Oli pakko kirjoittaa. Kiinnosti ketään tai ei. En tunne itseäni enää. Tai en tiedä. Minusta mieleni on sairas. Ehkä. Tai olenko vain epänormaali? Tai millainen on edes normaali ihminen?
Minulla on koulussa vain jokunen kaveri kenen kanssa vietän siellä aikaani. Ei ystävää kenelle kertoa mitään. Ennen vietin vapaa-ajalllakin heidän kanssaan aikaani. En enää. Vanhemmat eronneet, faija on alkoholisti. Äidin kanssa asun. Sisko ja veli on. Ei kuitenkaan läheisiä ja asuvat jo omissa kämpissään. Oli minulla kuitenkin erään tämänhetkisen VAIN kaverin kanssa ystävyys-suhde (eli pystyin olemaan hänelle rehellinen kaikesta ns. bestis). Kaveri pisti poikki loppu keväästä, mutta nykyään vain kavereita. Vielä vähän kalvaa tuo koska koko paska lähti siitä liikkeelle. Masennus kai, vai voiko sitä sellaiseksi sanoa edes? Kesä meni pilalle sen takia. En pystynyt olemaan kenenkään kanssa, istuin vain koneella, luin, valvoin, kävelin yöllä metsissä ja mietin elämääni. Itsemurha pyörinyt niistä ajoista joka päivä mielessä. Erehdyin viiltelemään josta tuli kierre mutta nyt pääsemässä yli. Muutuin kesällä; iloinen,hullutteleva ihminen joka olen vieläkin pinnalta on nykyään itseironinen,ulkonäköperfektionisti,kyyninen ja tarkkaileva.
Olen stressaantunut monista asiosta ja saan n. kuukauden välein kohtauksia aamulla. Kaikki alkaa aamulla ihan hyvin, mutta juuri ennen kouluunlähtöä kun meikkailen rumaa naamaani siedättävän näköiseksi ja hermostun jos en onnistukkaan siinä niin hyvin kun pitäisi. Kyyneleet tulevat silmiin. Sitten kaikki purkautuu ulos. Alan repimään kasvojani niin paljon kun voimista lähtee. Pyörin ympäri kämppää paniikissa ja sekaisin. En osaa selittää. Mutta kouluun lähdöstä ei tule sinä päivänä yhtään mitään. Ei taida olla normia, eihän?
Kyllä minua koulussa haukutaan. Tähän vain nauran päälle kun ne tahtovat olla koulun tarkkiksen koviksia tai jotain pissiksiä. Oikeasti se jää kalvamaan. Mutta ei kovin paljoa.
Nykyään minulla on kai jonkinnäköinen pelko. Välillä alan änkyttämään. Se on kamala tunne kun ajattelen että taaskaan et osaa puhua kunnolla ja sanat sekoavat heti. Ei ennen tälläista ollut.
Lisäksi minua vaivaa ajatus isästäni. Mietin aina välillä entäs jos hän olisikin kuollut silloin kun olin pieni? Olisiko meillä rahaongelmia, olisiko sisaruksillani ja minulla ollut parempi lapsuus/nuoruus, kärsisikö mummoni nyt isääni? Sairas ajatus tiedän, mitäs jos tappaisin hänet? En sitä kyllä varmaankaan koskaan tekisi, onhan hän sentään isäni ja rakastan häntä isänäni vaikka olenkin katkera häntä kohtaan. Ihan vain ajatus, mutta mietin onko ajatukseni harhautuneet jo liian kauas lähes 15-vuotiaan kehosta?
Kirjoitin vain. Ei kiitos vittuilua.
