Onko uskovaisen elämä, rauhaa, vapautta ja iloa. Sekä vallitseeko tai hallitseeko sitä usko, toivo ja rakkaus myös maallisessa merkityksessä.
Useissa teksteissä ja kannanotoissa elämä ilmaistaan syväksi tuskan- ja murheenlaakson näyttämöksi, synkäksi merenulapaksi jossa elämän laineet iskevät armottomasti ja lähes aina ylivoimaisen rajuina. Lisäksi nämä
hyytävät pohjatuulet painavat purtta, maallisen matkaajan haaksea aivan väärään suuntaan.
Odotuksena on myrskyn laantuminen, lounatuulten lempeä henkäys ja aamun kajo sekä armosataman selkeä tavoittaminen. Silloin on ikävä ja murheet poissa, mutta toisaalta tässä viimeisimmässä lauseessa ei puhuta lapsesta vaan täydestä morsiamesta sekä odottavasta yljästä.
Nämä ovat tuttuja kielikuvia uskovaisten sanastosta, mutta mikä on oikeasti vanhoillislestadiolaisen ihmisen omakokemuksellinen kuvaus elämänsä merkityksestä ja sen tehtävästä, niin omassa kuin maailmanhistoriallisessakin raameissa nähtynä. Eli mikä merkitys ymmärretään ihmisen ”maisen kullan” puhdistamisessa tai elämänkokemusten puintitoimissa, sillä tuskin uskovaisuus on mitään irrationaalista harrastusta.
Elämän kokeminen on jokaiselle kutakuinkin selvyys vääjäämättömyytenään, mutta valittamista ja selvää purnaamista omasta kohtalostaan, suhteessa pahaan maailmaan, kuuluu hyvinkin usein. Valitetaan saatuja olosuhteita ja suuressa määrin ulkoista pahaa eli ympäriltä saartavaa aistimustamme pelottavaa susilaumaa, omaa lihaa maailmaa.
Onko niin että uskomisen merkit mitataan, ”tuntu miltä tuntu” väittämästä huolimatta tunteen asteikoilla eli syvästi tuntemisten kautta. ”Armon lapsi” ei voi olla kauaa ja kättä kauempana seurakuntaäidin rinnoilta. Näköetäisyys on aika paljon ja kuuloetäisyydestä on eksyminen likellä.
Tämä kuulostaa ehkä hitusen rienaavalta kyselyltä ja metaforalta, mutta mikä on oma kuvauksenne ylipäänsä ihmisen elämän merkityksestä, niin omasta tehtävästään tai aivan harvinaislaatuisesta sattumuksesta, exoduksesta.
Kuinka muuten muinaisten, kuten joululaulussakin mainitaan, unholaan painuneitten miespolvien, esi-isiemme "tarpeettoman" vaelluksen kävi.
Useissa teksteissä ja kannanotoissa elämä ilmaistaan syväksi tuskan- ja murheenlaakson näyttämöksi, synkäksi merenulapaksi jossa elämän laineet iskevät armottomasti ja lähes aina ylivoimaisen rajuina. Lisäksi nämä
hyytävät pohjatuulet painavat purtta, maallisen matkaajan haaksea aivan väärään suuntaan.
Odotuksena on myrskyn laantuminen, lounatuulten lempeä henkäys ja aamun kajo sekä armosataman selkeä tavoittaminen. Silloin on ikävä ja murheet poissa, mutta toisaalta tässä viimeisimmässä lauseessa ei puhuta lapsesta vaan täydestä morsiamesta sekä odottavasta yljästä.
Nämä ovat tuttuja kielikuvia uskovaisten sanastosta, mutta mikä on oikeasti vanhoillislestadiolaisen ihmisen omakokemuksellinen kuvaus elämänsä merkityksestä ja sen tehtävästä, niin omassa kuin maailmanhistoriallisessakin raameissa nähtynä. Eli mikä merkitys ymmärretään ihmisen ”maisen kullan” puhdistamisessa tai elämänkokemusten puintitoimissa, sillä tuskin uskovaisuus on mitään irrationaalista harrastusta.
Elämän kokeminen on jokaiselle kutakuinkin selvyys vääjäämättömyytenään, mutta valittamista ja selvää purnaamista omasta kohtalostaan, suhteessa pahaan maailmaan, kuuluu hyvinkin usein. Valitetaan saatuja olosuhteita ja suuressa määrin ulkoista pahaa eli ympäriltä saartavaa aistimustamme pelottavaa susilaumaa, omaa lihaa maailmaa.
