pitkästä tyttönimestä voin kertoa:
* ei mahdu minnekään allekirjoitusriveille
* kun sitä joutuu monesti päivässä työpapereihin kirjoittamaan, tulos on pelkkää viivaa
* ei mahdu yhteiseen postiluukkuun mieheni nimen kanssa
* vaikka nimi on selvää suomea usein kysytään "anteeksi mikä"
* tätini säilytti muutaman vuoden ajan kaksoisnimen ihan urasyistä. Myöhemmin kun tuli lapsia luopui tyttönimestään ja oli ilmeisen onnellinen päätöksestään.

Itse olen asian ajatellut niin, että identiteettini ei ole nimestä kiinni. Ja kun nykyisellä miesystävälläni vielä sattuu olemaan kaunis ja harvinainen nimi niin mikä jottei. Ei perinteiden vaaliminenkaan ole pahitteeksi, tuleehan minusta osa heidänkin sukuaan ja tulevien lastenkin kannalta ehdottomasti kannatan yhden nimen käytäntöä.