Minulla on koulussa vain jokunen kaveri kenen kanssa vietän siellä aikaani. Ei ystävää kenelle kertoa mitään. Ennen vietin vapaa-ajalllakin heidän kanssaan aikaani. En enää. Vanhemmat eronneet, faija on alkoholisti. Äidin kanssa asun. Sisko ja veli on. Ei kuitenkaan läheisiä ja asuvat jo omissa kämpissään. Oli minulla kuitenkin erään tämänhetkisen VAIN kaverin kanssa ystävyys-suhde (eli pystyin olemaan hänelle rehellinen kaikesta ns. bestis). Kaveri pisti poikki loppu keväästä, mutta nykyään vain kavereita. Vielä vähän kalvaa tuo koska koko paska lähti siitä liikkeelle. Masennus kai, vai voiko sitä sellaiseksi sanoa edes? Kesä meni pilalle sen takia. En pystynyt olemaan kenenkään kanssa, istuin vain koneella, luin, valvoin, kävelin yöllä metsissä ja mietin elämääni. Itsemurha pyörinyt niistä ajoista joka päivä mielessä. Erehdyin viiltelemään josta tuli kierre mutta nyt pääsemässä yli. Muutuin kesällä; iloinen,hullutteleva ihminen joka olen vieläkin pinnalta on nykyään itseironinen,ulkonäköperfektionisti,kyyninen ja tarkkaileva.
Olen stressaantunut monista asiosta ja saan n. kuukauden välein kohtauksia aamulla. Kaikki alkaa aamulla ihan hyvin, mutta juuri ennen kouluunlähtöä kun meikkailen rumaa naamaani siedättävän näköiseksi ja hermostun jos en onnistukkaan siinä niin hyvin kun pitäisi. Kyyneleet tulevat silmiin. Sitten kaikki purkautuu ulos. Alan repimään kasvojani niin paljon kun voimista lähtee. Pyörin ympäri kämppää paniikissa ja sekaisin. En osaa selittää. Mutta kouluun lähdöstä ei tule sinä päivänä yhtään mitään. Ei taida olla normia, eihän?
Kyllä minua koulussa haukutaan. Tähän vain nauran päälle kun ne tahtovat olla koulun tarkkiksen koviksia tai jotain pissiksiä. Oikeasti se jää kalvamaan. Mutta ei kovin paljoa.
Nykyään minulla on kai jonkinnäköinen pelko. Välillä alan änkyttämään. Se on kamala tunne kun ajattelen että taaskaan et osaa puhua kunnolla ja sanat sekoavat heti. Ei ennen tälläista ollut.
Lisäksi minua vaivaa ajatus isästäni. Mietin aina välillä entäs jos hän olisikin kuollut silloin kun olin pieni? Olisiko meillä rahaongelmia, olisiko sisaruksillani ja minulla ollut parempi lapsuus/nuoruus, kärsisikö mummoni nyt isääni? Sairas ajatus tiedän, mitäs jos tappaisin hänet? En sitä kyllä varmaankaan koskaan tekisi, onhan hän sentään isäni ja rakastan häntä isänäni vaikka olenkin katkera häntä kohtaan. Ihan vain ajatus, mutta mietin onko ajatukseni harhautuneet jo liian kauas lähes 15-vuotiaan kehosta?
Kirjoitin vain. Ei kiitos vittuilua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiiän sun tunteet...Mul on ollu nyt samanlaista.. Nytki kokoaika on paska olo, vaik en ittekkää haluis uskoo sitä..
Must tuntuu et sul on masennusta.. Mul on tullu tollassii ihan samanlaisia raapimisjuttuja, tekee mieli vahingoittaa itteään..ku inhoo vaa itteään..alkaa ärsyttää oma naama, menee toivottomaks.. just ku koulus näkee niit kaikkii kauniita ja itsevarmoja ihmisiä..
Sit oon puhunu mun siskon kans, ja nykyää käyn puhumassa psykologilla. Kannattaa oikeesti vaik netistä kattoa teijän paikkakunnan nuorten jutut! tai sit ihan oikeesti kannattaa soittaa auttavaan puhelimeen.. googlesta ettiä se puhnumero..!
Mul on kans kaikkee et aattelen et oon ihan epänormaali ym..sairas, hullu.. must se kaikki liittyy masennukseen..
toivon sulle kaikkea hyvää!!
mee puhumaan jollekkin, ite oon käyny nuorisopsykal aika kauan.. kummasti se auttaa (: