Tämä on huonoin koskaan kirjoittamani novelli. Laitanpa sen kuitenkin tänne, jos joku siitä saisi jotain irti. Epäilen vahvasti.
---------------------
Ilonani saunassa oli Kalevi
Katselin peiliä. Se oli kuin ala-astelaisen töhertämä maalaus. Tekijänä luokan lahjattomin vätys, joka kaivertelee Moralla pulpetin kanteen arvelunsa opettajan seksuaalisesta suuntautumisesta. Myöhemmin hän huomaa, että puukolla voi sohia muutakin kuin pöytälevyä. Valittaa vankilassa, kun kolmonen ei näy kunnolla. Kauniit ja rohkeat seikkailevat lumisateen takana.
Huuhtelin kasvoni. Pesemällä ne eivät pois lähde. Olen kyllä yrittänyt. Isolla rahalla voisin leikkauttaa itseni kauniiksi, muttei niin iso raha edes mahdu lompakkooni. Vilkaisin vielä kerran itseäni kuvastimesta, irvistin ja tallustelin kassalle. Kesätyöpoika puhui kovin möreällä äänellä. Yritti olla mies liian nuorena. Täräytin eurot tiskiin ja tarjosin pojalle pastillia. Se yritti etusormen ennätystä, mutta rutistin rasian sen sormen ympärille. Näytin omallani, että yhden saa ottaa, muita vain katsella. Ei kelvannut yksinäinen pastilli, sinkku. Nappasin kääryleet taskuuni ja astelin autolleni.
Sytytin ja imin kuin elämänhalua. Paperi rahisi palaessaan, tai keuhko. Ovat kuolemaksi, mutta mikäpä ei olisi. Luokkakokous vainosi mieltäni. Kaikkia en olisi halunnut tavata, en varsinkaan Joukoa. Se ärsytti minua jo lukiossa. Seurusteli ihastusteni kanssa ja pelasi jääkiekkoa. Kokoukseen se saapui näyttävästi urheiluautolla ja sai naiset huokailemaan. Minun kotteroni vuoksi huokaili ainoastaan katsastusmies. Olen vihannut Joukoa vanhojen tansseista asti. Parini otti koulun vessassa liian monta rohkaisuryyppyä. Askelkuviot pääsivät karkuun tytön päästä. Opettaja keksi laittaa minut tanssimaan Teemun kanssa. Sen tanssipari oli angiinassa. Kreikassa, sain myöhemmin kuulla.
Vaikka Teemu taisikin tangon, ei häpeä tahtonut haihtua moneen päivään. Opettaja ehdotti vielä yhteiskuvan ottamista, minä avohoitoon siirtymistä. Päivien saatossa asia hävisi mielestäni. Sitten näin Apu-lehden tuoreen numeron. Kannessa oli kuva minusta ja Teemusta. ”Seksuaalivallankumous!”, huusi otsikko. Kohta huusin minä toimittaja Markku Veijalaiselle. Paljastin, että hänen juttunsa oli pelkkä yksi iso asiavirhe. Toimittaja Veijalainen kertoi saaneensa tietonsa luotettavalta lähteeltä, ystävältäni Jouko Jämsältä. Luettelin toimittajalle kaikki tuntemani kirosanat, keksinpä pari uuttakin. Voi juku, parahti Veijalainen, kun asia valkeni hänellekin. Käskin toimittajan opetella kiroilemaan. Se kertoi vaimonsa sanoneen samaa. Sanoin heiheit ja lopetin puhelun. Olisi tehnyt mieli lyödä luuri Veijalaisen korvaan – tai koko puhelin.
Juttelin kokouksessa myös toisen vanhan tanssiparin kanssa. Risto ja Kirsi äänestettiin illan tähtipariksi. Kummankaan elämä ei ollut nykyisin kovin tähdellistä. He aikoivatkin tanssia yhdessä karkumatkalle. Kirsi piiloon miestään, Risto koko elämäänsä. Imaisin viimeiset savut sisälleni ja heitin kekäleen maantielle. Mietin, olisiko minun pitänyt kertoa Ristolle, ettei Kirsi…
Sadan kilometrin tuntinopeudella liikkuvan auton jarrutusmatka on hyvällä kelillä hieman yli 50 metriä. Se ei riittänyt. Sika tuli naamalle, joulu jo heinäkuussa. Kuuntelin, kuinka auto rytisi ojan pohjalle. Mitään en enää nähnyt. Sitten sukelsin siniseen mereen. Kaloja ei ollut, vain värejä. Hiljaisena soi musiikki jossain kaukana. Lopulta tipahdin alas kuin roskakoriin heitetty rakkauskirje, jota ei koskaan uskallettu lähettää.
