viimeksi itkin viime yönä, itkin ja itkin eikä ollut mitään syytä. mulla on vaan paha olla, ei oo mitään ongelmia ei perheessä eikä poikaystäväni kanssakaan, opiskelut sujuu hyvin, masentaa vaan, ei ole mitään elämän iloa, en tunne itteeni onnelliseks, kysymyskin mikä ON onnellisuus ?
mistä tietää millon on onnellinen, tunnen itteni tyhmäks koska mulla on ehjä perhe, poikaystävä, omistan sellaisia asioita joista tykkään, urheilen mutta siltikään en tunne itteeni onnelliseksi. haluaa vaan välillä kuolla vaikkei uskalla.
hyviä ystäviä mulla on muutama mutten heidän kanssaan koskaan vapaa-ajalla ole. harvoin. vietän arkipäiväni yksin huoneessa, koneen ääressä mikä sopii mulle hyvin sillä tavallaan viihdyn hyvin yksin, tai en tiedä viihdynkö mutta vetäydyn pois. olen yrittänyt puhua poikaystäväni kanssa mutta hän ei voi auttaa, tämä on vaikuttanut jo suhteeseen, koska itselläni on paha olo niin tunteeni häntä kohtaan ovat hiipuneet, siitä en ole sille sanonu mutta tänään sanoin että en oo varma pystynkö olla tässä suhteessa kun mä oon tällanen. mutta ei tilannetta parane sekään jos erottais, yhdessä ollaan oltu yli vuosi ja tulevaisuutta ollaan suunniteltu siltikään ei pysty enään olla kuten ennen. haluaisin tunteeni takaisin, tahtoisin matkustaa jonnekkin pariksi viikoksi mutta koska olen 17v. opiseklija, ei tällä hetkellä sellaisia rahoja ole. netistä olen yrittänyt hakea apua keskusteluista mutta ei paljoa olla vastattu. mannerheimin lasten ja nuorten sivuilta löytyi ilmoitus että posti on heillä täynnä että sinne ei pysty kirjoittaa, vaikea tästä on puhua koska ongelmaa ei ole kaikki tuntuu vain niin vaikealta, tulevaisuus niin epätodennäköiseltä.
vanhemmille kyllä pystyisin puhumaan mutta heillä, varsinkin äidillä kiireitä riittää eikä he uskoisi mua kuitenkaan, olen siitä jotain jo maininnut mutta.. sanovat vaan höpö höpö että keksin omiani, oon saanu vaan liian paljon vaikutteita.
mä tuun hulluks ja tunnen itteni ahdistuneeks koska en tiedä mikä tässä on ongelma! eniten ottaa päähän tämä parisuhde juttu, välillä tuntuu että haluais elää tämän henkilön kanssa loppu elämäni ja välillä harkitsen suhteen lopettamista, viimeksi myös viime yönä..
iltaisin tämä ongelma pahenee, kun aamulla herään kadun ja ajattelen että mitä mä oon oikeen miettiny..
tämä olo vaihtelee joskus olen iloinen ja ihmettelen mitä valittamista mulla oikeen on kun taas tulee päivä kun kaikki romahtaa. olen alkanut liikkumaan, huomannut että se auttaa, ajatukset menee ihan muualle, mun pitäis olla enemmän ihmisten kanssa mutta vaikea ottaa jostain kaverista kiinni kenenkanssa ei oo paljoa enää vuoden aikana ollut. ystävyyssuhteet ovat itseasiassa hiipuneet, aika pahastikkin. ei kukaan mulle koskaan soita. kysy mitä kuuluu. mutta jos jonnekkin menen, olen hiljaa, kukaan ei mua huomaa. olen ihan normaali, ulkoapäin näytän iloiselta ja onnelliselta tytöltä mutta kukaan ei ymmärrä että ihmisellä voi kuoren alla olla huono olo.
haaveilen vaan siitä että minkälainen ja hyvä elämä mulla vois olla jos en ajattelisi kaikkea näin negatiivisesti, otan asiat aika todesta ja mietin asioita liikaa mutta ei tämä toivottavasti ole vakavaa masennusta, välillä on todella huono olo mutta nyt ihan ok. uskon että tämän voi vielä tässä vaiheessa korjata, vaikka on tätä aika kauan jo jatkunut, toivon vaan ettei tämä menisi huonompaan suuntaan.
ennenkin tällaisi on ollut, silloin kun kaverit pettivät mut ja jättivät, niitä on ala sekä yläasteen aikana tapahtunut aivan liian monta kertaa ja joka kerta olen tippunut alas, viime vuosina olen taas noussut ja uskon sen syyksi miksi en paljoa ihmisten kanssa halua olla, koska pelkään että minut taas hylätään. mutta taas se on iskenyt, pelkään pilaavani suhteeni tällä.