Onko niin että uskomisen merkit mitataan, ”tuntu miltä tuntu” väittämästä huolimatta tunteen asteikoilla eli syvästi tuntemisten kautta. ”Armon lapsi” ei voi olla kauaa ja kättä kauempana seurakuntaäidin rinnoilta. Näköetäisyys on aika paljon ja kuuloetäisyydestä on eksyminen likellä.
Tämä kuulostaa ehkä hitusen rienaavalta kyselyltä ja metaforalta, mutta mikä on oma kuvauksenne ylipäänsä ihmisen elämän merkityksestä, niin omasta tehtävästään tai aivan harvinaislaatuisesta sattumuksesta, exoduksesta.
Kuinka muuten muinaisten, kuten joululaulussakin mainitaan, unholaan painuneitten miespolvien, esi-isiemme "tarpeettoman" vaelluksen kävi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Liian vaikeaa ja etäistä, sillä elämä vain tällaista sytisyyden läpäisemää kaaosta.
OK ja selvä se, joten Moppi hyvä poista tämä turha aloitus.
On vastedes parempi pysyä tupakasssa ja muissa käsitteellisissä asioissa, joista saa paremman ja todellisemman otteen. Kiitos.
Minusta aloitus on mielenkiintoinen, mutta siihen on ehkä vaikea tarttua. Itsekin yritin, mutta jätin sen kuitenkin tekemättä kun en sillä kertaa saanut aikaiseksi ollenkaan luettavaa tekstiä.
Mutta minusta tällaisia aiheita nimenomaan pitäisi pyöritellä enemmänkin eikä ainoastaan iänikuista tupakointia ja televisiota :)
Kyllä sinä oikeassa olet siinä, että henkisesti on lähellä oltava seurakuntaäitiä... Tekstisi oli kiintoisaa luettavaa, mitä ei voi yleisesti ottaen sanoa juurikaan tästä palstasta.
Millaista on ihmisyksilön elämä tässä maailmassa, tässä ajassa. Millaista on sinun elämäsi? Uskovaisen elämä ei juurikaan poikkea ihmisyksilönä kenen tahansa toisen yksilön elämästä. Samanlaiset inhimmilliset tunteet: ilon ja tyytyväisyyden, surun ja tyytymättömyyden välillä täyttää uskovaisen mielen. On elämäntilanteita, että rauha, vapaus ja ilo ovat päällimäisenä. On elämäntilanteita, että ne ovat kadoksissa. Perimmäinen ilo tulee sitä kautta, että uskovainen kokee saaneensa synnit anteeksi. Hetki, jolloin toinen uskovainen saarnaa kaikki anteeksi (yleisesti tai ripissä) on hyvin syvällinen kokemus onnesta. Sitä kaipaa usein, ja usein sitä ei uskalla hakea. Jotkut ovat herkempiä pyytämään anteeksi, jotkut toiset (kuten minä) jäävät herkästi epäilyn alle pitemmäksi aikaa. Silloin elämä käy raskaaksi. On kuitenkin luvattu, että Jumala ei jätä: se joka jättää, on aina ihminen.
Ihmisinä olemme hyvin erilaisia, me uskovaiset. Poeettinen kieli on toisilla herkemmässä. Ns. vanhat puhujaveljet saattavat käyttää vaikeilta tuntuvia metaforia, ns. kaanaan kieltä, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Toiset saattavat kuvata elämän tuskan alhoksi, ja sitä se silloin on, kun synti vieroittaa Jumalasta. Mutta uskomisen ilo ja riemu on väkevä voima ja tuo todellisen elämänilon ja tunnon rauhan. Olen hyvin tietoinen aihetta koskevista vasta-argumenteista, joten totean vain: usko on hyvin henkilökohtainen asia ja jokaisella on vapaus uskoa sillä tavalla, miten tahtoo. Jos tahdon seurata vanhoillislestadiolaisia oppeja, minulla on siihen todellinen oikeus.
Omakokemuksellinen kuvaus elämän merkityksestä omassa ja maailmanhistoriallisessa raamissa?