Naisen silmät olivat harmaat. Aivan kuten Ilonankin. Hiukset kuin ohraa, silmissä tuhkaa, muistin runoilleeni, kun aikoinaan yritin hurmata hänet. Makasin matolla, joka haisi mäntysuovalle. Kaappikello löi tahtia. Nainen katseli uteliaana ja höpötteli jotain korvaani. Sitten kuvaan astui mies. Se kertoi, että olin tappanut Rainerin. Varmistin, että sian. Sika ja ystävä, mies sanoi. Pahoittelin tapahtunutta ja kysyin, oliko ambulanssi jo tilattu. Ei ollut. Mies nykäisi minut ylös ja alkoi kertoa. Sen nimi oli Taisto, naisen Hilkka. Päässä humisi, kun Taisto selitti, miten sikajuttu hoidettaisiin.
Hilkka oli kypsällä iällä käynyt hieman omalaatuiseksi. Sitä ei uskaltanut jättää yksin pitkäksi aikaa. Oli kuulemma tilannut laulavan imurin ja vatsalihaslaitteen ostoskanavalta. Vieläkin oli muutama osamaksuerä hoitamatta. Puhelimen Taisto oli viskannut metsään, turha kapine. Vaikka pariskunta olikin eläkkeellä, ei Taistolla ollut aikaa vahtia vaimonsa jokaista liikettä. Se jätettiin minun huolekseni, kun menin Rainerinkin tappamaan. Aluksi yritin hieman estellä, mutta Taisto kaivoi uunin takaa haulikon, jolla minunkin pääni saatiin käännettyä. Pyysin saada soittaa Ilonalle, etten tulisi heti kotiin, muttei pyyntööni suostuttu. Rautapallon Taisto löysi vielä jostakin jalkaani kulkuani hidastamaan.
Kun ilta saapui Vaalaan, katselin ikkunasta, kuinka Taisto hinasi traktorilla autoni ojasta ja kätki sen latoon. En uskaltanut kysyä, kuinka kauan joutuisin olemaan lapsenlikkana. Arvelin, että korkeintaan viikon. Helmikuussa tajusin arvioni menneen pieleen. Kesällä naamani koristi iltapäivälehtiä, pääsinpä Iltalehden ristikkoonkin. Joulukuussa Poliisi-tv vilautti vielä kuvaani, jonka Ilona oli ottanut joskus kesämökillä. Minulla oli siinä päällä resuinen Led Zeppelinin t-paita ja olutpullo kourassa. Miksi Ilona oli juuri sen kuvan antanut poliisille? Olisihan siellä ollut parempiakin.
Arki Hilkan ja Taiston vankina oli mielenkiintoista, mutta omalla tavallaan leppoisaa. Yleensä vietin päivät Hilkan seurassa, kun Taisto lähti puuhailemaan omia hommiaan ulos. Hilkka oli armoton korttihai. Se pelasi pokeria, tuppea, pasianssia, teki taikatemppuja, heitti pituutta, povasi, kertoi tarinoita korteista ja valitettavasti myös imeskeli niitä aikansa kuluksi. Jos erehtyi pelaamaan Hilkkaa vastaan, tappio oli taattu. Se keksi uusia sääntöjä kesken pelin, kaivoi kortteja taskustaan, mylvähteli ilman syytä ja sohi kärpäslätkällä vastapeluriaan. Annoin yleensä sen voittaa, säästin itseäni.
Hilkka rakasti romantiikkaa. Kauniit ja rohkeat saivat kuumat kyyneleet valumaan ryppyisiä poskia pitkin. Taisto taas oli enemmänkin metsäromantikko. Se lähti usein haulikkonsa kanssa metsään tappamaan eläimiä. Viattomia eläimiä, ajattelin. Itse en ollut elämäni aikana metsästänyt kuin naisia ja vaikeuksia. Jälkimmäisiä huomattavasti menestyksekkäämmin. Kirjoitin Hilkallekin muutaman rakkausrunon, yritin saada sen vapauttamaan minut. Hilkka vain hihitteli, taisi polttaa tekeleeni uunissa.
Usein iltaisin istuimme Taiston kanssa kahdestaan. Se opetti minut polttamaan punaista Norttia. Savutimme aina sisällä, kotona en saanut tehdä niin. Yritin ehdotella Taistolle, että unohdettaisiin koko juttu, annettaisiin menneiden olla. Minä lähtisin kotiin Ilonan luokse, Taisto saisi jatkaa elämäänsä rauhassa. Olin kuitenkin ollut yhdyskuntapalveluksessa jo monta kuukautta. Taisto kertoi ymmärtävänsä kantani, muttei uskaltanut päästää minua menemään. Menisin vain poliisin juttusille, Taisto pääsisi ratsastamaan salamalla.
