Heräsin huutooni.
Kammottava, kammottava uni oli saanut itseni hikiseksi ja kananlihalle yhtä aikaa. Huokasin syvään, suljin silmäni ja koitin rauhoitella itseäni.
Heti, kun onnistui vaivoin siinä, nousin hitaasti sulkien ikkunan, joka oli kovaäänisesti hakannut seinää.
"Kauhea syksy", tuhahdin ääneen. Elettiin viimeisiä syyskuunpäiviä ja kello läheni yhtä yöllä. Pahimpaan aikaan ei voi enää ihminen herätä!
Kävin keittiössä. Kaadoin lasiin maitoa, mutta puolet siitä juotuani loput pääsivät lavuaariin. Pyyhin hikeä otsaltani ja yritin muistaa untani. Mitä oli saattanut olla niin järkyttävä uni? Yritin panostaa kaikki ajatukseni siihen, mutten muistanut millään.
Äkkiä ovesta kuului kova krapina.
"Mikä se on?" mietin kauhuissani. Samassa postiluukustani putosi kirje maahan. Hätiköiden avasin kuoren ja luin paperiin kirjoitetun tekstin:
"Saan vielä sinut".
Niin lyhyt viesti täynnä pelkoa, kauhua ja ajatuksia. Säikähdin silmittömästi. Kuka kumma tähän aikaan? Ja miten? Kerrostalon ovet olivat menneet lukkoon ja kymmeneltä. Katselin peloissani ympärilleni. Tietenkin naapurikerroksen kakarat pitivät halpaa hupia kanssani. Mutta ei. Se ei ollut mitenkään mahdollista.
Niillä nassikoilla ei kuitenkaan näin siistiä käsialaa ollut. Pelko hiipi äkkiarvaamatta ruumiiseeni.
Päätin mennä nukkumaan. Aamulla asia olisi jo selvä. Ei näin pienestä jutusta viitsi poliiseillekkaan soittaa. Pähkäilin niin ainakin mielessäni.
Meni makuuhuoneeseen. Mutta mitä hirvittävää?! Ikkuna, jonka olin äskettäin sulkenut... Se oli uudestaan auki!
Kauhunsekaisin tuntein kävelin lähemmäs ikkunaa. Miten se voi olla auki... Miten... Olin ikkunan vieressä. Mietin kaksi kertaa katsoakko alas. Kaikissa kauhuleffoissakin sellainen olisi turmioksi.
Ei, nyt täytyi ajatella järkevästi! Nyt eletään todellisuutta. Ei mitään fantasiamaailmaa. Katsoin ulos. Pistin kädet suulleni tukahduttaakseni huudon, joka montustani pääsi. Jokin pimeässä yössä katsoi suoraan minua silmiin. En nähnyt hahmoa. Näin vain punaiset silmät. Hohtavat punaiset silmät. Niitten katse suorastaan oli murhaava, lähes tappava. En pystynyt tekemään mitään. Tuijotin vain lamaantuneena niitä silmiä. Samassa se käänsi katseensa ja suunnisti rappuun, jossa asuin. Musta varjo vilahti ja pamautin ikkunan kiinni. Juoksin ovelle ja pistin varmuudeksi turvalukonkin. Tiirailin ovireiästä rappuun. Se oli tyhjä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut mistään. Kukaan ei siis kävellyt kerrostalossa. Olisihan se kuulunut!
Juuri, kun olin siirtämässä silmääni pois ovireiästä huomasin taas käytävässä ne punaiset silmät.
Käänsin selkäni ovea vasten. Pelkäsin totisesti. Kuka tuo on, tai peremmin MIKÄ se on?
....
(Toinen osa tulossa, jos popula on yhtikäs kiinnostunut..? Eka novellini, joten arvostelu on nyt sallittua) KIITOS! =)
Kammottava, kammottava uni oli saanut itseni hikiseksi ja kananlihalle yhtä aikaa. Huokasin syvään, suljin silmäni ja koitin rauhoitella itseäni.
Heti, kun onnistui vaivoin siinä, nousin hitaasti sulkien ikkunan, joka oli kovaäänisesti hakannut seinää.
"Kauhea syksy", tuhahdin ääneen. Elettiin viimeisiä syyskuunpäiviä ja kello läheni yhtä yöllä. Pahimpaan aikaan ei voi enää ihminen herätä!
