mielipiteitä:
Äiti hoitaa yksinhuoltajana 3 lasta. Tämä lasten äiti erosi miehestäni 10 vuotta sitten ja heti erottuaan muutti 300 km päähän. Heillä on 2 yhteistä lasta. Sen jälkeen hän sai kolmannen lapsen uudesta liitosta ja nyt sekin liitto päättyi eroon. Nyt toisenkin eron jälkeen, hoitaa 3 lasta yksin ja käy töissä. Tuntuu että hän ei enää jaksa, varsinkin kun tämä toinenkin liitto päättyi ja nyt olen alkanut miettiä että jotain pitäisi tehdä.
Hän potee syyllisyyttä kun ei ehdi antaa aikaa lapsilleen, hän raivoaa että mieheni pitää ottaa enemmän vastuuta lapsista ja kun hän sen tekee, sekään ei riitä. Aivan kuin hän pelkäisi että menettäisi lapset miehelleni,että heillä olisikin kivempaa meidän kanssa ja taas toisaalta hän kiukuttelee ja raivoaa miksi hän joutuu hoitamaan lapset yksin.Mieheni taas on katkera kun hänet jätettiin ja lapset otettiin mukaan.
Hän haluaisi että me ottaisimme lapset ja sitten taas tavallaan ei haluisi, ettei lapset vaan häntä hylkäisi, varsinkin nyt kun hänellä ei ole muutakaan kiinnekohtaa elämässään kuin lapset. Vielä edellisen liittonsa aikana ei ollut tällaista, silloin saimme hoitaa kaikkia kolmea lasta vaikka kuinka kauan halusimme, nyt marmatetaan jos ei haeta hänen toiveiden mukaan ja sit kun haetaan,hän soittelee lapsille ja yrittää sanattomasti viestittää että "äiti täällä taas, älkää unohtako mua!"...
mutta kun lapset asuu 300 km, ei se hakeminen oo aina niin helppoa,mekin ollaan töissä eikä vapaita saada tosta noin vaan ja jos saadaan, lapset on koulussa. Jo suhteemme alussa hankimme erikseen lomapaikan missä lapsia olemme pystyneet näkemään,mutta talviasuttava se ei ole. Nyt keväällä aiomme tehdä siitä myös talviasuttavan. Talvisin vaihtoehto on tähän asti ollut se, että lapset tulee bussilla---mut sekin on kurjaa kun matkoihin menee melkein 4 tuntia muu ajo päälle ja sitten lasten kuitenkin pitäisi olla aina hänen tahdon mukaan kotona tiettyyn aikaan...kyllä jää viikonloput lyhyeksi.
Tunnen suunnatonta huolta lapsia ja mieheni ex-vaimoa kohtaan, ymmärrän häntä täysin. Olemme aina tulleet toimeen ja minua vaivaa se että asumme näin kaukana. pitäisikö meidänkin sitten muuttaa 300 km päähän vai riittääkö että meillä on siellä lähellä mökki missä asustella? Riittääkö se lasten kehityksen kannalta, vai pitäisikö meidän muuttaa sinne kokonaan? Tätä olen alkanut nyt pohtia...olenko huono ihminen jos en suostu siihen?
Minulla on perhe ja työ ja ystävät omassa kaupungissani ja minäkin haluaisin vielä joskus oman lapsen. Äitini on jo nyt lupautunut vakkarihoitajaksi, jos muutamme 300 km päähän,ei mulla ole sitten ainakaan yhtään vakkarihoitajaa taikka kavereita...
olenko itsekäs? Mieheni olisi valmis muuttamaan lasten takia, mutta minä en ole ollut, eipä asiasta olla sitten sen enempää vakavammin puhuttu. Lisäksi miehelläni on työ, jota ei toisessa paikkakunnassa pystyisi samalla tavalla toteuttaa. Tuntuu vaan siltä että toisaalta siellä meitä nyt kaivattaisiin todella paljon. Äidille jäisi omaakin aikaa enemmän ja täten levättyään ehtisi lasten kanssa puuhastella yhteisiäkin juttuja ja silloin ei tuntisi niin suurta syyllisyyttä ja siten se näkyisi sitten myös väleissä. Lasten ei tartteisi niin nopeasti kasvaa aikuisiksi kun eivät joutuisi kaikesta huolehtimaan yksin silloin kun äiti menee aamuvuoroon...