Joskus yön pimeinä hetkinä puhuimme Hilkasta. Hilkka koki olevansa taiteilija. Se teki tilataideteoksia huonekaluista. Kerran se liimasi kaktuksen vessanpöntön kanteen. Taisto istui yöllä pimeässä sen päälle ja parahti perkeleen. Loppuyö meni Hilkan kanssa nyppiessä piikkejä pois sen ahterista. Muttei Taisto koskaan sanonut pahaa sanaa Hilkasta. Se oli niin kiltti mies, että ihan kateeksi kävi. Mitä nyt oli ottanut ihmisen vangikseen ja orjakseen. Kukapa meistä olisi täydellinen? Yritin myöhemmin ehdotella, että kuskaisimme pöntön Kiasmaan. Tienaisimme omaisuuden. Taisto ei valitettavasti lämmennyt ajatukselle.
Tuli ystävänpäivä. Olisin halunnut viedä Ilonalle ruusun. Aamulla piti nyyhkyttää, oli ikävä. Hilkka pilasi suloisen suruni työntämällä pakastevadelman korvaani. Se käski kuunnella, loppu oli lähellä. En kuullut mitään, korvaa vain kylmäsi. Taisto tömisteli paikalle pilkkihaalareissa ja komensi minut ulos. Pihalla oli potkukelkka. Siihen oli kirjoitettu Taiston nimi. Istuin pelkääjän paikalle, Taisto alkoi potkia. Potkuttelimme läpi vanhan metsän. Kuljimme oikopolkuja, käytimme hypotenuusaa hyväksi. Lopulta saavuimme päämääräämme.
Taisto oli päättänyt yllättää Hilkan ystävänpäivän kunniaksi. Se oli hommannut uuden sian tappamani tilalle, Einarin. Taisto säilytti sitä rantasaunassa, jota se piti lämpimänä. Siinä oli sialla makoisat oltavat kiukaan vieressä. Kateeksi kävi. Otin Einarin syliini, ja lähdimme potkuttelemaan takaisin. Einari vinkui pakkasta, mutta rauhoittui, kun lauloin sen korvaan hiljaa varpusesta jouluaamuna. Perille odotti ikävä yllätys. Hilkka makasi hengettömänä keittiön lattialla. Muistin pakastemarjan. Einari rynnisti pitkin taloa. Taisto seisoi keskellä keittiötä eikä ymmärtänyt tapahtunutta. Minä halusin kotiin.
Katselin auton ikkunan läpi hautajaisia. Sukulaisia ei ollut paikalla, ei edes ystäviä. Yksin seisoi Taisto kuopan vieressä. Arkkua siitä ei ollut kantamaan. Onneksi pappi oli hommannut jostain muutaman nuorukaisen. Taisto vanhentui Hilkan kuoleman jälkeen kymmenen vuotta, muuttui valkoiseksi kuin lumi. Pyyhkäisin ikkunaa nähdäkseni paremmin, kuinka helmikuun routaan Hilkka saateltiin, jalat edellä.
Myöhemmin samana iltana menimme Taiston kanssa saunaan. Se irrotti pallon jalastani ja kertoi, että olin vapaa mies. Lupasin kuitenkin jäädä vielä yhdeksi yöksi. Säälin miestä. Saunassa ajatukset harhailivat. Muistelin menneitä. Kun menin ensimmäistä kertaa Ilonan kotiin näytille, tapasin hänen mummonsa. Muori kuuli, että luin toimittajaksi, ja alkoi silmät kirkkaina kertoa, kuinka hänkin luki joskus jostakin lehdestä jonkin jutun, jossa kerrottiin jotakin, muttei mieleen tullut, mitä, missä tai milloin. Katselin mummoa suu auki ja totesin itsekin lukeneeni saman jutun. Ilona hymähti, mutta hänen Kalevi-isänsä muljautteli vihaisesti silmiään keittiöstä. Mummo taas näytti siirtyneen sota-aikojen muisteloihin ja kolisteli kahta lyijykynää yhteen kutoen näkymätöntä villasukkaa.
Myöhemmin samana iltana Kalevi komensi minut löylyihin. Saunajuomatkin ukko oli meille kehittänyt: Kaleville olutta, minulle Hessu-limsaa. Sauna oli kuin uuni. Lauteilla Kalevi alkoi ääneen pohdiskella, milloin olisin kotonani, jos heti lähtisin kävelemään. Arvioin aikaa kuluvan viikon verran. Kalevin mielestä kaupunkilaispojat oli opetettu kävelemään kuin etanat, lahkeet asvalttia viistäen. Kun en muuta keksinyt, totesin, että olipas Ilonalla täällä pieni sänky, mahtaa tulla kuuma yö. Silmät muljahtivat pimeässä, kuulin ne. Kalevi rymisteli kylpyhuoneeseen ja palasi sieltä kolmen ämpärin kanssa. Teloitus saattoi alkaa.