Kävin keittiössä. Kaadoin lasiin maitoa, mutta puolet siitä juotuani loput pääsivät lavuaariin. Pyyhin hikeä otsaltani ja yritin muistaa untani. Mitä oli saattanut olla niin järkyttävä uni? Yritin panostaa kaikki ajatukseni siihen, mutten muistanut millään.
Äkkiä ovesta kuului kova krapina.
"Mikä se on?" mietin kauhuissani. Samassa postiluukustani putosi kirje maahan. Hätiköiden avasin kuoren ja luin paperiin kirjoitetun tekstin:
"Saan vielä sinut".
Niin lyhyt viesti täynnä pelkoa, kauhua ja ajatuksia. Säikähdin silmittömästi. Kuka kumma tähän aikaan? Ja miten? Kerrostalon ovet olivat menneet lukkoon ja kymmeneltä. Katselin peloissani ympärilleni. Tietenkin naapurikerroksen kakarat pitivät halpaa hupia kanssani. Mutta ei. Se ei ollut mitenkään mahdollista.
Niillä nassikoilla ei kuitenkaan näin siistiä käsialaa ollut. Pelko hiipi äkkiarvaamatta ruumiiseeni.
Päätin mennä nukkumaan. Aamulla asia olisi jo selvä. Ei näin pienestä jutusta viitsi poliiseillekkaan soittaa. Pähkäilin niin ainakin mielessäni.
Meni makuuhuoneeseen. Mutta mitä hirvittävää?! Ikkuna, jonka olin äskettäin sulkenut... Se oli uudestaan auki!
Kauhunsekaisin tuntein kävelin lähemmäs ikkunaa. Miten se voi olla auki... Miten... Olin ikkunan vieressä. Mietin kaksi kertaa katsoakko alas. Kaikissa kauhuleffoissakin sellainen olisi turmioksi.
Ei, nyt täytyi ajatella järkevästi! Nyt eletään todellisuutta. Ei mitään fantasiamaailmaa. Katsoin ulos. Pistin kädet suulleni tukahduttaakseni huudon, joka montustani pääsi. Jokin pimeässä yössä katsoi suoraan minua silmiin. En nähnyt hahmoa. Näin vain punaiset silmät. Hohtavat punaiset silmät. Niitten katse suorastaan oli murhaava, lähes tappava. En pystynyt tekemään mitään. Tuijotin vain lamaantuneena niitä silmiä. Samassa se käänsi katseensa ja suunnisti rappuun, jossa asuin. Musta varjo vilahti ja pamautin ikkunan kiinni. Juoksin ovelle ja pistin varmuudeksi turvalukonkin. Tiirailin ovireiästä rappuun. Se oli tyhjä. Ei pienintäkään ääntä kuulunut mistään. Kukaan ei siis kävellyt kerrostalossa. Olisihan se kuulunut!
Juuri, kun olin siirtämässä silmääni pois ovireiästä huomasin taas käytävässä ne punaiset silmät.
Käänsin selkäni ovea vasten. Pelkäsin totisesti. Kuka tuo on, tai peremmin MIKÄ se on?
....
(Toinen osa tulossa, jos popula on yhtikäs kiinnostunut..? Eka novellini, joten arvostelu on nyt sallittua) KIITOS! =)
Vastaukset 7
Vanhimmat
joo jatka tota koska mua ainaki jäi vaivaamaan mitä sitten tapahtuu? oli tosi hyvä ja oikeesti pelottava alku :)
Otsikko sen jo kertoikin.
Olin niin hätääntynyt, ettei ihminen voi enää olla! Lähestyin jo shokkivaihetta. Koitin pitää mieleni järkevänä, muttei se oikein ollut mahdollista.
Järkyttyneenä katsoin uudestaan ovireästä rappuun. Eikä taaskaan ketään! Miten mahdollista! Kuvttelenko minä?, ajattelin jokseenkin helpottuneena tuijottaessani siinä ovireästä. Kyllä, kyllä minä kuvittelin! Helpottunut huokaus. Käänsin vartaloni pois ovesta päin. Katsoin maahan, mutta katseeni alkoi kauhuissaan nousta ylemmäs. Näin mustan pitkän kaavun. Käsi oli koholla ja kädessä oli pitkä ja terävä atrain. Punaiset silmät katsoivat suoraan minuun ja näin kasvoilta joitakin piirteitä. (Myös suurin osa kasvoista oli pettynyt isoon kaapuun) Terävä nenä. Se oli ainut joka paistoi selvästi läpi, sitten silmien jälkeen. Aloin kiljua.
