Olen sairastanu yli 2 vuotta masennusta ja ollu sairaalahoidossa 1½ vuotta. Pääsin osastolta pois kesäkuussa (silloin en ollut täysin terve, mut mua ei kai haluttu pitää enää osastolla ku olin niin huonos kunnos ja "vaikea" potilas.) Mä jouduin nuorisokotiin osastolta pääsyn jälkeen, mut nekää ei pystyny/halunnu pitää mua olin itsetuhoinen...viiltelin ym..en syöny lääkkeita/keräilin niitä. Ni mut pistettii 4 päivää aikuisten osastolle sairaalaan ja sit siirettiin hesaan nuorisoosastolle 7 päivää. ja sen jälkeen pääsin kotiin..menetin hyvän ystävän pari kuukautta sitten, kotona on vaikeeta ja kaveri piirissä vaikeeta...olen aika yksinäinen...yks tosi hyvä ysti...mut se asuu muualla...käyn 2 kertaa viikossa psykologin luona puhumassa ja lääkärin luona. Olen viime kuukausien aikana käyny noin 15 kertaa lääkärissä eri oireiden takia. mulla on vakituisia lääkkeita unilääke ja ahdistusta poistava lääke. Mulla on kuulemma Stressi...ja tunnen itseni masentuneeks...pyysin psykologilta ja lääkäriltä apua et pääsisin hoitoon, koska mulla on suuria pelkotiloja ym...masentunut, steraantunut, joskus itsetuhoinen mut ajatuksia paljon, univaikeuksia ja erillaisia oireita...mut ne sano et mun oireet ei o vielä tarpeeks vakavat....mitä teen?? =(...haluasisin apua...mut mul ja mun vanhemmille o sanottu et mut huosaanotetaan jos joudun johki laitokseen viel ja mut pistetää johki pitkäl....en haluu menettää mun perhettä...!!! =(....haluan apua mut en menettää perhettäni!...olen 16v....eli alaikäinen...auttakaa jos voitte!!!!
auttakaa!?
Mursu
17908
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
"Auttakaa" minkä vitun takia et syö niitä lääkkeitä vaan jemmailet niitä? Kuka sua pustyy auttaan jos et noudata ohjeita.
Muutamia ajatuksia: oletko kokoeillut eri lääkkeitä? Kaikki lääkkeet ei toimi kaikilla samalla tavalla. Ja sun tilanteessa oikeilla lääkkeillä vois helpottua olo sen verran, että pystyis työstämään ongelmiaan. En tosiaankaan ole mikään asian tuntija, mutta olen itse toipunut läheisen itsemurhan auíheuttamasta masennuksesta ja stressistä, mulla myös oli epämääräistä ahdistusta ja univaikeuksia, ja mietin silloin välillä ettei ole mitään syytä elää..
Käytin vuoden verran mielialalääkkeitä, ja ne auttoi myös univaikeuksiin. Lisäksi kävin juttelemassa ammattiauttajan kanssa viikottain yli vuoden ajan. Nyt ollut puoli vuotta ilman lääkkeitä ja masennus ei ole palannut.
Jatkuuko sulla se psykologilla käynti? Jos, niin hyvä koska ajan mittaa siitä on varmasti apua. Siinä voi kyllä mennä aikaa, mutta on sen arvoista.Ja jos et kunnallisesta terveydenhuollosta saa tarvitsemaasi apua, kannattaa miettiä yksityistä terapiaa. Maksaa kyllä aika paljon..
Toivottavasti saat apua tilanteeseesi!
Jos luet viel kerran sen teksin ni siin lukee et viiltelin ja keräilin...en o enää keräilly...ja oon syöny lääkkeeni ym....tehny kaikkeni et parantuisin...ennen ajattelin itsarii...ja yritin tehdäkki...mut ny ku menetin ystin...ni tajuun et en halua tuottaa mun ystäville tai perheelle samaa syyllisyyttä ja surua ku mulle/monille muille o tuotettu....