kuuluuko tämä murrosikään ? vai teenkö elämästäni muuten vaan vaikean ? ja otanko kaiken liian tosissaan ? kirjoitin tämän saman toiselle palstalle myös mutta lisäsin tähän vielä loppupäähän. olisin todella kiitollinen jos joku tähän vastaisi. jollain jolla on ollu samoja tilanteita, miten on niistä päässy erilleen. ottaisi tämän tosissaan.
toivottavasti joku voi mua auttaa!
mistä tietää millon on onnellinen, tunnen itteni tyhmäks koska mulla on ehjä perhe, poikaystävä, omistan sellaisia asioita joista tykkään, urheilen mutta siltikään en tunne itteeni onnelliseksi. haluaa vaan välillä kuolla vaikkei uskalla.
hyviä ystäviä mulla on muutama mutten heidän kanssaan koskaan vapaa-ajalla ole. harvoin. vietän arkipäiväni yksin huoneessa, koneen ääressä mikä sopii mulle hyvin sillä tavallaan viihdyn hyvin yksin, tai en tiedä viihdynkö mutta vetäydyn pois. olen yrittänyt puhua poikaystäväni kanssa mutta hän ei voi auttaa, tämä on vaikuttanut jo suhteeseen, koska itselläni on paha olo niin tunteeni häntä kohtaan ovat hiipuneet, siitä en ole sille sanonu mutta tänään sanoin että en oo varma pystynkö olla tässä suhteessa kun mä oon tällanen. mutta ei tilannetta parane sekään jos erottais, yhdessä ollaan oltu yli vuosi ja tulevaisuutta ollaan suunniteltu siltikään ei pysty enään olla kuten ennen. haluaisin tunteeni takaisin, tahtoisin matkustaa jonnekkin pariksi viikoksi mutta koska olen 17v. opiseklija, ei tällä hetkellä sellaisia rahoja ole. netistä olen yrittänyt hakea apua keskusteluista mutta ei paljoa olla vastattu. mannerheimin lasten ja nuorten sivuilta löytyi ilmoitus että posti on heillä täynnä että sinne ei pysty kirjoittaa, vaikea tästä on puhua koska ongelmaa ei ole kaikki tuntuu vain niin vaikealta, tulevaisuus niin epätodennäköiseltä.
vanhemmille kyllä pystyisin puhumaan mutta heillä, varsinkin äidillä kiireitä riittää eikä he uskoisi mua kuitenkaan, olen siitä jotain jo maininnut mutta.. sanovat vaan höpö höpö että keksin omiani, oon saanu vaan liian paljon vaikutteita.
mä tuun hulluks ja tunnen itteni ahdistuneeks koska en tiedä mikä tässä on ongelma! eniten ottaa päähän tämä parisuhde juttu, välillä tuntuu että haluais elää tämän henkilön kanssa loppu elämäni ja välillä harkitsen suhteen lopettamista, viimeksi myös viime yönä..
iltaisin tämä ongelma pahenee, kun aamulla herään kadun ja ajattelen että mitä mä oon oikeen miettiny..
tämä olo vaihtelee joskus olen iloinen ja ihmettelen mitä valittamista mulla oikeen on kun taas tulee päivä kun kaikki romahtaa. olen alkanut liikkumaan, huomannut että se auttaa, ajatukset menee ihan muualle, mun pitäis olla enemmän ihmisten kanssa mutta vaikea ottaa jostain kaverista kiinni kenenkanssa ei oo paljoa enää vuoden aikana ollut. ystävyyssuhteet ovat itseasiassa hiipuneet, aika pahastikkin. ei kukaan mulle koskaan soita. kysy mitä kuuluu. mutta jos jonnekkin menen, olen hiljaa, kukaan ei mua huomaa. olen ihan normaali, ulkoapäin näytän iloiselta ja onnelliselta tytöltä mutta kukaan ei ymmärrä että ihmisellä voi kuoren alla olla huono olo.
haaveilen vaan siitä että minkälainen ja hyvä elämä mulla vois olla jos en ajattelisi kaikkea näin negatiivisesti, otan asiat aika todesta ja mietin asioita liikaa mutta ei tämä toivottavasti ole vakavaa masennusta, välillä on todella huono olo mutta nyt ihan ok. uskon että tämän voi vielä tässä vaiheessa korjata, vaikka on tätä aika kauan jo jatkunut, toivon vaan ettei tämä menisi huonompaan suuntaan.
