Alotan tän nyt ekaks sanomalla, mä oon nuori. Sanon olevani 13-vuotias, pyydän, että ette heti ajattelisi että tämä on vain tätä murros iän kriisiä. Mä en tiiä mitä se on, mut kyllä tähän muuki liittyy.
Mulla on ollu masennusta jo kauemmankin aikaa. Samalla se vaan pahentuu, kun aattelen kaikenlaisia...asioita. Tää on ehkä ainoa paikka jossa voin puhua. Ensinnäkin, mä asun melkeenpä "erämaassa". Täällä mulla ei oo kavereita. 10 km päässä meistä on keskusta, mutta ei sielläkään ole kavereita. Toisilla paikka kunnilla on, mutta sinne pääsen harvoin. Sitten kotona porukat on aina ensimmäisenä valittamassa mulle joka v*tun asiasta. Se ottaa jo NIIN paljon päähän. "Tee sitä ja teeppä nyt tätä".
Mä oon melkeen aina maassa. Syytä mä en oikeen osaa sanoa, mulla vaan on aina semmonen tyhjä olo. Ei oikeen jaksais tätä elämää. Mulla on netin kautta yks kaveri, jolle mä voin puhua. Sillä on oikeestaan sama ongelma ko mulla. Masennus painaa ja ei jaksais elää. Mä oon koittanu itsemurhaa. Melkeenpä tukehutin itteni. Että ei kai siinä. Tuona iltana porukat oli huutanu mulle. Mulla oli päiväkirja vieressä johon kirjotin mun sen hetkisiä ajatuksia. Samalla mä itkin ja aattelin et oisin valmis kirjottaan jäähyväis kirjeen. Olin jo melkeen pyörtymisen partaalla kun muhun iski pelko. Emmä tiiä, ehkä mä en ollu vielä valmis kuolemaan.
Mä oon myös viillelly. Ranteissa on vieläki selvät jäljet.. Emmä tiiä mikä itu siinä on, mut se jotenki helpottaa pahaa oloa, niinku useimmat viillellyt sanoo. Mä en myöskään usko Jumalaan, ei se mun kohalla oo mitään auttanu. (En halua herjata uskossa olevia)
Että tämmöstä tää mun elämä. En usko et jaksan kauaa. Joillekkin tää saattaa kuulostaa tavalliselta teini tytön valitukselta, mutta jos jollakin on samoja kokemuksia, kirjottakaa.
Pärjätkää ne joilla menee kans huonosti, ehkä vielä huonommin.
Mulla on ollu masennusta jo kauemmankin aikaa. Samalla se vaan pahentuu, kun aattelen kaikenlaisia...asioita. Tää on ehkä ainoa paikka jossa voin puhua. Ensinnäkin, mä asun melkeenpä "erämaassa". Täällä mulla ei oo kavereita. 10 km päässä meistä on keskusta, mutta ei sielläkään ole kavereita. Toisilla paikka kunnilla on, mutta sinne pääsen harvoin. Sitten kotona porukat on aina ensimmäisenä valittamassa mulle joka v*tun asiasta. Se ottaa jo NIIN paljon päähän. "Tee sitä ja teeppä nyt tätä".
Mä oon melkeen aina maassa. Syytä mä en oikeen osaa sanoa, mulla vaan on aina semmonen tyhjä olo. Ei oikeen jaksais tätä elämää. Mulla on netin kautta yks kaveri, jolle mä voin puhua. Sillä on oikeestaan sama ongelma ko mulla. Masennus painaa ja ei jaksais elää. Mä oon koittanu itsemurhaa. Melkeenpä tukehutin itteni. Että ei kai siinä. Tuona iltana porukat oli huutanu mulle. Mulla oli päiväkirja vieressä johon kirjotin mun sen hetkisiä ajatuksia. Samalla mä itkin ja aattelin et oisin valmis kirjottaan jäähyväis kirjeen. Olin jo melkeen pyörtymisen partaalla kun muhun iski pelko. Emmä tiiä, ehkä mä en ollu vielä valmis kuolemaan.
Mä oon myös viillelly. Ranteissa on vieläki selvät jäljet.. Emmä tiiä mikä itu siinä on, mut se jotenki helpottaa pahaa oloa, niinku useimmat viillellyt sanoo. Mä en myöskään usko Jumalaan, ei se mun kohalla oo mitään auttanu. (En halua herjata uskossa olevia)
Että tämmöstä tää mun elämä. En usko et jaksan kauaa. Joillekkin tää saattaa kuulostaa tavalliselta teini tytön valitukselta, mutta jos jollakin on samoja kokemuksia, kirjottakaa.
Pärjätkää ne joilla menee kans huonosti, ehkä vielä huonommin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kirjotin ton "Elämä Hukassa" lue sieltä niin on mullakin samoja ongelmia, uskon että todella monella niitä on, että ne on yleisiä! mutta ei jokaista ihmistä pysty auttaa koska itteläkin on samoja ongelmia mutta toivon itsekin että joku sieltä jostain tulisi auttamaan ja antamaan hyviä neuvoja meille heikoille. itsaria en ole yrittänyt. en uskaltaisi, mielessä on kyllä käynyt.