Tunnen olevani täysin sinkku tällä hetkellä ja syynä on mies jonka kanssa olen jo vuosia ollut yhdessä ja erikseen. Kun hän on poissa paikalta tulee mieleen että tämän pitää loppua ja minun pitää jatkaa tästä eteenpäin yksin lasteni kanssa. En osaa puhua tunteistani ääneen koska olen kuitenkin kodikkaasti kotona viihtyvä, ujo ja estynyt ilmaisemaan myönteisiä tunteitani näin pitkänkin suhteen jälkeen. En tiedä miksi en ole koskaan pystynyt sanomaan rakastavani, siinä on mielestäni jotakin sopimatonta vaikka itse tykkään olla lellitty ja hoivattu. Nautin pienestä vilpillisestäkin lässytyksestä, jos se vain sydämestä tulee ja vain mulle.
Pelkään että mies tapaa jonkun joka osaa puhua kauniisti hänelle ja hurmaa tämän puhelahjoillaan. Mustasukkaisuus on arkipäivää välittömästi kun tämä on poissa useamman päivän omissa oloissaan ja osoitteessaan. Kriittisyyteni ja estyneisyyteni ajaa minut epätoivon partaalle, kun huomaan, etten saa meidän suhteesta enää mitään irti, sellaista joka kiihottaisi molemmin puolin. Mies ällöttää minua yhä useammin ja tuntuu siltä että hän on epäsiisti seurassani siksi, ettei halua minua, enkä miellytä häntä enää seksuaalisesti. Hän ei aja partaansa, ei käy suihkussa, ei pese hampaitaan jne. Hirveätä! Enkä minäkään tunnekaan enää olevani seksikäs, koska en koe hänen kanssaan sellaisia tunteita ja vastenmielisyyden tunne on varmaan usein molemminpuolinen vaikka niin ei tarvitsisi olla. Olemme kuitenkin molemmat nuorekkaita ja hyvännäköisiksikin haukuttuja.
Yritän peittää lannistavan väsymykseni ja epävarmuuteni itsevarman arvokkuuden sekä ironisen huumorin taakse ja, aivan niin, narinan ja nalkutuksenkin taakse. Jos nelikymppisen elämä on tällaista, paraneeko se enää tästä ikinä? Onko loppuelämälleni luvassa vain harmaita hiuksia ja haluttomuutta? Ja ainaiset pelot, pelko kaiken läheisyyden jakamisen menettämisestä läheisimmän ihmisen kanssa lopullisesti? En pysty elämään ilman läheisen kosketusta, sairastun jos joudun olemaan ilman. Turha puhua läheisriippuvuudesta silloinkaan jos se on tosiasia, mutta minua kyllä tämä ongelma vituttaa tosissaan, kun pitäisi vaan pystyä leikkimään jotain patsasta jolla ei ole tuntoaistia, hajuaistia eikä tunteitakaan. Miten olla täydellinen kumppani ja oikeutetusti kriittinen yhtä aikaa? Miksi toinen ei muuta tapojaan, vaikka tietää että epämiellyttävien tapojen kitkeminen, edes yritys, on ainoa keino säilyttää suhde toimivana? Onko hampaiden peseminen ja suihkussa käynti kerran viikossa töiden jälkeen ja yksi sunnuntaipano liikaa vaadittu?
Pelkään että mies tapaa jonkun joka osaa puhua kauniisti hänelle ja hurmaa tämän puhelahjoillaan. Mustasukkaisuus on arkipäivää välittömästi kun tämä on poissa useamman päivän omissa oloissaan ja osoitteessaan. Kriittisyyteni ja estyneisyyteni ajaa minut epätoivon partaalle, kun huomaan, etten saa meidän suhteesta enää mitään irti, sellaista joka kiihottaisi molemmin puolin. Mies ällöttää minua yhä useammin ja tuntuu siltä että hän on epäsiisti seurassani siksi, ettei halua minua, enkä miellytä häntä enää seksuaalisesti. Hän ei aja partaansa, ei käy suihkussa, ei pese hampaitaan jne. Hirveätä! Enkä minäkään tunnekaan enää olevani seksikäs, koska en koe hänen kanssaan sellaisia tunteita ja vastenmielisyyden tunne on varmaan usein molemminpuolinen vaikka niin ei tarvitsisi olla. Olemme kuitenkin molemmat nuorekkaita ja hyvännäköisiksikin haukuttuja.
Yritän peittää lannistavan väsymykseni ja epävarmuuteni itsevarman arvokkuuden sekä ironisen huumorin taakse ja, aivan niin, narinan ja nalkutuksenkin taakse. Jos nelikymppisen elämä on tällaista, paraneeko se enää tästä ikinä? Onko loppuelämälleni luvassa vain harmaita hiuksia ja haluttomuutta? Ja ainaiset pelot, pelko kaiken läheisyyden jakamisen menettämisestä läheisimmän ihmisen kanssa lopullisesti? En pysty elämään ilman läheisen kosketusta, sairastun jos joudun olemaan ilman. Turha puhua läheisriippuvuudesta silloinkaan jos se on tosiasia, mutta minua kyllä tämä ongelma vituttaa tosissaan, kun pitäisi vaan pystyä leikkimään jotain patsasta jolla ei ole tuntoaistia, hajuaistia eikä tunteitakaan. Miten olla täydellinen kumppani ja oikeutetusti kriittinen yhtä aikaa? Miksi toinen ei muuta tapojaan, vaikka tietää että epämiellyttävien tapojen kitkeminen, edes yritys, on ainoa keino säilyttää suhde toimivana? Onko hampaiden peseminen ja suihkussa käynti kerran viikossa töiden jälkeen ja yksi sunnuntaipano liikaa vaadittu?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Anna kerrankin mennä, aloita jo tänään ja jätä turha arvokkuus ja patsasmaisuus.
Yllätä mies! Olemalla kerrankin jotakin muuta kuin se (miltä se kuulostaa) suorastaan muumioitunut arvokas täti!
Anna mennä vaan rohkeasti, aloita jollakin epäarvokkaalla teolla, jota et tavallisuudessa tekisi, tällä en tarkoita aggressiivisuutta, vaan ymmärtänet mitä tarkoitan: luonnollisuutta, pois turhasta pingottamisesta.
Siitä se lähtee.