sitten toisaalta taas mietin etten haluaisi muuttaa ja jättää työpaikkaani,vanhempiani ja kavereita....mutta silti koen että pilaan noiden lasten elämän kun se on minusta kiinni jos muutettaisiin. Tosin mieheni työ aiheuttaisi kyllä myös kapuloita rattaisiin....
mitä tässä kannattaisi tehdä ja millä saisin taottua äidin päähän että vaikka lapset jopa asuisivat meillä, äitiä he eivät unohda, äiti on aina tärkeä eikä kukaan ole koskaan korvannut häntä. Hänen ei tarvitse pelätä että lapsilla olisi jotenkin kivempaa meillä, isänsä luona. ei meillä sen kummallisempaa ole, eikä koskaan olla sellaista asiaa ees ajateltu että tässä jotenkin kilpailtaisiin. Miten saisin tuettua nyt tätä äitiä? olen aina silloin tällöin ostanut heille leffalippuja ym. yhteiseenaikaan tarkoitettuja asioita,lähetän ainakin niitä että lapset pääsevät äidinkaa viettämään myös sitä laatuaikaa...Meillä itsellä ei vielä ole lapsia...
minua ahdistaa ja tunnen syyllisyyttä kun me vaan käydään töissä ja luodaan uraamme ja toinen hoitaa kaikki lapset ihan yksin, mulla on paha olo siitä ja koen että mun ja mun mieheni pitäisi osallistua siihen vaikkei mun lapsia olekaan....sitten taas toisaalta se oli hänen valinta jokaisen lapsen kohdalla ja hän ehdottomasti halusi lapset itselleen, myös toisen liiton lapsen...olemmeko me välinpitämättömiä ihmisiä? Pitäisikö lasten kotikaupunkiin muuttaa nyt kun äiti on aivan poikki? Kolmas lapsi toisesta liitosta on vielä aika pieni, sekin koettelee hänen hermoja. Minusta olisi lastenhoitajaksi kun omia lapsia ei ole, mutta entäpä jos sitten muutetaan heidän lähelle ja jätetään koko entinen elämä ja sitten hän itse muuttaakin pois lapset mukanaan?? hän on moneen kertaan muuttanut siellä lähialueilla, täysin siihenkään ei voi luottaa. Sitten minua kyllä kaduttaisi jos me hänen mukaansa muuttaisimme ja sitten hän muuttaisikin pois....
vai pitäisikö uuden perheen olla siellä missä lapsetkin? Onko mieheni itsekäs kun ei alunperinkään muuttanut ex-vaimon perässä...
Jos muuton vaihtoehtona jättää pois, miten ihmeessä pystyisi tukemaan väsynyttä 3 lapsen yksinhuoltajaa joka asuu 300 km päässä? tuskin nuo antamani lahjatkaan paljoa sydäntä lämmittää jos ei vaan enää jaksa....kyllä ei ole uusioperheen arki tehty helpoksi tai oikeastaan yksinhuoltajan arki...tunnen syyllisyyttä kun en täältä käsin pysty auttamaan...ja miehelläni se vasta huoli onkin, sisimmässään hän alkaa kohta todella vakavasti miettiä muuttoa lasten lähelle...
Äiti hoitaa yksinhuoltajana 3 lasta. Tämä lasten äiti erosi miehestäni 10 vuotta sitten ja heti erottuaan muutti 300 km päähän. Heillä on 2 yhteistä lasta. Sen jälkeen hän sai kolmannen lapsen uudesta liitosta ja nyt sekin liitto päättyi eroon. Nyt toisenkin eron jälkeen, hoitaa 3 lasta yksin ja käy töissä. Tuntuu että hän ei enää jaksa, varsinkin kun tämä toinenkin liitto päättyi ja nyt olen alkanut miettiä että jotain pitäisi tehdä.
Hän potee syyllisyyttä kun ei ehdi antaa aikaa lapsilleen, hän raivoaa että mieheni pitää ottaa enemmän vastuuta lapsista ja kun hän sen tekee, sekään ei riitä. Aivan kuin hän pelkäisi että menettäisi lapset miehelleni,että heillä olisikin kivempaa meidän kanssa ja taas toisaalta hän kiukuttelee ja raivoaa miksi hän joutuu hoitamaan lapset yksin.Mieheni taas on katkera kun hänet jätettiin ja lapset otettiin mukaan.