Kuin Jani Sievinen kauhoi vettä tuo jo mielipuoleksi luokittelemani mies kiukaalle. Hän kysyi, olinko koskaan ollut näin kuumassa saunassa. Kerroin, ettei saunan lämpötila todellisuudessa nouse, kun vettä heitetään kiukaalle. Näin opetettiin kaupungin koulussa. Muljahdus, ja tahti kiihtyi. Jossain vaiheessa Ilonan äiti kävi koputtelemassa ovella, muttei Kalevi antanut sen häiritä itseään. Kuumaa vettä tippui hiuksista olkapäille. Se poltti. Aloin pohtia, monikohan vävykandidaatti oli kärvistellyt samoilla lauteilla. Yritin etsiä mahdollisia merkkejä menneestä, hätähuutoja. Välillä olin näkevinäni jotain tekstiä kiukaan kyljessä. Lopulta kiuas sammui, Kalevi oli liian innokas suhteeni.
Kipitin polleana suihkuun ja ulos saunasta. Ilona hieroi palaneisiin korviini rasvaa ja ihmetteli, miten aikuiset miehet jaksavat. Tuona iltana päätin mennä Ilonan kanssa naimisiin. Jos en muuten, niin vain Kalevin kiusaksi. Sitten korkkasin Hessun ja pyörryin. Kuumuus teki tehtävänsä. Myös Taiston saunassa oli kuuma. Vanha mies yritti ilmeisesti saunoa pahan olon pois itsestään. Kaadoin ämpärillisen vettä päälleni ja luikin pihan poikki takaisin päärakennukseen. Einarikin viipotti pihalla saparo sykkeröllä. Päästin sen sisään, itse menin peiton alle. Taistokin saapui jossain vaiheessa saunasta. Se kolisteli koko yön, ei tahtonut saada unta.
Ilona juoksi kohti. Soitin sille puhelinkopista, kerroin paluustani. Ilonan suu maistui kesäöiltä. Jokin pisti kylkeäni. Avasin silmäni ja tuijotin pienen pojan silmiä, jotka tarkentuivat valitettavan nopeasti haulikon piipuiksi. Voi juku! Suljin silmäni uudestaan, yritin palata ihanaan uneeni. Turhaan. Taistolla oli kädessään papereita. Tunnistin ne rakkausrunoiksi, jotka olin Hilkalle sepittänyt. Pannukahveja ei ollutkaan lämmittänyt lemmentuli ja rakkaudenpalo. Taisto halusi tietää, mitä paperit oikein olivat. Se oli selvästi tappomielellä liikenteessä. Taisto toisti kysymyksensä. Yritin selittää, mutta sanoja oli liian monta. Ne kompuroivat kurkussa, tippuivat keuhkoihin ja hukkuivat tervaan. Ovat kuolemaksi, mutta mikäpä ei olisi.
---------------------
Ilonani saunassa oli Kalevi
Katselin peiliä. Se oli kuin ala-astelaisen töhertämä maalaus. Tekijänä luokan lahjattomin vätys, joka kaivertelee Moralla pulpetin kanteen arvelunsa opettajan seksuaalisesta suuntautumisesta. Myöhemmin hän huomaa, että puukolla voi sohia muutakin kuin pöytälevyä. Valittaa vankilassa, kun kolmonen ei näy kunnolla. Kauniit ja rohkeat seikkailevat lumisateen takana.
Huuhtelin kasvoni. Pesemällä ne eivät pois lähde. Olen kyllä yrittänyt. Isolla rahalla voisin leikkauttaa itseni kauniiksi, muttei niin iso raha edes mahdu lompakkooni. Vilkaisin vielä kerran itseäni kuvastimesta, irvistin ja tallustelin kassalle. Kesätyöpoika puhui kovin möreällä äänellä. Yritti olla mies liian nuorena. Täräytin eurot tiskiin ja tarjosin pojalle pastillia. Se yritti etusormen ennätystä, mutta rutistin rasian sen sormen ympärille. Näytin omallani, että yhden saa ottaa, muita vain katsella. Ei kelvannut yksinäinen pastilli, sinkku. Nappasin kääryleet taskuuni ja astelin autolleni.
Sytytin ja imin kuin elämänhalua. Paperi rahisi palaessaan, tai keuhko. Ovat kuolemaksi, mutta mikäpä ei olisi. Luokkakokous vainosi mieltäni. Kaikkia en olisi halunnut tavata, en varsinkaan Joukoa. Se ärsytti minua jo lukiossa. Seurusteli ihastusteni kanssa ja pelasi jääkiekkoa. Kokoukseen se saapui näyttävästi urheiluautolla ja sai naiset huokailemaan. Minun kotteroni vuoksi huokaili ainoastaan katsastusmies. Olen vihannut Joukoa vanhojen tansseista asti. Parini otti koulun vessassa liian monta rohkaisuryyppyä. Askelkuviot pääsivät karkuun tytön päästä. Opettaja keksi laittaa minut tanssimaan Teemun kanssa. Sen tanssipari oli angiinassa. Kreikassa, sain myöhemmin kuulla.
