.....yksinäisyys ahdistaa, ja elämä tuntuu tosi tylsältä ja tyhjältä? Mikään ei huvita eikä kiinnosta. Aina samanlainen päivä edessä, kun herää. Ei viitsisi nousta, koska kohta kuitenkin on jo taas ilta. Mistään ei löydy vierelle ihanaa, ymmärtävää miestä lohduttamaan.
Aina löytyy selitys, miksi ei jaksaisikaan lähteä ulos tänään. Jokaiseen tekemiseen on selitys valmiina, miksi ei tarvitse tehdä sitä juuri tänään.
Tiedän. Kuulostaa masennukselta. Tieto ei auta. Eikä lääkitys. Herkkujen syöminenkin on alkanut maistua puulta, mutta silti pitää vain syödä, JOS SITTENKIN sattuisi tulemaan parempi olo. Ei se tule.
Kaikki taitaa johtua yksinäisyyden tuomasta tyhjyydestä. Se hirveä ammottava aukko pitäisi täyttää jollain? Herkut ei auta. Ei lapset,lapsenlapset, vanha äiti, ystävät....Ei mikään niistä. En siis ole niistä vajaa, vaan MISTÄ?! Mikä on tämä tyhjyys sisälläni? Onko se vanhenemisen pelko? Lopun lähestyminen?
En usko olevani ainutlaatuinen tässä asiassa. Meitä on varmaan monia. MIKSI emme kohtaa toisiamme? Poistaisimme toisiltamme tämän olon. Vain me tiedämme miltä se olotila todella tuntuu.
Kiitos, kun jaksoitte lukea tämän. Toivottavasti se toi "valoa" jonkun elämään siinä muodossa, ettemme ole yksin tämän tällaisen olon kanssa!
Kaikkea hyvää juuri Sinulle.
Aina löytyy selitys, miksi ei jaksaisikaan lähteä ulos tänään. Jokaiseen tekemiseen on selitys valmiina, miksi ei tarvitse tehdä sitä juuri tänään.
Tiedän. Kuulostaa masennukselta. Tieto ei auta. Eikä lääkitys. Herkkujen syöminenkin on alkanut maistua puulta, mutta silti pitää vain syödä, JOS SITTENKIN sattuisi tulemaan parempi olo. Ei se tule.
Kaikki taitaa johtua yksinäisyyden tuomasta tyhjyydestä. Se hirveä ammottava aukko pitäisi täyttää jollain? Herkut ei auta. Ei lapset,lapsenlapset, vanha äiti, ystävät....Ei mikään niistä. En siis ole niistä vajaa, vaan MISTÄ?! Mikä on tämä tyhjyys sisälläni? Onko se vanhenemisen pelko? Lopun lähestyminen?
En usko olevani ainutlaatuinen tässä asiassa. Meitä on varmaan monia. MIKSI emme kohtaa toisiamme? Poistaisimme toisiltamme tämän olon. Vain me tiedämme miltä se olotila todella tuntuu.
Kiitos, kun jaksoitte lukea tämän. Toivottavasti se toi "valoa" jonkun elämään siinä muodossa, ettemme ole yksin tämän tällaisen olon kanssa!
Kaikkea hyvää juuri Sinulle.
Vastaukset 8
Vanhimmat
On paljon yksinäisiä naisia, jotka hakevat rinnalleen hyvää miestä. Perusongelma on se, että miehet ovat miehiä eivätkä naisten paijattaviksi tarkoitettuja pehmoleluja.
Hempeilevät miehet kuolivat sukupuuttoon jo miljoona vuotta sitten; jo silloin, kun luolamies iski naisensa nuijalla.
Mutta älkää menettäkö toivoanne. Mieskin muuttuu, ja ehkä jo tuhannen vuoden kuluttua syntyvät ensimmäiset miehet, jotka vastaavat naisten toiveita.
toiveita herättävä puhheenvuoro...:(
Mikäs siinä nyt niin kaiherttaa, jos joku paijjaa ja pittää pehmolelunnaan - ei se mies silti siitä pehmoleluks muutu...
Eikö mies silloin pysty olemaan miehekäs jos häntä lekutellaan...tai mikä sitten lie liikaa läyryä?
