Olen perheestä, jonka äiti kärsii yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä, läheisriippuvaisuudesta ja sairaaloisesta mustasukkaisuudesta.
Sellaisessa perheessä oli raskasta elää. Meitä suojeltiin kaikilta ulkopuolisilta asioilta raivokkaasti. Joka hetki meitä vahdittiin ja mitään ei saatu tehdä (koska vanhempani ovat uskossa ja isäni oli silloin Helluntaiseurakunnan vanhemmiston jäsen) mitä muut meidän ikäisemme saivat tehdä.
Itse lähdin kotoa jo 16 vuotiaana juuri kodin ahdistavan tunnelman vuoksi. Isosiskoni lähti myös saman ikäisenä ja hänellä on todettu myös yleinen ahdistuneisuushäiriö. Veljeni tosin asuu vielä 18 vuotiaana kotona. Mutta ei hänenkään elämä aina ole helppoa, vaan häntä yritetään vahtia, kuin me 8 vuotiasta tytärtämme. Hän tosin yrittää "kestää" kotona armeijaan asti.
Vieläkin, kun äitini yrittää soittaa minulle ja jos en kerkeä tai halua heti vastata puhelimeen, niin hän soittaa mieheni ja tyttäreni puhelimeen. Ja kaikkiin niin monta kertaa peräkkäin, että joku vastaa. Sitten alkaa tenttaaminen "miksi et vastannut" hirmu loukkaantuneella äänellä. Hänen kanssaan ei voi olla mistään asiasta erimieltä, koska hän ottaa sen henkilökohtaisesti, loukkauksena häntä kohtaan. Hänellä on todella huono itsetunto, eikä hän kestä yhtään kritiikkiä mistään asiasta.
Isäni joutuu tekemään tarkan tilin työpäivästään ja jopa luettelemaan keiden kanssa hän on jutellut. Hän epäilee jatkuvasti, että isäni pettää häntä, eikä isäni voi ottaa ketään naispuolisia työkavereita esim.kyytiin.
Ja kaiken lisäksi hän saa raivokohtauksia ja riidoissa hän aina vääristelee sen vastapuolen sanat tai sanomatta jättämisenkin. Ja hän on aina tietysti oikeassa.
En sillä, ymmärrän, että äitini on sairas ja rakastan häntä siitä huolimatta. Ja kyläilemme & pidämme heihin yhteyttä. Nyt he kumminkin suunnittelevat muuttoa meitä lähemmäksi ja se hirvittää minua, koska silloin hän vahtii meidän tekemisiämme suurennuslasin kanssa ja voin kuvitella, että hän on joka vapaanhetken meidän seurassamme.
Vielä pitää lisätä, että lapsuuteni oli kumminkin pääsääntöisesti onnellinen ja iloinen teini-ikään asti, kunnes tajusin mikä on pielessä perheessäni. Mutta en syytä äitiäni, koska ei hän itse mahda mitään sairastumiselleen. Ja nyt kun itselläni on kolme lasta ja olen ollut naimisissa kohta yhdeksän vuotta, niin ymmärrän joissakin asioissa paremmin häntä.
Sellaisessa perheessä oli raskasta elää. Meitä suojeltiin kaikilta ulkopuolisilta asioilta raivokkaasti. Joka hetki meitä vahdittiin ja mitään ei saatu tehdä (koska vanhempani ovat uskossa ja isäni oli silloin Helluntaiseurakunnan vanhemmiston jäsen) mitä muut meidän ikäisemme saivat tehdä.
Itse lähdin kotoa jo 16 vuotiaana juuri kodin ahdistavan tunnelman vuoksi. Isosiskoni lähti myös saman ikäisenä ja hänellä on todettu myös yleinen ahdistuneisuushäiriö. Veljeni tosin asuu vielä 18 vuotiaana kotona. Mutta ei hänenkään elämä aina ole helppoa, vaan häntä yritetään vahtia, kuin me 8 vuotiasta tytärtämme. Hän tosin yrittää "kestää" kotona armeijaan asti.
Vieläkin, kun äitini yrittää soittaa minulle ja jos en kerkeä tai halua heti vastata puhelimeen, niin hän soittaa mieheni ja tyttäreni puhelimeen. Ja kaikkiin niin monta kertaa peräkkäin, että joku vastaa. Sitten alkaa tenttaaminen "miksi et vastannut" hirmu loukkaantuneella äänellä. Hänen kanssaan ei voi olla mistään asiasta erimieltä, koska hän ottaa sen henkilökohtaisesti, loukkauksena häntä kohtaan. Hänellä on todella huono itsetunto, eikä hän kestä yhtään kritiikkiä mistään asiasta.
Isäni joutuu tekemään tarkan tilin työpäivästään ja jopa luettelemaan keiden kanssa hän on jutellut. Hän epäilee jatkuvasti, että isäni pettää häntä, eikä isäni voi ottaa ketään naispuolisia työkavereita esim.kyytiin.
Ja kaiken lisäksi hän saa raivokohtauksia ja riidoissa hän aina vääristelee sen vastapuolen sanat tai sanomatta jättämisenkin. Ja hän on aina tietysti oikeassa.
En sillä, ymmärrän, että äitini on sairas ja rakastan häntä siitä huolimatta. Ja kyläilemme & pidämme heihin yhteyttä. Nyt he kumminkin suunnittelevat muuttoa meitä lähemmäksi ja se hirvittää minua, koska silloin hän vahtii meidän tekemisiämme suurennuslasin kanssa ja voin kuvitella, että hän on joka vapaanhetken meidän seurassamme.
Vielä pitää lisätä, että lapsuuteni oli kumminkin pääsääntöisesti onnellinen ja iloinen teini-ikään asti, kunnes tajusin mikä on pielessä perheessäni. Mutta en syytä äitiäni, koska ei hän itse mahda mitään sairastumiselleen. Ja nyt kun itselläni on kolme lasta ja olen ollut naimisissa kohta yhdeksän vuotta, niin ymmärrän joissakin asioissa paremmin häntä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan niinkuin minun äitini, ihan niinkuin MINÄ. Olen kauhistunut itsestäni. :'/
No, emme ole, mutta olisit voinut kirjoittaa omasta äidistäni.
Erona vaan, ette kuuluta helluntalaisiin eikä kyllä muihikaan.
Ja äitini asuu yksin.
Nuorempana toivoin, että hän pehmenisi kun lapselapsia saisi, turha toivo.
Häntä ei pehmentänyt edes veljeni kuolema viime vuonna, oikeastaan päinvastoin. Sen toisaalta ymmärränkin, toisaalta en.
Pidän niin paljon etäisyyttä kun mahdollista jo pelkästään oman depsessioni takia.
Ei kenenkään tarvitse kaikkea p***aa vastaan ottaa.
Ja niin, mun äidillä on ns. terveen paperit...
on muitakin, kenellä on ollut samanlaiset kotiolot.
Sitä niin helposti ajattelee, että itsensä perhe on ainut, joilla on ollut tuollaisia ongelmia.