Vaikka Teemu taisikin tangon, ei häpeä tahtonut haihtua moneen päivään. Opettaja ehdotti vielä yhteiskuvan ottamista, minä avohoitoon siirtymistä. Päivien saatossa asia hävisi mielestäni. Sitten näin Apu-lehden tuoreen numeron. Kannessa oli kuva minusta ja Teemusta. ”Seksuaalivallankumous!”, huusi otsikko. Kohta huusin minä toimittaja Markku Veijalaiselle. Paljastin, että hänen juttunsa oli pelkkä yksi iso asiavirhe. Toimittaja Veijalainen kertoi saaneensa tietonsa luotettavalta lähteeltä, ystävältäni Jouko Jämsältä. Luettelin toimittajalle kaikki tuntemani kirosanat, keksinpä pari uuttakin. Voi juku, parahti Veijalainen, kun asia valkeni hänellekin. Käskin toimittajan opetella kiroilemaan. Se kertoi vaimonsa sanoneen samaa. Sanoin heiheit ja lopetin puhelun. Olisi tehnyt mieli lyödä luuri Veijalaisen korvaan – tai koko puhelin.
Juttelin kokouksessa myös toisen vanhan tanssiparin kanssa. Risto ja Kirsi äänestettiin illan tähtipariksi. Kummankaan elämä ei ollut nykyisin kovin tähdellistä. He aikoivatkin tanssia yhdessä karkumatkalle. Kirsi piiloon miestään, Risto koko elämäänsä. Imaisin viimeiset savut sisälleni ja heitin kekäleen maantielle. Mietin, olisiko minun pitänyt kertoa Ristolle, ettei Kirsi…
Sadan kilometrin tuntinopeudella liikkuvan auton jarrutusmatka on hyvällä kelillä hieman yli 50 metriä. Se ei riittänyt. Sika tuli naamalle, joulu jo heinäkuussa. Kuuntelin, kuinka auto rytisi ojan pohjalle. Mitään en enää nähnyt. Sitten sukelsin siniseen mereen. Kaloja ei ollut, vain värejä. Hiljaisena soi musiikki jossain kaukana. Lopulta tipahdin alas kuin roskakoriin heitetty rakkauskirje, jota ei koskaan uskallettu lähettää.
Naisen silmät olivat harmaat. Aivan kuten Ilonankin. Hiukset kuin ohraa, silmissä tuhkaa, muistin runoilleeni, kun aikoinaan yritin hurmata hänet. Makasin matolla, joka haisi mäntysuovalle. Kaappikello löi tahtia. Nainen katseli uteliaana ja höpötteli jotain korvaani. Sitten kuvaan astui mies. Se kertoi, että olin tappanut Rainerin. Varmistin, että sian. Sika ja ystävä, mies sanoi. Pahoittelin tapahtunutta ja kysyin, oliko ambulanssi jo tilattu. Ei ollut. Mies nykäisi minut ylös ja alkoi kertoa. Sen nimi oli Taisto, naisen Hilkka. Päässä humisi, kun Taisto selitti, miten sikajuttu hoidettaisiin.
Hilkka oli kypsällä iällä käynyt hieman omalaatuiseksi. Sitä ei uskaltanut jättää yksin pitkäksi aikaa. Oli kuulemma tilannut laulavan imurin ja vatsalihaslaitteen ostoskanavalta. Vieläkin oli muutama osamaksuerä hoitamatta. Puhelimen Taisto oli viskannut metsään, turha kapine. Vaikka pariskunta olikin eläkkeellä, ei Taistolla ollut aikaa vahtia vaimonsa jokaista liikettä. Se jätettiin minun huolekseni, kun menin Rainerinkin tappamaan. Aluksi yritin hieman estellä, mutta Taisto kaivoi uunin takaa haulikon, jolla minunkin pääni saatiin käännettyä. Pyysin saada soittaa Ilonalle, etten tulisi heti kotiin, muttei pyyntööni suostuttu. Rautapallon Taisto löysi vielä jostakin jalkaani kulkuani hidastamaan.
Kun ilta saapui Vaalaan, katselin ikkunasta, kuinka Taisto hinasi traktorilla autoni ojasta ja kätki sen latoon. En uskaltanut kysyä, kuinka kauan joutuisin olemaan lapsenlikkana. Arvelin, että korkeintaan viikon. Helmikuussa tajusin arvioni menneen pieleen. Kesällä naamani koristi iltapäivälehtiä, pääsinpä Iltalehden ristikkoonkin. Joulukuussa Poliisi-tv vilautti vielä kuvaani, jonka Ilona oli ottanut joskus kesämökillä. Minulla oli siinä päällä resuinen Led Zeppelinin t-paita ja olutpullo kourassa. Miksi Ilona oli juuri sen kuvan antanut poliisille? Olisihan siellä ollut parempiakin.