Uskallan myöntää, että olen usein sanaton suurien kysymyksien edessä. Tunnen syvästi oman rajallisuuten ymmärtää ja hyväksyn sen toisinaan. Olen pohdiskeleva luonne, joten en toki voi kehottaa itseäni olemaan ajattelematta, mutta joudun usein nöyrtymään sen tiedon edessä, että ymmärrän vähän. Usein pohdin tuota mainitsemaasi uskomista "syvästi tunteen aseteikolla tuntemisen kautta" ja yhä uudelleen saan lohtua siitä, että uskoni ei ole tuntemisessa (tunteissa). Jos se olisi, en olisi uskovainen. On kyse tahdosta uskoa. Sama kuin mielestäni on rakkaudessa: se on tahtokysymys pitemmän päälle.
Unholaan painuneet miessukupolvet/"turha vaellus"? Jos ymmärsin tämän ajatuksen oikein, tarkoitit kenties sitä, että he eivät olleet vanhoillislestadiolaisia ja elivät siis turhaan? Jälleen vaikea kysymys. Uskomme niin, että uskovaisia on ollut Jeesuksen pelastustyöstä lähtien. Vanhoillislestadiolaisuus on nimitys, joka tunnetaan maailmassa tällä hetkellä.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että pahuus on helppo ulkoistaa ja on myös helppo syyllistää saatuja olosuhteita. Luulen, että tämä ei ole vain vl:ten asia, vaan laajempi yhteiskunnallinen tapa suhtautua elämään ja sen ilmiöihin. Ajatellaanpa vaikka kiroilua, sitä kuinka yleistä se on ihmisten keskuudessa. Varmasti kaikilla meillä on kokemusta siitä, miten joku kanssaihminen kiroilee huonoa onneaan toistuvasti ja usein... tai jos vilkaistaan muitakin keskustelupalstoja Suomi24:n sivuilla, ihmiset hyvin mielellään pohtivat elämää monelta kannalta, ilman että kyse on keskustelusta eri uskonnoista. Parisuhteet kariutuvat, on väkivaltaa ja monenlaisia ongelmia (joskin niitä ilojakin).
Yksi seikka, joka itseäni usein hämmentää, on se, että uskovaisilta saatetaan odottaa ns. mallikansalaisuutta tai virheetöntä käytöstä. Kyllä se niin menee, että me olemme tunteittemme ja elämämme puolesta aivan samanlaisia kuin muutkin, erotus on vain siinä että haluamme uskoa ja pyytää yhä uudestaan erehdyksiä anteeksi. Eikä se tee meistä ihmisinä pyhempiä tai parempia. Ns. kaanaan kielellä sanotaan, että olemme uskosta vanhurskaita, emme siitä mitä itse ihmisinä olemme. Tätä voi olla vaikea ymmärtää ulkoa päin.
Lopuksi: vaikka itse kirjoitin tänne nyt (tämä aloitus oli lienee ainoa, johon edes harkitsin kirjoittamista), ihmettelen sitä, jos joku vanh.lestadiolainen todella pyytää apua tällaisella palstalla? Luulen, että silloin on internet-yhteiskunta tehnyt tehtävänsä ja vieroittanut läheisistä ystävyyssuhteista. Tänne voi kirjoittaa kuka tahansa anonyymina, piiloutua nimimerkin taa (jonka minäkin aion nyt tehdä). Hyvin turhauttavia ketjuja täällä oli, en ole ennen ollut tällä palstalla, sattumalta nyt osuin... ja olin valtavan hämmästynyt, kun löysin tällaisen keskustelukanavan. En usko, että tulen tänne toistamiseen. Sinänsä arvostan kaikkea keskustelua, mutta suurimmaksi osaksi en kokenut foorumia selaillessani keskusteluja rakentaviksi.
Haluaisin sanoa teille kaikille, jotka todella olette kiinnostuneita vanh.lestadiolaisuudesta, että tulkaa rohkeasti puhumaan. Saatamme joskus olla hämillämme ja säikähtääkin (ihmisiä sitä vain ollaan, ja monet ovat saattaneet kokea voimakastakin pilkkaa, mikä voi vetää hyvin araksi), mutta asiallinen kyselijä ja keskustelija löytää varmasti keskustelukumppanin joukostamme. Jos toinen ei kykene keskusteluun, varmasti joku toinen sitten. Rohkeasti vain.
Hyvää ja iloista syksyä nimimerkki "mustakurja" sekä muutkin, jotka vaivautuivat lukemaan näinkin pitkän tekstin. :)