Hän haluaisi että me ottaisimme lapset ja sitten taas tavallaan ei haluisi, ettei lapset vaan häntä hylkäisi, varsinkin nyt kun hänellä ei ole muutakaan kiinnekohtaa elämässään kuin lapset. Vielä edellisen liittonsa aikana ei ollut tällaista, silloin saimme hoitaa kaikkia kolmea lasta vaikka kuinka kauan halusimme, nyt marmatetaan jos ei haeta hänen toiveiden mukaan ja sit kun haetaan,hän soittelee lapsille ja yrittää sanattomasti viestittää että "äiti täällä taas, älkää unohtako mua!"...
mutta kun lapset asuu 300 km, ei se hakeminen oo aina niin helppoa,mekin ollaan töissä eikä vapaita saada tosta noin vaan ja jos saadaan, lapset on koulussa. Jo suhteemme alussa hankimme erikseen lomapaikan missä lapsia olemme pystyneet näkemään,mutta talviasuttava se ei ole. Nyt keväällä aiomme tehdä siitä myös talviasuttavan. Talvisin vaihtoehto on tähän asti ollut se, että lapset tulee bussilla---mut sekin on kurjaa kun matkoihin menee melkein 4 tuntia muu ajo päälle ja sitten lasten kuitenkin pitäisi olla aina hänen tahdon mukaan kotona tiettyyn aikaan...kyllä jää viikonloput lyhyeksi.
Tunnen suunnatonta huolta lapsia ja mieheni ex-vaimoa kohtaan, ymmärrän häntä täysin. Olemme aina tulleet toimeen ja minua vaivaa se että asumme näin kaukana. pitäisikö meidänkin sitten muuttaa 300 km päähän vai riittääkö että meillä on siellä lähellä mökki missä asustella? Riittääkö se lasten kehityksen kannalta, vai pitäisikö meidän muuttaa sinne kokonaan? Tätä olen alkanut nyt pohtia...olenko huono ihminen jos en suostu siihen?
Minulla on perhe ja työ ja ystävät omassa kaupungissani ja minäkin haluaisin vielä joskus oman lapsen. Äitini on jo nyt lupautunut vakkarihoitajaksi, jos muutamme 300 km päähän,ei mulla ole sitten ainakaan yhtään vakkarihoitajaa taikka kavereita...
olenko itsekäs? Mieheni olisi valmis muuttamaan lasten takia, mutta minä en ole ollut, eipä asiasta olla sitten sen enempää vakavammin puhuttu. Lisäksi miehelläni on työ, jota ei toisessa paikkakunnassa pystyisi samalla tavalla toteuttaa. Tuntuu vaan siltä että toisaalta siellä meitä nyt kaivattaisiin todella paljon. Äidille jäisi omaakin aikaa enemmän ja täten levättyään ehtisi lasten kanssa puuhastella yhteisiäkin juttuja ja silloin ei tuntisi niin suurta syyllisyyttä ja siten se näkyisi sitten myös väleissä. Lasten ei tartteisi niin nopeasti kasvaa aikuisiksi kun eivät joutuisi kaikesta huolehtimaan yksin silloin kun äiti menee aamuvuoroon...
sitten toisaalta taas mietin etten haluaisi muuttaa ja jättää työpaikkaani,vanhempiani ja kavereita....mutta silti koen että pilaan noiden lasten elämän kun se on minusta kiinni jos muutettaisiin. Tosin mieheni työ aiheuttaisi kyllä myös kapuloita rattaisiin....
mitä tässä kannattaisi tehdä ja millä saisin taottua äidin päähän että vaikka lapset jopa asuisivat meillä, äitiä he eivät unohda, äiti on aina tärkeä eikä kukaan ole koskaan korvannut häntä. Hänen ei tarvitse pelätä että lapsilla olisi jotenkin kivempaa meillä, isänsä luona. ei meillä sen kummallisempaa ole, eikä koskaan olla sellaista asiaa ees ajateltu että tässä jotenkin kilpailtaisiin. Miten saisin tuettua nyt tätä äitiä? olen aina silloin tällöin ostanut heille leffalippuja ym. yhteiseenaikaan tarkoitettuja asioita,lähetän ainakin niitä että lapset pääsevät äidinkaa viettämään myös sitä laatuaikaa...Meillä itsellä ei vielä ole lapsia...