Arki Hilkan ja Taiston vankina oli mielenkiintoista, mutta omalla tavallaan leppoisaa. Yleensä vietin päivät Hilkan seurassa, kun Taisto lähti puuhailemaan omia hommiaan ulos. Hilkka oli armoton korttihai. Se pelasi pokeria, tuppea, pasianssia, teki taikatemppuja, heitti pituutta, povasi, kertoi tarinoita korteista ja valitettavasti myös imeskeli niitä aikansa kuluksi. Jos erehtyi pelaamaan Hilkkaa vastaan, tappio oli taattu. Se keksi uusia sääntöjä kesken pelin, kaivoi kortteja taskustaan, mylvähteli ilman syytä ja sohi kärpäslätkällä vastapeluriaan. Annoin yleensä sen voittaa, säästin itseäni.
Hilkka rakasti romantiikkaa. Kauniit ja rohkeat saivat kuumat kyyneleet valumaan ryppyisiä poskia pitkin. Taisto taas oli enemmänkin metsäromantikko. Se lähti usein haulikkonsa kanssa metsään tappamaan eläimiä. Viattomia eläimiä, ajattelin. Itse en ollut elämäni aikana metsästänyt kuin naisia ja vaikeuksia. Jälkimmäisiä huomattavasti menestyksekkäämmin. Kirjoitin Hilkallekin muutaman rakkausrunon, yritin saada sen vapauttamaan minut. Hilkka vain hihitteli, taisi polttaa tekeleeni uunissa.
Usein iltaisin istuimme Taiston kanssa kahdestaan. Se opetti minut polttamaan punaista Norttia. Savutimme aina sisällä, kotona en saanut tehdä niin. Yritin ehdotella Taistolle, että unohdettaisiin koko juttu, annettaisiin menneiden olla. Minä lähtisin kotiin Ilonan luokse, Taisto saisi jatkaa elämäänsä rauhassa. Olin kuitenkin ollut yhdyskuntapalveluksessa jo monta kuukautta. Taisto kertoi ymmärtävänsä kantani, muttei uskaltanut päästää minua menemään. Menisin vain poliisin juttusille, Taisto pääsisi ratsastamaan salamalla.
Joskus yön pimeinä hetkinä puhuimme Hilkasta. Hilkka koki olevansa taiteilija. Se teki tilataideteoksia huonekaluista. Kerran se liimasi kaktuksen vessanpöntön kanteen. Taisto istui yöllä pimeässä sen päälle ja parahti perkeleen. Loppuyö meni Hilkan kanssa nyppiessä piikkejä pois sen ahterista. Muttei Taisto koskaan sanonut pahaa sanaa Hilkasta. Se oli niin kiltti mies, että ihan kateeksi kävi. Mitä nyt oli ottanut ihmisen vangikseen ja orjakseen. Kukapa meistä olisi täydellinen? Yritin myöhemmin ehdotella, että kuskaisimme pöntön Kiasmaan. Tienaisimme omaisuuden. Taisto ei valitettavasti lämmennyt ajatukselle.
Tuli ystävänpäivä. Olisin halunnut viedä Ilonalle ruusun. Aamulla piti nyyhkyttää, oli ikävä. Hilkka pilasi suloisen suruni työntämällä pakastevadelman korvaani. Se käski kuunnella, loppu oli lähellä. En kuullut mitään, korvaa vain kylmäsi. Taisto tömisteli paikalle pilkkihaalareissa ja komensi minut ulos. Pihalla oli potkukelkka. Siihen oli kirjoitettu Taiston nimi. Istuin pelkääjän paikalle, Taisto alkoi potkia. Potkuttelimme läpi vanhan metsän. Kuljimme oikopolkuja, käytimme hypotenuusaa hyväksi. Lopulta saavuimme päämääräämme.
Taisto oli päättänyt yllättää Hilkan ystävänpäivän kunniaksi. Se oli hommannut uuden sian tappamani tilalle, Einarin. Taisto säilytti sitä rantasaunassa, jota se piti lämpimänä. Siinä oli sialla makoisat oltavat kiukaan vieressä. Kateeksi kävi. Otin Einarin syliini, ja lähdimme potkuttelemaan takaisin. Einari vinkui pakkasta, mutta rauhoittui, kun lauloin sen korvaan hiljaa varpusesta jouluaamuna. Perille odotti ikävä yllätys. Hilkka makasi hengettömänä keittiön lattialla. Muistin pakastemarjan. Einari rynnisti pitkin taloa. Taisto seisoi keskellä keittiötä eikä ymmärtänyt tapahtunutta. Minä halusin kotiin.
