Ei kiitos implantille, on tämän kommentin pääaihe. Olen syntynyt kuulevana vuonna 1986 ja lievä huonokuulo löydettiin minulta vuonna 1993 kun olin 7-vuotias. Kuulin silloin kun menin kouluun hyvin vielä ilman kuulolaitteita ja pärjäsin monta vuotta ilman kuulolaitteita. Kunnes 5-luokalla kuuloni muuttui keskivaikeaksi ja jouduin aloittamaan vakituisen kuulolaitteen käytön, mutta kuulin yhä ilman kuulolaitteita jonkin verran puhetta.
Kun 6-luokka päättyi, minut siirrettin valtion kuulovammaisten kouluun ei pelkästään kuulon vuoksi vaan myös huonon koulunmenestyksen takia. Protestoin suuresti isääni ja kuntoutusohjaajaa jotka minut sinne laittoivat. Oli ahdistavaa mennä muiden huonokuuloisten ja kuurojen joukkoon jotka lähinnä pelkästään viittoivat. Myös huonokuuloiset vaikka he saattoivat kuulla puhetta kuulolaitteilla. Joten, oli pakko opetella viittomaan että saisin kavereita. Kaveerasin ennen viittomista lähinnä kuulevien dysfasia-oppilaiden kanssa. Oli myös vaikeaa tottua jatkuvaan pakotettuun kuulolaitteiden käyttöön.
Opin melko nopeasti viittomaan, alle puolessavuodessa. Siitä oli minulle jokseenkin hyötyä. Kuuloni alkoi jälleen huonontua 7-luokan lopussa. En enää kuullut puhetta ilman kuulolaitteita. Viittomisesta alkoi olla suurempi hyöty ja minulla oli jo huonokuuloisia ja kuuroja ystäviä. 9-luokan aikana kuuloni alkoi dramaattisesti huonontua ja audiologi (korvatautien lääkäri) ja kuulontutkija alkoivat pohtia keinoja mitä tässä tapauksessa pitäisi tehdä koska en enää kuulolaitteidenkaan kanssa saanut puheesta hyvin selvää, jotain selvää sain ja ympäristön ääniä kuulin. Ilman laitteita olin lähes kuuro ja sitä minun oli vaikea hyväksyä. Minulle ehdotettiin sisäkorvaimplanttia. Sanoin ei kiitos koska..... JATKUU seuraavalla.
Kun 6-luokka päättyi, minut siirrettin valtion kuulovammaisten kouluun ei pelkästään kuulon vuoksi vaan myös huonon koulunmenestyksen takia. Protestoin suuresti isääni ja kuntoutusohjaajaa jotka minut sinne laittoivat. Oli ahdistavaa mennä muiden huonokuuloisten ja kuurojen joukkoon jotka lähinnä pelkästään viittoivat. Myös huonokuuloiset vaikka he saattoivat kuulla puhetta kuulolaitteilla. Joten, oli pakko opetella viittomaan että saisin kavereita. Kaveerasin ennen viittomista lähinnä kuulevien dysfasia-oppilaiden kanssa. Oli myös vaikeaa tottua jatkuvaan pakotettuun kuulolaitteiden käyttöön.
Opin melko nopeasti viittomaan, alle puolessavuodessa. Siitä oli minulle jokseenkin hyötyä. Kuuloni alkoi jälleen huonontua 7-luokan lopussa. En enää kuullut puhetta ilman kuulolaitteita. Viittomisesta alkoi olla suurempi hyöty ja minulla oli jo huonokuuloisia ja kuuroja ystäviä. 9-luokan aikana kuuloni alkoi dramaattisesti huonontua ja audiologi (korvatautien lääkäri) ja kuulontutkija alkoivat pohtia keinoja mitä tässä tapauksessa pitäisi tehdä koska en enää kuulolaitteidenkaan kanssa saanut puheesta hyvin selvää, jotain selvää sain ja ympäristön ääniä kuulin. Ilman laitteita olin lähes kuuro ja sitä minun oli vaikea hyväksyä. Minulle ehdotettiin sisäkorvaimplanttia. Sanoin ei kiitos koska..... JATKUU seuraavalla.
Vastaukset 3
Vanhimmat
....Osasin viittoa jo sujuvasti. Olin tutustunut kuurojen kulttuuriin, käynyt kuurojen tilaisuuksissa ja kuurojen yhdistyksillä muutaman kerran. Viitoin jokseenkin sujuvasti sekä olin taitava huulilta lukija. Audiologi ja kuulontutkija äimistyivät, että miksi kieltäydyn implantista koska lähes kaikki nykyään kuuroutuneet ottavat implantin, jotta saisivat kuulon takaisin. Sanoin, että pärjään huulilta luvulla ja viittomilla, sekä kerroin myös kuinka upeita ja mahtavia kuurot ihmiset ovat ja siitä että kuurot pitävät toisistansaan huolta koska he ovat niin pieni yhteisö ja lähes kaikki Suomen kuurot tuntevat toisensa sekä yhteisöllisyys on tiivistä. Halataan lähes aina kun tavataan toisia. Audiologi ja kuulontutkija eivät osanneet viittoa ja kerroin myös kuinka upea ja rikas kieli viittomakieli on.
Valitsin kuurojen yhteisön ja viittomakielen omaan elämään. Audiologi ja kuulontutkija eivät ymmärtäneet sitä lähinnä omasta mielestäni siksi koska he eivät osaa viittomakieltä ja eivät tiedä millaista kuurojen kulttuuri on. Tämän takia he minulle implanttia tuputtivat ja määräsivät. Luulen, että jos he tietäisivät millaista kuurojen kulttuuri on ja jos he osaisivat viittoa niin ymmärtäisivät mitä tarkoitan ja miksi en ota implanttia. Yhä kaikki Suomen kuulonhuollon hoitohenkilöstö mainostaa sisäkorvaimplanttia vastakuuroutuneille ja syntymäkuuroille vauvoille ja kuuroituneille lapsille, joilla ei ole VIELÄ kosketusta ja yhteyttä kuurojen kulttuuriin ja viittomakieleen. Näin sellaiset henkilöt ja perheet hyväksyvät ja leikkauttavat itselleen ja kuuroille perheenjäsenille yhteiskunnalle kallin implanttileikkauksen. Heille pitäisi kertoa myös että ilman kuuloa voi olla ONNELLINEN kuten minäkin olen nyt. Siis tutustua viittomakieleen ja kuurojen kulttuuriin.
Kuulen kuulolaitteilla vielä jonkin verran, kuulen ihmisen puhetta josta en saa enää juurikaan selvää ja kuulen ympäristön ääniä.
Minulla olisi nyt sisäkorvaimplantti JOS en olisi tutustunut kuurojen kulttuuriin ja viittomakieleen sekä olisin jatkanut kuulevien koulussa. Silloin olisin ollut lähes täysin tietämätön kuurojen maailmasta ja olisin elänyt ei-viittovien huonokuuloisten kanssa, jotka ovat myös implantin puolestapuhujia. Kuuroutuminen olisi ollut minulle šokki ja tottakai olisin ottanut implantin. Osasin jo viittoa ja siten valmistautua täydelliseen kuurouteen, joten se EI ollut minulle enään šokki.
Ymmärrän todella hyvin perheitä joille syntyy kuuro tai vaikeasti huonokuuloinen vauva. Sehän on aina šokki, kun vauva on kuuro. Ensimmäinen vaihtoehtohan on vahvat kuulolaitteet ja sitten vasta implantti. Implantti ei ole ratkaisu, aina ei voi olla täydellinen lapsi. Kuurona voi olla myös onnellinen. Jos lapseni syntyisi kuurona, antaisin hänen itse päättää myöhemmin haluaako implantin vai ei ja olen aivan varma että ei, koska on jo tutustunut muihin kuuroihin lapsiin ja muihin viittoviin huonokuuloisiin lapsiin. Ei tarvitsisi käydä koko ajan raskaassa puheterapiassa ja kuulon kuntouttamisessa. Lapsi voisi elää vapaana.
Tämä on minun elämän tarinani ja näkökulmani. Olen 19v. ja elän kuurona elämäni loppuun asti. Pystyn opiskelemaan lähes mitä tahansa vaikka kuulo puuttuu. Pystyn elämään täysipainoista elämää vaikka kuulon puuttuminen karsii muutamia ammatteja pois joukosta.
Kommentoikaa vapaasti!
kiva kun kirjoitit joku voi olla samasa tilanteessa ja saa näin apua kun tekee ratkaisujaan , palsta paranee päiväpäivältä
Ottamatta kantaa kirjoituksen sisältöön muuta kuin toteamalla että hienoa jos olet tilanteeseesi onnellinen, tuon vain esiin sen että syntymäkuurot lapset eivät voi odottaa ja tutustua ensin kuurojen kulttuuriin ja tehdä sitten valintaa ottaako implantti vai ei: implantista saatava hyöty laskee dramaattisesti jos lapsi leikataan kahden ikävuoden jälkeen niin että kuusi vuotiaalle syntymäkuurolle implantista ei enää ole hyötyä, aivot eivät enää pysty muokkamaan ääntä.