Mulle on kokeiltu monia erillaisii lääkkeitä unilääkkeitä, masennuslääkkeitä ja ahdistusta poistavii lääkkeitä....mut ne ei o viel auttanu...mulla oli noin yli puol vuotta sypreksa..mut se lihotti ja mä ja lääkäri päätettii lopettaa se...käyn psykologin luona nykyään 2 kertaa viikossa puhumassa....puhumisesta on kyl jonki verran apua...mut se o kai yks osa tätä "hoitoa"....mut se ei auta mua mun murheissa, pahassa olossa ym...ajatuksissa..kaikessa tommosesssa....koton tunnen itseni turvattomaksi...mut ku olin osastolla tunsin et musta välitettiin...ja siel tunsin/tiesin olevani turvassa...apu oli lähel..mut koton ei voi puhua asioista...seki vaikeuttaa tilannetta et mä en luota kehenkää...oon menettäny luottamuksen....luotin joskus..mut sit oon pettyny monesti...
Se puhuminen on sellanen että voi mennä pitkäänkin ennen kuin huomaa sen hyödyn. Ja tän sun psykologin avulla voit oppia taas luottamaan. Mutta se vaatii paljon omaa työtä! Älä anna periksi, puhu myös muille ihmisille, se on vaikeeta mutta kun sen oppii, huomaa myös että loppujen lopuksi suuri osa ihmisistä on luotettavia.(Ei todellakaan kaikki..)Sille omalle perheellekkin vois yrittää vielä puhua. Ymmärrän et se on vaikeeta, mustakin tuntui ettei kukaan ymmärrä, mutta kun sitten sain avauduttua läheisilleni, ne ymmärsi ja tuki mua. Se tukeminenkaan ei ole niin helppoa, varsinkaan jos sitä tukea ei pyydä.
Luota siihen että ajan kanssa ne asiat muuttuu paremmaksi. Niin käy, vaikka sitä nyt just ei uskois.
Kyl mä olen koittanu puhua mun vanhemmille ja sisaruksille...mut mun vanhemmat...niille ei voi puhua...mä olen koittanu mut ne ei kuuntele...sanoo et teeskentelen ym..ku mul o jotain oireita ja ku oon menny lääkäril ni mulla onki ollu joku vaiva...tutukki on huomannu et meijä perheessä ei o kaikki kohallaan...mut mä en halua jättää mun perhettä jos mut huostaanotetaan...pelkään etten nää niitä enää koskaa jos mut lähetetään pitkälle kotoota...faija sanoki mun lääkärille et jos joudun pitkäl ne pääsee kattoo mua ehkä kerran kuukaudessa...jos sitäkää...mut lääkäri ihmetteli et 2-4 tuntii menis vaan varmaa matkoihin..et eikö se sit o sen arvosta...et pääsisin lomille...mut mun toiveita en kuunteltais...mun luokkakaveri o ollu kellokoskel...kuulemma kamala paikka...faijaki o sanonu et sinne ei kukaa haluis joutuu...ja oon ollu väliaikasesti hesperiassa mut ei pystyny olla siel ja ku pääsin "omalle" osastolle ni olin masentunu entistä enemmän...en saanu hesperiassa mitää psykologinaikoja ym..kukaa ei kuunellu ku niillä oli niin kiire...mut tammiharju o lähin mun kotoota ja siel mulla oli hyvä olla...en tarkota et sen takii ku siel oli kamuja ym..vaan koska useimmat hoitajat kohteli mua kunnol..tai no tietty oli monia vastoinkäymisiä...mut ne tosissaa yritti auttaa potilaita...mut kaikkii se ei auttanu...jotkut jotka tunnen sielt pois päässeet on kuollu oman käden kautta tai joutunu "rikosten" tielle ym...oon tosi yksinäinen...itken öisin...nukahdan vasta aamuyöstä...ja sit nukun koulussa...eilen nukuin koulussa melkee 3 tuntii..ja jotenki tulee paha olo ku mun luokkakamut näyttelee/esittelee tuoreita tai vanhoja viiltojälkiään ym...haluisin auttaa niitä mut en tiiä miten...yks ehdotti kerran et tekisin itsarin ja kerto mite se onnistuis ym...ehkä ne toivoo et mä kuolisin??....
muihin verrattuna saat paljon apua (lääkkeet, aikaisemmat sairaalahoidot ja niinkin useat keskustelut psykologin luona). Moni pääsee vain kerran kuussa juttelemaan, vaikka haluaisi useammin, ja sairaalapaikat ovat toisaan rajallisia kuten sinunkin kohdallasi.