Vaikka pittää sannoo, että tunnen minäkin yhen pariskunnan, jossa vaimo lässyttää miehelleen kuin pikku lapselle - joskus ihan etoo katella... ja hyvä ihme kuinka kiusaantuneen näköinen tämä mies silloin on, ainakkii kun tämä lepertely tapahtuu siinä vieraihen nähen..:) Heillä ei ole lapsia..
Naisten mielestä nainen on ihmisen mitta, ja kun mies on erilainen, hän joko näyttelee tai on huono tai paha. Tämä ajattelu läpäisee vähitellen koko yhteiskunnan ja näkyy jo mediassa ja lainsäädännössä: naisesta ollaan tekemässä hyvän ihmisen mallia.
Onko mahdotonta ajatella, että mieskin on oma itsensä, ei vain naisen epäonnistunut kopio? Että kysymys ei ole siitä, mitä mies haluaa olla, vaan siitä, mitä hän luonnostaan on.
Silloin kysymys kuuluisi, miksi juuri miehen on muututtava? Miksi miehen esimerkiksi pitäisi paijata tai kestää paijaamista, kun se on hänelle luonnotonta? Miksi nainen ei yhtä hyvin voi olla koko ajan kyljessä kiehnäämättä?
Tai voisivatko molemmat tasapuolisesti muuttua hieman toistensa suuntaan?
isosti sanottu, että ihan kaikkien naisten mielestä...ehkä ääriainekset tässäkin asiassa pilaavat maltillisten päämäärät..
Olemassa olevat olosuhteet muovaavat kokoajan ihmisiä - yksilöitä. Ennen miehen oli pakko olla sellainen kuin luonnostaan (kai)tai perinteisen ja opitun mallin mukaan oli ollut...tai paremminkin sellainen millaiseksi olosuhteitten pakosta oli tullut, ja onko se nyt sitten välttämättä se ainoa ja oikea miehenkään malli - se naistaan tukasta vetävä luolamies.
Mutta autoista ne pojat näkyy tykkäävän jo syntymästään, se on kyllä myönnettävä reilusti.. perimän ansiostako lieneevät..eivä he ainakaan ole voineet sitä vielä isiltäänkään omaksua, sylki lentää jo vaille vuotiaan pärryytellessä leikkiauton jälessä..:)
Niin..kait se kompromissi oisi ehkä se älykkäin tapa toimia tässäi assiissa - liikahyvä on liikaa hyvääkin *eikö ollu selevä loppumiete *:* *
Kyllä minäkin tiedän mitä yksinäisyys on, mutta sosiaalisena ihmisenä yritän täyttää lähes kaiken aikani johonkin. Siltikin esim. viikonloppuna tunnen yksinäisyyttä. Oletko kokeillut näitä; Käsityöt, Kansalaisopisto-opiskelu, Aikuislukiossa voi myös opiskella, laulukuorot, hyväntekeväisyys, vanhusten luona vierailu, siivousapu jollekin huonompikuntoiselle, Eläkejärjestöt. Jos ansiotyö ei estä harrastamasta niin näistä löytyy uusia ihmissuhteita, jopa miehiä. Mukavaa yhdessäoloa ja ennenkaikkea tulee lähdettyä pois kotoa. Oletko näitä kokeillut? Suosittelen!
viikonloppu,siinäpä pulma.itse soitan sukulaisille ja ovat jo varmaan kyllästyneet mutta jokin pistää vaan soittamaan että ei osaa edes hävetä.Olen saanu jo vihjailuja että ei kenenkään korvat kestä ja nyt alan uskoa.Jotain pitää keksiä ja erityisesti,sunnuntai-iltapäivälle!
tämä edes vähäsen?!
Kenties pahinta yksinäisyydessä
on,
että jokainen sitä tunteva
luulee olevansa ainoa laatuaan.
Jeanne Marie Laskas
ei ihmmeistä ole tarkoitettu yksineläjäksi, ihminen voi kuolla ihon ikävään...
On tosiasia, että yksin- ja ilman toisen ihmisen läheisyyttä elävät ihmiset, sairastuvat tyydyttävässä parisuhteessa olevia lajitovereitaan useammin ja kuolevat nuorempina..
Ei uskois, mutta totta se on...