Hei! Olen 20-vuotias tyttönen ja oksennellut (milloin enemmän, milloin vähemmän) vuosia. Muistan ensimmäisiä kertoja oksennelleeni etelänmatkalla vuonna 2002, eli ollessani 17-vuotias ja lukion toisella.
On saattanut mennä kuukausiakin, etten ole oksentanut lainkaan - tavallaan "muistanut" ollenkaan syömishäiriötäni. Sitten kun jokin on mennyt vituilleen (koti, koulu, ihmissuhteet, raha-asiat), on taas iskenyt pakonomainen tarve ahmia. Stressi tuon useimmiten laukaisee. Saatan myös ahmia, mikäli jokin asia jännittää tai jos olen väsynyt.
Nyt taas kaikki yliopiston jutut kasaantuvat ja olen parin kuluneen kuukauden aikana ajautunut "ahmin ja oksennan" -kierteeseen. Kyllähän tämä vetää mielialaa alaspäin. Tuittuilen vain kaikille läheisilleni, olen kusipää ja työnnän kaikki pois luotani, koska jotenkin tunnen, etten ansaitse läheisiäni. Vaikka heitä kai juuri eniten kaipaan. Kenellekään en ole koskaan bulimiastani kertonut.
Nyt olen ajatellut, josko apua jostain saisi. Lähinnä keskustella haluaisin ammattiauttajan kanssa. Asun Helsingissä.
Mistä kannnattaisi aloittaa?
Kuinka paha bulimia täytyy olla, että saa apua?
Itse en koe sairastavani kovin vakavaa bulimiaa, sillä saattaa mennä viikkoja ja kuukausia, että syön täysin normaalisti ja myös suhteeni liikuntaan on kunnossa (liikun ilokseni ystävien kanssa) - mutta sitten tulee taaas vaiheita, jolloin kaikki romahtaa ja löydän itseni rääkkäämästä itseäni salilta tai pyyhkimässä vessan lattialla kuolaa suupielestä.
Kommentoikaa, ystävät rakkaat.
On saattanut mennä kuukausiakin, etten ole oksentanut lainkaan - tavallaan "muistanut" ollenkaan syömishäiriötäni. Sitten kun jokin on mennyt vituilleen (koti, koulu, ihmissuhteet, raha-asiat), on taas iskenyt pakonomainen tarve ahmia. Stressi tuon useimmiten laukaisee. Saatan myös ahmia, mikäli jokin asia jännittää tai jos olen väsynyt.
Nyt taas kaikki yliopiston jutut kasaantuvat ja olen parin kuluneen kuukauden aikana ajautunut "ahmin ja oksennan" -kierteeseen. Kyllähän tämä vetää mielialaa alaspäin. Tuittuilen vain kaikille läheisilleni, olen kusipää ja työnnän kaikki pois luotani, koska jotenkin tunnen, etten ansaitse läheisiäni. Vaikka heitä kai juuri eniten kaipaan. Kenellekään en ole koskaan bulimiastani kertonut.
Nyt olen ajatellut, josko apua jostain saisi. Lähinnä keskustella haluaisin ammattiauttajan kanssa. Asun Helsingissä.
Mistä kannnattaisi aloittaa?
Kuinka paha bulimia täytyy olla, että saa apua?
Itse en koe sairastavani kovin vakavaa bulimiaa, sillä saattaa mennä viikkoja ja kuukausia, että syön täysin normaalisti ja myös suhteeni liikuntaan on kunnossa (liikun ilokseni ystävien kanssa) - mutta sitten tulee taaas vaiheita, jolloin kaikki romahtaa ja löydän itseni rääkkäämästä itseäni salilta tai pyyhkimässä vessan lattialla kuolaa suupielestä.
Kommentoikaa, ystävät rakkaat.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kannattaa ottaa yhteyttä lähimpään terveyskeskukseen ja kertoa suoraan asiasi ja kysyä että mitä kannattaa tehdä :)
Itse olen MONTA vuotta ollut hakematta apua, koska olen aina kuvitellut etten ole "tarpeeksi sairs". Ei semmoista olekaan!! Mutten siltikään ole tehnyt asialle yhtään mitään...
Noh, mutta jaksamisia sinulle :)