Niin lujaa kuin pystyin.
Tunsin, kun joku tarrautui käteeni. Väkivaltaisesti se puristi kättäni. Kipu ei kuitenkaan tuntunut niin voimakkaalta, kuin sisäinen särky. Ihan, kuin käsi, joka minuun tarrautui, olisi vienyt kaiken elinvoimani ja sydämmeni kylmäksi, tunteettomaksi. Lamaannuin täysin ja kaaduin polvilleni maahan.
Tajusin hetken kuluttua käteni olevan limainen ja tahmea. Näin olion käden. Sen kaikki jänteet näkyivät selvästi. Tuntui, kuin lihasten tilalla olisi ollut pelkkiä lasinsiruja. Niin kipeää käteeni teki.
Tunsin kivun lakkaavaan. Se jokin päästi irti. Makasin Tajuttomana lattialla.
Tunsin kuitenkin viiltävän kivun itsessäni. Ajattelin: tällaistako on ennen taivaaseen menoa. Tältäkö se tuntuu -näin kipeältä?!
Tajusin viimein herätessäni olevani elossa. Omassa kodissani. Kaikki täysin normaalisti. Ovi lukossa, kaikki niinkuin "pitäisikin". Sain jalat alleni. Kävelin katsomaan ikkunaa. Se oli auki. Tuntui jotenkin tutulta. Muistin yön tapahtumat.
Ei minnnekkään voisi mennä siitä puhumaan. Kaikki luulisivat minua hulluksi!
Pistin ikkunan kiinni. Missään ei tuntunut enää kipua. Katsoin kuitenkin käsivarttani. Säikähdin sydämmeni pohjasta. Siihen oli viillelty jokin merkki. En saanut siitä selvää. Pieni se oli, muttei huomaamaton. Siinä oli ympyrä ja keskellä risti.
Mistä tämä tuli?! Muistin kuitenkin olleeni tajuton jonkin aikaa. Se jokin oli tietysti tehnyt minulle tämän.
Aamu sarasti jo värjäten taivaan kirkkaan oranssiksi ja keltaiseksi. Postilaatikkoni kolahti.
Sama kirjekuori, totesin. Riuhtaisin sen jännittyneenä auki.
"Olet osa meistä. Nyt me määräämme. Annamme vain neuvon. Täydenkuun aikana, ole kotona."
Säikähdin hirvittävästi. "Osa meistä", "me määräämme"?
Täysikuu sitten tuli. Siihen asti elin normaalia elämää. Tottelin, olin kotona. Keskiyöllä heräsin. Vihlova kipu käsivarteni "merkissä" tuntui sietämättömältä.
Menin vessaan laittamaan rasvaa punoittavaan merkkiin. Katsoin peiliin. Taas huuto kauhusta. Silmäni, kauniit ruskeat silmäni olivat nyt täysin punaiset. Samanlaiset, kuin sillä hirvittävällä otuksella. Nenäni oli terävän mallinen ja ihoni limainen. Se oli ensimmäinen täysikuuni.
Kaikki ne tähän asti ovat olleet samanlaisia, joskus olen vauhkoontunut ja mielestäni tappanutkin ihmisiä!
Siitä minulla ei kuitenkaan ole minkäänlasita havaintoa. Tietysti ne ovat voineet olla painajaisia.
En tiedä, mikä se oli, joka teki tämän minulle. En tiedä mistä kaikki alkoi. Voimiani en ole vielä löytänyt.
Niitä mitkä voivat tehdä ihmiselle pahoja asioita. Niitä mitkä minulle tehtiin. En tiedä mikä olen. Olen omituinen muukalainen niin kauan, kun merkki pysyy käsivarressani.
Varoitan teitä kerrostalossa asuvia;
aina naapureistaan ei voi olla varmoja...
...Kiljunta on saanut joittenkin huomion. Jostakin kumman syystä he eivät ole tehneet asialle juuri mitään.
Postiluukkuni kolahti, se oli kirje:
"Olet ikuisesti meidän. Paluuta menneeseen ei enää ole"
Mahtavaa! Uusia tälläisiä! Epäilen nukunko enää yötäni hyvin =D
Kiitos kiinnostuksesta!
Lupaan vielä kirjoitella enemmän muitakin vastaavanlaisia novelleja! =)
Selkäpiitä oikein karmaisee. mielettömän hyvä tarina! kuinka vanha oikeen oot? Kirjota lisää, lisää....
NUORI RIKAS POIKA OLI KOTONAAN