Katselin auton ikkunan läpi hautajaisia. Sukulaisia ei ollut paikalla, ei edes ystäviä. Yksin seisoi Taisto kuopan vieressä. Arkkua siitä ei ollut kantamaan. Onneksi pappi oli hommannut jostain muutaman nuorukaisen. Taisto vanhentui Hilkan kuoleman jälkeen kymmenen vuotta, muuttui valkoiseksi kuin lumi. Pyyhkäisin ikkunaa nähdäkseni paremmin, kuinka helmikuun routaan Hilkka saateltiin, jalat edellä.
Myöhemmin samana iltana menimme Taiston kanssa saunaan. Se irrotti pallon jalastani ja kertoi, että olin vapaa mies. Lupasin kuitenkin jäädä vielä yhdeksi yöksi. Säälin miestä. Saunassa ajatukset harhailivat. Muistelin menneitä. Kun menin ensimmäistä kertaa Ilonan kotiin näytille, tapasin hänen mummonsa. Muori kuuli, että luin toimittajaksi, ja alkoi silmät kirkkaina kertoa, kuinka hänkin luki joskus jostakin lehdestä jonkin jutun, jossa kerrottiin jotakin, muttei mieleen tullut, mitä, missä tai milloin. Katselin mummoa suu auki ja totesin itsekin lukeneeni saman jutun. Ilona hymähti, mutta hänen Kalevi-isänsä muljautteli vihaisesti silmiään keittiöstä. Mummo taas näytti siirtyneen sota-aikojen muisteloihin ja kolisteli kahta lyijykynää yhteen kutoen näkymätöntä villasukkaa.
Myöhemmin samana iltana Kalevi komensi minut löylyihin. Saunajuomatkin ukko oli meille kehittänyt: Kaleville olutta, minulle Hessu-limsaa. Sauna oli kuin uuni. Lauteilla Kalevi alkoi ääneen pohdiskella, milloin olisin kotonani, jos heti lähtisin kävelemään. Arvioin aikaa kuluvan viikon verran. Kalevin mielestä kaupunkilaispojat oli opetettu kävelemään kuin etanat, lahkeet asvalttia viistäen. Kun en muuta keksinyt, totesin, että olipas Ilonalla täällä pieni sänky, mahtaa tulla kuuma yö. Silmät muljahtivat pimeässä, kuulin ne. Kalevi rymisteli kylpyhuoneeseen ja palasi sieltä kolmen ämpärin kanssa. Teloitus saattoi alkaa.
Kuin Jani Sievinen kauhoi vettä tuo jo mielipuoleksi luokittelemani mies kiukaalle. Hän kysyi, olinko koskaan ollut näin kuumassa saunassa. Kerroin, ettei saunan lämpötila todellisuudessa nouse, kun vettä heitetään kiukaalle. Näin opetettiin kaupungin koulussa. Muljahdus, ja tahti kiihtyi. Jossain vaiheessa Ilonan äiti kävi koputtelemassa ovella, muttei Kalevi antanut sen häiritä itseään. Kuumaa vettä tippui hiuksista olkapäille. Se poltti. Aloin pohtia, monikohan vävykandidaatti oli kärvistellyt samoilla lauteilla. Yritin etsiä mahdollisia merkkejä menneestä, hätähuutoja. Välillä olin näkevinäni jotain tekstiä kiukaan kyljessä. Lopulta kiuas sammui, Kalevi oli liian innokas suhteeni.
Kipitin polleana suihkuun ja ulos saunasta. Ilona hieroi palaneisiin korviini rasvaa ja ihmetteli, miten aikuiset miehet jaksavat. Tuona iltana päätin mennä Ilonan kanssa naimisiin. Jos en muuten, niin vain Kalevin kiusaksi. Sitten korkkasin Hessun ja pyörryin. Kuumuus teki tehtävänsä. Myös Taiston saunassa oli kuuma. Vanha mies yritti ilmeisesti saunoa pahan olon pois itsestään. Kaadoin ämpärillisen vettä päälleni ja luikin pihan poikki takaisin päärakennukseen. Einarikin viipotti pihalla saparo sykkeröllä. Päästin sen sisään, itse menin peiton alle. Taistokin saapui jossain vaiheessa saunasta. Se kolisteli koko yön, ei tahtonut saada unta.
Ilona juoksi kohti. Soitin sille puhelinkopista, kerroin paluustani. Ilonan suu maistui kesäöiltä. Jokin pisti kylkeäni. Avasin silmäni ja tuijotin pienen pojan silmiä, jotka tarkentuivat valitettavan nopeasti haulikon piipuiksi. Voi juku! Suljin silmäni uudestaan, yritin palata ihanaan uneeni. Turhaan. Taistolla oli kädessään papereita. Tunnistin ne rakkausrunoiksi, jotka olin Hilkalle sepittänyt. Pannukahveja ei ollutkaan lämmittänyt lemmentuli ja rakkaudenpalo. Taisto halusi tietää, mitä paperit oikein olivat. Se oli selvästi tappomielellä liikenteessä. Taisto toisti kysymyksensä. Yritin selittää, mutta sanoja oli liian monta. Ne kompuroivat kurkussa, tippuivat keuhkoihin ja hukkuivat tervaan. Ovat kuolemaksi, mutta mikäpä ei olisi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mikä sinulla on, kun et ole jo kunnostautunut oikeana (ei vain netti) kirjailijana?
