Olen niin maassa ettei pilvien raosta ees risukasaan aurinko pilkota. 20 vuotta olen yrittänyt lapsia kasvattaa niin sanotusti yksistään,päättänyt heidän asioistaan,yrittänyt ymmärtää,kuunnellut,lohduttanut,kantanut surut ja murheet.Nyt pian 13 vuotias tyttö sanoo ettei halua olla missään tekemisissä kanssani,eikä halua ees nähdä. Heiluu teräaseiden kanssa,huutaa ja itkee. Tiedän että hänellä on murrosikä ja hänen on paha olla.Kuitenkin äitinä on niin paha olla.Tyttö menee muutamaksi viikoksi sairaalahoitoon.Minulle itselle tuli työuupumus ja masennus.Ilmeisesti hyvin paha masennus,yritän silti olla taas töissä,vaikka mikään ei kiinnosta,haluaa vaan tuskasta eroon..itse syytökset..itsetuhoajatukset..mitä jos? Uimataito on huono ja kylmä vesi,jos unilääkkeitä niin paljon että nukkuis pois. Tiedän että tyhmät on ajatukset! Yritän kestää päivästä toiseen,ehkä huomenna parempi päivä? Masennuslääkitys on mutta se ei auta. Muutaman päivän tässä vielä kävelen ja itken.Ehkä joudun pyytämään,että pääsen joksikin aikaa itsekin sairaalaan. Jospa minun elämälläni on kuitenkin jokin tarkoitus???
Onko elämää
Eräs äiti
8635
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
eikös sulla ole omia vanhempia tai sisaruksia, joiden kanssa voisit jakaa asioitasi?
Sisarukset ovat minua paljon vanhempia ja ikäeron vuoksi olemme vieraantuneet toisistamme.Iäkäs äiti on joka nyt toki tietää vaikeuteni vaikka ei ajatuksia joita en voi hänelle kertoa.Olen neljän lapsen yksinhuoltaja. Vanhemman lapsen isä teki itsemurhan ja näiden kolmen isä käytti henkistä väkivaltaa ja hyppii nyt varmaan riemusta kun tietää että olen romahtamassa. Nyt yrittää muka olla niin avulias ja huolehtivainen,vaikka aina sanoi että minusta ei ole mihinkään ja olen huono äiti. Miesystävä ja lapset näkevät päivittäin tuskani ja lapsuuden ystäväni yrittää tukea.Eikö tää tästä!
Yritä keskittää ajatuksessi muualle kuin lapsiisi edes muutaman tunnin päivässä. Aloita opiskelu vaikka etämuodossa. Käy lenkillä ja ulkoilemassa YKSIN. Jos tietty olet seurallinen niin se on vaikeampaa tällaiset yksintehdyt hommat. Muista myös että lapset kasvavat koko ajan ja ajanmyötä taakkasi helpottuu. Yritä päästä lääkkeiden käytöstä pois, siihen voisi olla tuo liikunta päivittäin oiva keino, kunhan teet sen ilman lapsiasi, ihan yksin.
Minkäikäisiä muuten muut lapsesi ovat?
Yleensä lähden muualle kotoa,kun vaan mahdollisuus on. Viimeks kävelin kuusi kilsaa vesisateessa,et enimmät höyryt sain pois. Mut yksin olo ahdistaa niin älyttömästi ja silloin tulee noi ajatukset mieleen et nyt ois oiva tilaisuus päästä lopullisesti tuskasta.Muut lapseni ovat poika pian 10v,poika 16v ja nuori mies 20v.Tytön kanssa vaan niin vaikeaa. Olen ajatellut opiskeluakin ja mieleni tekisi opiskella mutta mulla on tällä hetkellä myös muistin kanssa ongelmia. Onneksi vielä sentään olen kotiin osannut.. Kovin seurallinen en ole ja aina karttanut isoja väkimääriä. Myös sellainen että minulle on voitu kertoa ilot ja surut aina olen ollut valmiina auttamaan ja olen lähtenyt autollain vaikka maailman ääriin jos minulle kertominen on helpottanut. Työni oon tehnyt tunnollisesti,koskaan en ole jättänyt työtäni kesken vaan oon tehnyt sit palkatonta työtä.
kuitenkin pyytäisit itsellesi apua MT:stä, lääkäriltä tai psyk.polilta ja saisit pitkähkön sairasloman. Olisi aikaa levätä ja jakaa tuntojaan ammattiauttajan kanssa. Eikö se ole ristiriitainen ajatus, että on hirveän tunnollinen työn suhteen ja niin korvaamaton, ettei voi olla sairaslomilla, mutta kuitenkin voi tappaa itsensä ja jättää perheensä pulaan?
Olen itse ollut yhtäpäätä 17 vuotta alle kouluikäisten äitinä ja voit arvata, että oman ajan puute on huutava, kun puoliso on lähes aina poissa kotoa. Olen kanssa masentunut, mutta aloitin psyk.polilla käynnit elokuussa ja kyllä on tullut toivoa elämään. Käyn masennusryhmässä.