Ota ainakin se hoito vastaan, mikä nyt on tarjolla (keskustelu plus lääkkeet). Oletteko psykologin kanssa miettineet, olisiko mahdollista järjestää joku keskustelu perheen kanssa, että oppisitte hieman puhumaan perheen sisällä. Vai minkälaisia vaikeutesi perheessäsi ovat?
Olen itse kipeä läheiseni itsemurhan takia plus toisen perheenjäsenen kuoleman takia ja stressin ja masennuksen takia.
Anna itsellesi aikaa parantua ja rauhoittua stressistä ja tee kaikkesi, että saisitte perheenä välit kuntoon, että saisit asua kotona edelleen. Puhu reilusti ongelmasi psykologille. Sinnitellään eteenpäin ja ajattele, että on vain kaksi vuotta, kun olet täysi-ikäinen - pidä kiinni perheestäsi, älä itse tee asiaa hankalammaksi.
Kriisipalvelussakin voidaan antaa koko perheelle tukea, jos ei onnistu psykologilla. Etsi keinoja.
vielä, sillä viestimme ilmestyivät juuri samalla minuutilla näkyviin. Osaatko yhtään sanoa, mikä onglema perheessäsi on?
Tosiasia on, että lähes kaikissa perheissä on ristiriitoja ja ihmissuhdehankaluuksia, vaikka ei mitään katastrofia olisikaan. Murrosikäisenä menee usein keskustelut vanhempien tai sisarusten kanssa riidaksi, joten ulkopuolinen auttaja on hyvä.
Voitko kirjoittaa asioita paperille (pelkojasi ja toiveitasi) ja antaa äidille tai isälle luettavaksi, silloin tulet kuulluksi. Kirjoita ystävälliseen sävyyn. Kirjoita, että haluaisit asua kotoana ja haluaisit, että pystyisitte vähän keskustelemaan ja ymmärtämään toisianne.
Totta on että mun pitäis olla kiitollinen et olen saanut apua...ja olenki kiitollinen...mut pelkään omia perheenjäseniä sen takia haluan apua...en kenenkää pitäisi pelätä...ainakaa perheenjäseniä...mulle ei olla (kai) tehty mitää pahaa nuorempana eikä nytkään...en tiiä mistä se pelko tulee...mun vanhemmat on usein sanonu et ne erois...mut sitä ne ei ole tehny...mä tunnen suurta syyllisyyttä et toivon et ne erois...tai ku ne riitelee...faija huutaa, haukkuu, syyttää ja mä teen kaikki asit väärin...faijan mielestä..mikään ei kelpaa sille..kerran se sano et se katuu meitä lapsia..se satutti mua....koton on vaikeeta..ulkopuoliset ei voi varmaa ymmärtää millasta meillä koton on...mun isosiskotkin on kuulemma muuttanu just sen takii aikasin pois...lähti opiskelemaa muualle tai armeijaa ym..perusti perheensä....mun vanhemmat/sisarukset arvostelee mua ja ulkonäköä ja muutki ihmiset jotka tiiän/tunnen arvostelee...oon kaikille huono ystävä, sisko ja tytär....koita auttaa mut aina mä teen jotain väärin..en tiedä et mitä?....vanhemmat sanonu et oon ite aiheuttanu mun ongelmat..masennuksen ym...mut mietin usein et oliko mun vika et tutut/ystävät tekee itsemurhii tai mun koulukiusaamiset, ja masennukseen sairastuminen...mä oon käyny psykologin luona puhumassa koht miltee 3 vuotta yhteensä...mun teksi saattaa kuulostaa itsesääliltä...mut sitä se ei oikeestaan ole..ehkä pieni osa...mut täytyykö ihmisen hyväksyä sairas mihin löytyy apua/parannus keino...?...