minua ahdistaa ja tunnen syyllisyyttä kun me vaan käydään töissä ja luodaan uraamme ja toinen hoitaa kaikki lapset ihan yksin, mulla on paha olo siitä ja koen että mun ja mun mieheni pitäisi osallistua siihen vaikkei mun lapsia olekaan....sitten taas toisaalta se oli hänen valinta jokaisen lapsen kohdalla ja hän ehdottomasti halusi lapset itselleen, myös toisen liiton lapsen...olemmeko me välinpitämättömiä ihmisiä? Pitäisikö lasten kotikaupunkiin muuttaa nyt kun äiti on aivan poikki? Kolmas lapsi toisesta liitosta on vielä aika pieni, sekin koettelee hänen hermoja. Minusta olisi lastenhoitajaksi kun omia lapsia ei ole, mutta entäpä jos sitten muutetaan heidän lähelle ja jätetään koko entinen elämä ja sitten hän itse muuttaakin pois lapset mukanaan?? hän on moneen kertaan muuttanut siellä lähialueilla, täysin siihenkään ei voi luottaa. Sitten minua kyllä kaduttaisi jos me hänen mukaansa muuttaisimme ja sitten hän muuttaisikin pois....
vai pitäisikö uuden perheen olla siellä missä lapsetkin? Onko mieheni itsekäs kun ei alunperinkään muuttanut ex-vaimon perässä...
Jos muuton vaihtoehtona jättää pois, miten ihmeessä pystyisi tukemaan väsynyttä 3 lapsen yksinhuoltajaa joka asuu 300 km päässä? tuskin nuo antamani lahjatkaan paljoa sydäntä lämmittää jos ei vaan enää jaksa....kyllä ei ole uusioperheen arki tehty helpoksi tai oikeastaan yksinhuoltajan arki...tunnen syyllisyyttä kun en täältä käsin pysty auttamaan...ja miehelläni se vasta huoli onkin, sisimmässään hän alkaa kohta todella vakavasti miettiä muuttoa lasten lähelle...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miksi sinua kiinnostaa toisten ihmisten asiat? Se mikä ei kuulu sulle, se ei kuulu sulle. Kyllä äiti omistaan huolehtii paremmin kuin sinä. Se on tyypillistä että naikkoset aina puuttuu toisten asioihin. Ne luulee olevansa niiiiiin korvaamattomia ja hyviä ihmisiä, että jopa lasten oma äiti ei enää osaa hoitaa omia lapsia.
Miten hemmetissä se ossasi hoitaa lapsiaan ennekuin sinä puutuit heidän asioihin???? Vai kyttäätkö joka hemmetin äitiä ja puutut heidäna sioihin??? Painu nyt suolle anna toisten elää rauhassa omaa elämää!
myös täällä!
en ole puuttunut kenenkään elämään, itsekseni minä näitä asioita tässä vain mietin. Olen ollut käytettävissä jos minua on tarvittu,siinä kaikki. Millään tavalla en ole häirinnyt,painostanut,manipuloinut tai puuttunut mieheni ex-vaimon elämään. Silloin kun hän minulle soittaa ja haluaa jutella,hän sen tekee ihan omasta tahdostaan. Ei hän koe minua millään tavalla hänen elämänsä häiritsijäksi ja terroristiksi. Jos ajatus auttamisesta koetaan toisten asioihin puuttumisena,niin ehkä minä sitten vetäydyn näistä ajatuksista...
Hienoa että joku ajattelee vilpittömin mielin toisen parasta!! Harva sinun asemassasi oleva nainen ajattelee kuten sinä, liian moni on itsekeskeinen. Sinulla on sydän paikallaan =) Ja kyllä sinä vastaukset saat.. ajallaan loksahtavat kohdalleen.
Olen samaa mieltä edellisen puhujan kanssa. Täällä elämässä on LIIAN vähän ihmisiä, jotka vilpittömästi ajattelevat toisen parasta. Aina vaan mietitään, että olisko tuosta minulle jotain hyötyä, kun autan...?
Olen myös muuttamassa 300 km:n päähän kolmen lapsen kanssa kesäkuun alussa ja se tuntuu oikealta ratkaisulta jos ei asiat suju exän kanssa. Minun pitäisi antaa kaikessa periksi niin kaikki on sitten muka hyvin. Olen antanut liikaa periksi, mutta en anna enää.Ja kuinka ollakkaan, asiat ovat alkaneet rullata...nyt puhaltaa uudet tuulet....
Tsemppiä kaikille! Pitäkää lippu korkealla ja ajatelkaa myönteisesti. Joka asiassa löytyy joku hyvä puoli kun tarpeeksi kauan miettii...