ennenkin tällaisi on ollut, silloin kun kaverit pettivät mut ja jättivät, niitä on ala sekä yläasteen aikana tapahtunut aivan liian monta kertaa ja joka kerta olen tippunut alas, viime vuosina olen taas noussut ja uskon sen syyksi miksi en paljoa ihmisten kanssa halua olla, koska pelkään että minut taas hylätään. mutta taas se on iskenyt, pelkään pilaavani suhteeni tällä.
kuuluuko tämä murrosikään ? vai teenkö elämästäni muuten vaan vaikean ? ja otanko kaiken liian tosissaan ? kirjoitin tämän saman toiselle palstalle myös mutta lisäsin tähän vielä loppupäähän. olisin todella kiitollinen jos joku tähän vastaisi. jollain jolla on ollu samoja tilanteita, miten on niistä päässy erilleen. ottaisi tämän tosissaan.
toivottavasti joku voi mua auttaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
OLin ihan pyörällä päästäni lukiessani nuoren tytön noin vaikeasta olesta.Onko tosi ,että nuorilla nykyisin on noin pahaa oloa?No ,omasta nuoruudestani muistan sen ,että sitä omaa persoonallisuuttani hain ,mutta meillä ei ollut aikaa jäädä omiin ajatuksiimme,kun oli tehtävä kodin eteen niin paljon työtä.Oli puun hakua,veden hakua,nuoremman sisarusten perään katsomista j.n.e.
Minulla oli vanhemmat ,jotka teettivät työtä.Hoidin itse pyykkini pesunkin(huom! eiollut automaattipesukonetta.)Toisin sanoen en kerennyt ajattelemaan omaa itseäni.
Kuitenikn haluan lohduttaa sinua,kyllä asiat pakkaa järjestymään.Puhu äidillesi,ja käykää lääkärissä,sillä mielialaan kyllä tänä päivänä löytyy lääkitys! ei muuta kuin laita kädet ristiin ja pyydä Meidän Luojaltamme Apua.SAnonkin ,että meillä on todella rukouksia kuuleva Jumala. Tämän kirjoitti sinulle kaikella rakkaudella yhden tyttären ja yhden pojan äiti.
Hyvää on, että tiedostat pahan olosi. Rivien välistä voi luekea Sinun olevan kuitenkin vahva tyttö - vaikutat selviytyjältä. Viisasta on muistaa, että mielialat vaihtelevat. Rohkeana tyttönä hae ammattiapua. Luota läheisiisi! Yritä keksiä kaikkea piristävää, vaikka se tuntuukin vaikealta!
Hae itsellesi ammattiapua, vaikka opiskelijaterveydenhuollosta niin ei tule kalliiksikaan. Ja paha olo vaikuttaa myös tunteisiin toista kohtaan. Itse masentuneena mietin välillä avioeroakin (naimisissa 20v), mutta terapeuttini kanssa puhumalla sekin asia kääntyi hyvään suuntaan. Ja joskus on tehtävä toisenlainen päätös, mutta ei hätiköiden vaan asioita rauhassa pohtien.
Hyviä sivuja masennuksesta on Googleen hakusanalla masennusklinikka tai www.apua.fi
Hae apua ja tsemppiä sinulle, asiasi järjestyvät varmasti ajan mittaan.
tekstiini, että kyllä ihminen voi voida huonosti, vaikka asiat ovatkin hyvin. Minulla on ihana ja tukeva aviomies, terveet iloiset lapset, koti, työpaikka, jossa hyvä ja iloinen ilmapiiri. Mutta silti sairastuin vaikeaan masennukseen. Psykoterapiassa ne syyt sitten vähitellen aukenivat ja myös se, että, mitä niille syille tein, jotta paranin.
kiitos teille jokka olette vastanneet! olette ihania :) nuo kommentinne piristi tosi paljon! tossa joku sanoin lukevansa rivien välistä, niin sen voin myöntää että olen vahva mutta minulla on helppo taipumus suuntautua huonoon oloon. sekä tänään ajattelin koulussa että en taida olla luovuttaja tyyppiä (joissakin tapauksissa kylläkin) mutta jos ajattelen että opiskelen ammattitutkintoa sekä lukiota samanaikaisesti ja tuntuu että tahtoisin lopettaa lukion niin tulee taas miete että enhän minä ole sitä tyyppiä joka koulun jättäisi kesken (vaikkei olekaan sama asia, harrastukset tosin voin) äitini aina rohkaisee. mutta en tiedä miten tämä liittyi tähän.
mutta.. nyt kun olen vähän paremmalla tuulella niin "masennukseni" ei enään tunnu vaan olen alkanut harkita suhteeni lopettamista. en tiedä johtuiko tämä masennus siitä että mietin että tämän suhteen pilaisin vai johtuuko suhteen lopettaminen masennuksesta. mutta nyt koen ongelmaksi vaan sen että olen hukannut tunteeni tämän sekamelskan keskellä. en tahtoisi millään pistää hyvää ja toimivaa suhdetta poikki mutta tunteetkin pitäisi pelissä olla mukana..
huoh..
kiva kuulla, että olosi on parempi!