Olen kirjottanu päiväkirjaan osaston ajalta ja ennen osastoa...(jolloin ny ex poikäysti luki ne)....mut ny ei o kukaan lukenu mun päiväkirjoja...(toivottavasti)..paitsi mun 2 omaa hoitajaa jotka oli osastolla mulle tosi tärkeitä ym..pidetää viel välillä yhteyttä...mut vaikeeta ku en tiiä niitten työaikoja...ja olen kirjottanu kirjeitä hoitajille, psykologille, vanhemmille ym...mä oon noin 1 vuos sit kirjottanu jopa jäähyväiskirjeen mun siskon muksuille...ja se on viel tallessa...
eivät ole sun syytäsi! Älä syytä itseäsi mistään, se vaan pahentaa masennusta! Kyllä tuntuu ihan selvästi, että koko teidän perhe tarvitsisi hoitoa, mutta sun isäsi on varmaan vaikeaa saada jutteleen. Äläkä usko sellaisia puheita kuin isäsi puhuu. Ne loukkaavat varmasti, mutta vaikka hän sellaisia puhuu, sinä olet tärkeä ja hyvä ihminen!
Oletko saanut vertaistukea eli jutellut samanlaista kokeneiden ihmisten kanssa?
Olen itse läpikäynyt vaikean masennuksen itsemurhayrityksineen, joten tiedän tuskasta, josta puhut. Tosin minulla omaiset olivat tukena.
Ja kyllä se säännöllinen juttelu auttaa, senkin tiedän kokemuksesta. Se vie vain hirveän paljon aikaa ja sinulla on vielä vaikea ikäkausi muutoinkin menossa. Itse olin jo aikuinen ja asunut jo kauan mieheni ja lasteni kanssa.
Mä toivon sinulle kaikkea hyvää ja sydäntäni särkee puolestasi, sillä on kauheaa joutua pelkäämään omia läheisiään. Kaiken tuskan keskellä päätä selvitä päivä kerrallan ja joskus vaan tuntikin kerrallaan. Niinkuin Maija Vilkkumaa laulaa "vielä sun pää on surusta raskas, mut se ei sellaiseksi jää, sun tiesi päättyvät hyvään"
kiitti ku kuuntelet!! =)...tuli jotenki hyvä olo ku voi puhua jonku kanssa asioista...on mulla yks hyvä ysti...oli mun kanssa saman aikaa ostastolla..mut päässy pois...samana päivänä ku mäkin...sille voin puhua ja se voi mulle...oli mulla yks toinenki ysti...mut sitä ei ole enää niin se oli mun vika tai tuntuu siltä...koska ehkä noin 4-2 ennen ku se löydettii...ni mä koitin soittaa sille (ku se ei ollu vastannu mun viesteihin)...ni se numero oli poissa käytöstä..ja mulla oli tarkotus hakea/koittaa saada sen uusi numero jostain...mut se ei jäi jotenki ja sit oli liian myöhästä...ni kumpa olisin ettiny sen numban sillon jostain...mut aijemmi ku sen kanssa puhuin ni se oli pirtee ja ilonen ym...kuten ennenki ku oon tuntenu sen...mut se ei kertonu kellekkää tunteistaan/ajatuksistaan...mä olisin kyl varmasti auttanu mut en tienny...ja mun olis pitäny tietää koska olihan se mun ystävä!!...onko sulla meseä tai mailii??...voitais puhua enempi asioista...jos haluut?
pitäiskö hyväksyä sairaus (masennus ja fobia), johon on saatavissa apua. Tavallaan vasta vähän hyväksyn sairauttani, mutta HALUAN ja PYRIN TERVEYTEEN. En minäkään ole itse aiheuttanut sairauttani, mutta hakemalla apua voin työstää ongelmia ja jonakin päivänä todeta, että olen jo terve - tähän tähtään. Aikaa se vie, toisilla vähemmän, toisilla vuosia, toisilla vuosikymmeniä.
Vaihtoehtoja ja ratkaisuja löytyy kyllä, mutta niitä voi joutua vähän odottamaan tai etsimään tai kokeilemaan.
En tiedä, olisiko sinun kohdallasi kuitenkin parempi muuttaa myös nuorena kotoa pois kuten sisaruksesi tekivät. Huostaanoton lisäksi olen kuullut, että on mahdollisuus tuettuun asumiseen tai johonkin asuntolaan, mutta en tiedä tarkemmin. Uskon, että on pelottavaa, jos isä huutaa ja syyttää monesta asiasta. Kyselepä psykologiltasi vaihtoehtoja.
Vertaisryhmä on yksi hyvä keino saada samankaltaisessa tilanteessa olevista tukea. Itse käyn nyt masennusryhmässä.
Nuorena tuntuu, että kaikki ratkaisut pitää saada tässä, nyt ja heti, mutta älä luovuta, vaikka asiat etenevät hitaamminkin.
mutta ymmärrät varmasti, etten halua laittaa sitä tähän kaikkien nähtäväksi. Mutta jutellaan täällä.
juuh...kyl mä ymmärrän..=)
Hyvä sentään että olet tajunnut tilanteesi ajoissa.
Itse olen ollut 17 vuotiaasta asti masentunut, mutta siihen aikaan masennus ei vielä ollut "muotia", joten siitä ei saanut sillä nimellä puhua.
Yiritn vaan sinnitellä työelämässä, hanttihommissa sillä opiskella en jaksanut.
Työelämän raadollisuus kuitenkin yllätti nuoren tekijän ja nyt, ollessani 28 vuotias alkaa tuntua, etten enää jaksa..
Yritin vuosi sitten itsemurhaa, mutta äitini pelasti minut. Toivon että saisin vain kuolla, miksi minun pitää elää vain äitini mieliksi, kun en itse jaksaisi?
Ei minullakaan muita enää ole jäljellä, ystävät käänsivät pikkuhiljaa selkänsä kun huomasivat alakuloisuuteni.
Isäni ja veljeni eivät koskaan ole minusta piitanneetkaan.
Tähän mennessä olen ainakin edes jaksanut yrittää, mutta kun koko ajan tuntuu olevan vähemmän syitä joiden vuoksi yrittää..
Ainut neuvo mitä voin vuosien koettelemusten jälkeen antaa, on että SYÖ niitä lääkkeitä, vaikket tunnekaan saavasi niistä apua.
Itse olen usein lopettanut lääkkeiden ottamisen, mutta vasta paljon myöhemmin hoksannut että ilman niitä on huonompi olla.
Ei ne lääkkeet ihmeitä tee, mutta auttaa edes sietämään sitä kamalaa oloa.
Mä voin olla sun ystävä, tai ainaki nettituttu jos en muuta voi!? ...Ystäviä pitäis aina olla...mulla o tosin yks ystävä mut se o enemmän ku 10 kaveria, joihin ei voi luottaa ym...niih mustaki tuntuu, et on hyvä ku kerron asiat psykologil ja lääkärille ja tälle mun ystävälle. Mut en uskalla/pysty kertomaan asioita, jotka painaa mun mieltä ja jotka haluisin sanoo mun vanhemmille ja perheelle.
En halua loukata ketään...Olen kuulemma liian kiltti niin ku jos joku on tehny väärin jonku asian mua/muita kohtaan ni oon antanu anteeks, mut NYT ku mietin asiaa ja huomaan et oon vihanen/katkera tälle ihmiselle siitä mitä se on tehny vaikka siitä on aikaa ku kyseinen tapahtuma on tapahtunut. En ala kostamaan kellekkään, koska se on lapsellista ja typerää...mut tekis joskus mieli sanoa et "miks teit niin sillon ym"...mut en haluu riitaa ku tiedän et useimmiten asiat mitä sanon loukkaa/suututtaa ihmisiä..ni en tiedä enää mitä uskallan sanoo ja kelle.. Tosin usein mä jään miettimään et mitä mä ny sanoin ja mistä se suuttu...joten aina kun ihmiset suuttuu mulle ni mä tiedän et se on mun vika.
Mäkin koitan käydä amista ym opiskella, mut oon aina väsynyt ja on jotenki masentunut olo..oon usein menny vessaan koittanu viillellä (pidän aina mukana lasinpaloja) mut ne o jääny vaan pintanaarmuiks...vanhat syvät arvet muistuttaa mua aina siitä et mitä oon joskus tehny...mut en jaksais mennä kouluun/muihin toimintohin mut on pakko jaksaa.
Toivon et kaikki jotka tuntee olevansa masentunut/ahdistunut menisi puhumaan asiasta jonkun ihmisen kanssa, tiedän et aluksi puhuminen voi olla vaikeaa (ainakin mun kohdalla oli)mut sit ku luottaa ihmiseen ni puhuminenkin alkaa sujumaan.