Läheiseni teki itsemurhan, enkä toivo jäljelle jäävän omaisen tuskaa kenellekään. Lapsesi tarvitsevat sinua, mutta levänneenä ja hoidettuna on helpompi kantaa äidin osaa. Toivon, että arvostat itseäsi niin pajon, että haet apua.
Lapsesi ovat jo suhkot isoja. Kerro vanhimmalle pojallesikin huolistasi. Jos teillä on hyvät ja avoimet välit, hän todella auttaa. Samoin 16v. voisi puhua tämän murkkuikäisen tytön kanssa ja pyytää parempaa käytöstä äitiä kohtaan. Kyllä murrosikäinenkin tietty aikuisempana huomaa, että olet tarkoittanut vain lapsesi parasta joka asiassa.
Eiköhän jokaisella ole lastensa kanssa jossain vaiheessa ja monesti koko lapsuusteini-iän kamppailua hyvän äitiyden välimaastossa.
Masennuslääkkeiden käyttöä en kyllä ymmärrä, jotenkin asioihin on vaan aina taipumus tulla ratkaistuksi, siis hyvään suuntaan.
Ehdottaisin lääkkeiden lopettamisen ja lenkkeilyn, fyysisen rasituksen lisäämisen, psyykkisen stressin poistajaksi.
Itselläkin ollut lasten kanssa tosi stressiä monta, monta kertaa ja sukulaiset siinä vielä päälle painostamassa, mutta en ole tarvinnut lääkkeitä, vaan silloin kun oikein on ollut mustia pilviä, olen aloittanut hurjan fyysisen treenin ja kuinka ollakaan miten se muuttaa ajatelua positiivisempaan suuntaan..........ja taas jaksaa!
En enää saa nukuttua,siinä syy lääkkeiden käyttöön. Samaten levottomuus,en pysty olemaan paikoillaan kovinkaan pitkään. Normaali oloissa niin ettei mikään kyllä paljon hätkäytä. Olen ollut kova taistelemaan,etenkin vääryyttä vastaan,mutta nyt on vaan näin.Ehkä olen alkanut syyttää itseäin kaikesta. 16vuotias tietää minusta vähän liikaakin ja luultavasti hänellä on pelko että teen jotain. Hänelle oon paljon kertonut. Vanhin on armeijassa ja pian taas lähestyy jouluaatto jolloin seitsemän vuotta sitten pojan isä teki itsarin,joten hänelle en nyt tällä hetkellä painolastia voi sälyttää.16vuotias on puhunut monet kerrat tytölle. Ei auta.Nyt viikon kuluttua tyttö menee kiireellisenä osastolle.
masennuslääkkeen lopettamista, mutta annosta voisi tarkistaa, onko riittävä ja että onko sinulle paras vaihtoehto. Itse tiedät, onko siitä ollut apua.
Olen itse sairastanut vaikean masennuksen ja työuupumuksen ja ne ovat olleet ihan riittävän raskaita ilman lasten ongelmiakin. Hae itsellesi psykiatrista hoitoa, vaadi lähete mielenterveystoimistoon ja jää sairaslomalle. Ei sun ole pakko jaksaa kaikkea. Sen myöntäminen oli mulle se, josta paraneminen lähti. Ja sairasloma ei tarkoita sitä, että makaat vaan kotona. Tärkeää olisi liikkua ihmisten parissa ja tavata tuttuja. Tosin tiedän, että on päiviä, jolloin ei jaksa kuin itkeä. Ja tee asioita, jotka ovat mieluisia.
Ja rehellisyys on tärkeää. Kerro lapsillesi pahasta olostasi sillä tavalla kuin heidän ikänsä edellyttää ja korosta, että vika ei ole heissä, vaikka tyttäresi onkin sairas, kerro hänelle kuitenkin, että olet huolissasi hänestä. Sinulla on ollut vaikeaa jo pitempään, joten uskoisin, että masennuksesi johtuu monista asioista. Mutta itsemurhapuheet ovat läheisille liian raskaita, mielestäni ne kuuluvat ammattilaisten korville.
Olen itse yrittänyt itsemurhaa kahdesti. Älä lähde sille tielle. Tuska menee ohitse, usko pois. Hitaasti, välillä tulee koviakin takapakkeja, mutta pikkuhiljaa suunta on ylöspäin. Masentunut on kova syyllistämään itseään; yritä kuitenkin olla syyttämättä itseäsi. Hyvä, realistinen ja toivoa antava kirja masentuneille ja heidän läheisilleen on Furmanin ja Valtosen kirja "Jossakin on ilo".
Toivon kaikkea hyvää perheellesi ja uskoa paranemiseen ja toivoa tulevaisuuteen!