Se säteilee hauskasti myös viestistäsi.
Jokaisella meillä on ankeita hetkiä. Vaikeita asioita joista pitäisi päättää.
Yritä vain kuunnella sydäntäsi, siellää hiljaa soi se kaikkein oikein viesti!
Minusta oli myönteistä, että puhuit välien katkaisemisesta poikakaverisi kanssa. tai siis suhteen lopettamisesta. Miksi se oli minusta hyvä?
Siksi että 17-vuotiaana ei todellakaan tarvitse aloittaa mitään elinikäistä suhdetta. Minusta ei pitäisi sitoutua vielä vakinaisesti niin nuorena. Tärkeää on kasvaa, antaa ts ajan kulua ja elää elämää. Antaa itselleen lupa muuttua asioiden vaikutuksesta ja kypsymisen seurauksena. Olla vapaa ja saada 'tilaa' itselleen.
Sinulla on tiukka tuplakoulukin meneillään, ei ihme että välillä tuntuu rankalta.
Ole paras kaveri kaverisi kanssa! Mutta antakaa toisillenne riittävästi tilaa, ystävyyttä ilman suhde-sitoutumista.
Perheesi kuulostaa ihan hyvältä. Uskon että saat sieltä halutessasi tukea. Jos ei sieltä, koulun terveydenhoitajan kautta, jos tunnet tarvetta selvitellä tilannettasi.
tsemppiä
Hei!
Haluaisi auttaa erityisen paljon. Olin itse 20 kun ahdistuin, masennuin ja asiat menivät kovin sekaisin. Olen tässä viimeisen neljä vuotta etsinyt itseäni ja kadonnutta "onnellista" elämääni. Itse olin juuri aloittanut myös suhteeni nykyisen mieheni kanssa, joka on kestänyt tilanteen - vaikka ei olekaan kenties ymmärtänyt.
Ihan ensiksi: Löydä itsellesi vastauksia, tunne tilanteesi ja ymmärrä mitä on tapahtumassa. Itselläni alkoi ahdistuksena, tämän jälkeen pitkä ahdistus sai aikaiseksi alkaneen paniikkihäiriö jonka kautta pääsinkin sitten itse asiaan - masennukseen. Huooh. Tärkeintä omalla kohdallani oli ymmärtää että joku toinen jossakin kokee täysin sen kaiken saman, jonka minä koin. Et ole yksin. Meitä on monia! Mene osoitteesee www.tukiasema.net Täältä löytyy paljon kertomuksia ja vastauksia. Tutki ja tutustu tilanteeseen. Toinen tärkeä seikka on hakea apua. Puhuminen, puhuminen ja puhuminen - auttaa. Ammattiauttaja siinämielessä on parempi vaihtoehto kuin vanhemmat, että hänelle maksetaan palkkaa siitä, että hän sinua kuuntelee. Näin vältyt mahdolliselta huonolta omaltatunnolta, kun ei tarvitse kaataa päivittäin kaikkea sitä suurta määrää tuskaa läheisten niskaan. En sano, etteivätkö he haluaisi auttaa - varmasti haluavat. Itselleni vain lopulta tuli tunne, että en halua huolestuttaa ja masentaa läheisiäni päivä toisensa jälkeen uudelleen. Läheisesi toimivat kuitenkin kaikkein tärkeimpänä perusjalkana ja tukiverkkona. Ammattiauttajalle voit puhua mitä tahansa ja se helpottaa. Kuuntele, mitä lääkäri sinulle keskustelun jälkeen sanoo. Muista: Ei ole häpeä ottaa vastaan lääkereseptiä, mikäli lääkäri sitä ehdottaa. Itse söin lääkkeitä 2,5 vuotta ja olen tähän päätökseen hyvin tyytyväinen. Nillä ensi"hoidoilla" pääset ainakin lähemmäksi ongelman ydintä ja sitä pistettä, josta olisi hyvä lähteä tilannetta purkamaan. Kaikkea hyvää jatkoosi. Toivotan Sinulle voimia ja valoa. Et ole yksin.