Toki arvostan sitä, että ilahdutat meitä novelleillasi, mutta on suuri vääryys ja julmuus, että vain me muutamat ihmiset tällä palstalla pääsemme nauttimaan niistä. Nyt ylös ulos kustantajalle, kuin olisit jo!
Tämä novelli oli varsin mukavaa luettavaa siihen nähden, että se on omasta mielestäsi huonoin novellisi! Hiukan häiritsi hyppelehtivyys ja siitä johtuva sekavuus. Jotenkin tuntui, ettei novellissa ole mitään pääajatusta. Käsittelet montaa aihetta, joista saisi kustakin yksinäänkin hyvän tarinan. Pientä fiksaamista tämä minun mielestäni kaipaisi, selkeyttä lähinnä.
Joka tapauksessa viihdyttävä, erikoinen ja mielenkiintoinen novelli. Olen siis monen muunkin sinulle kommentoineen kanssa samaa mieltä: julkaise ihmeessä jossain muuallakin, kuin tällä vaatimattomalla keskustelupalstalla!
Äläs nyt ala "vaatimattomaksi" kun tämän nimeät huonoimmaksesi, luulojako yrität ottaa?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä huonohko 7
T. ®Sherlokki © 2005
kirjoitat erittäin nasevaa ja vetävää tekstiä, jotenkin niin "täyteen ahdettua" että sitä lukiessa ihan hengästyy. lukijalle ei siis jää mahdollisuutta samastua, eikä löytää itseään rivien väleistä.
kuten k-p jo tuossa yllä sanoi tarinoitasi pitää lukea vähän kerrallaan, hissun kissun, tai muuten tulee ähky.
ongelma voisi (((ehkä))) poistua, jos kirjoittaisit lauseittesi väliin jonkinlaisia "täytelauseita", tyhjäkäyntiä, jota ei pitäisi koko ajan tulkita. tällöin tekstistä tulkisi ehkä vähän hengittävämpää ja se saisi enemmän tarttumapintoja.
jos jokainen lause herättää lukuisia mielikuvia, kuten nyt, loppuu lukijalta puhti.
...
mutta kekseliäs tarina tämä kyllä oli.
Kysymys on ehkä siitä, mitä ja miten kirjoitat.
Ehkä et ole vielä löytänyt itseäsi, tapaasi nähdä asioita.
On helppoa naputella kirjoituksia tuosta vaan lonkalta kun sen osaa.
Elämän tunteminen ja kuvaaminen on vaikeampaa, koska kirjoitus ei voi olla elämää suurempi.
Kiitoksia kaikille jälleen, kun jaksoitte lukea juttuni ja jopa kommentoida sitä. Vastailenpa vastavuoroisesti kommentteihinne, kun kerrankin on moiseen aikaa.
krikki, ei näillä teksteillä vielä kuuhun mennä - ja vielä vähemmän kustantajan juttusille. Mutta ehkä joku päivä jonkin huomattavasti hiotumman ja pitemmän tekstin kanssa. Aika näyttää.
Hessu-kissa, olet aivan oikeassa. Tämä novelli tuli rykäistyä hätäisesti ilman sen kummempia suunnitelmia, mikä johtui ahdistavasta deadlinesta. Siksi se onkin lähinnä kokoelma pikkuruisia tarinoita, jotka on yritetty yhdistää jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi.
kipakka-akka, hmm, erittäin mielenkiintoisia ajatuksia. Tätä pitääkin miettiä, kun seuraavan kerran sormeilen näppäimistöä taiteellisissa tarkoituksissa. :)
X-Sherlokki, en minä vaatimattomaksi rupea. Kerron vain lukijalle, ettei kannata odottaa mitään elämää suurempaa lukuelämystä. Tosin tuli tässä mieleen, että kirjoitin 8. luokalla tarinan Jack-nimisestä miehestä, joka lähtee Afrikkaan ratkomaan timanttikaivoksiensa mysteeriä. Ehkei tämä sittenkään ole huonoin tekstini.
hmm, hieman samaa asiaa kuin k-p:llä. En ole koskaan ajatellut kirjoittavani täytelauseetonta tekstiä. On kuitenkin totta, että ehkä pelkään niiden jollain tavalla laskevan tekstin arvoa. Toisaalta tässä pitäisi tietenkin huomioida myös lukijaa... No, tässäpä ajattelemisen aihetta minulle.
Kepo, tuo on varmasti totta. Uskon kuitenkin, että iän karttuessa näkökulmani elämään ja ilmiöihin selkeytyy. En sano, ettei se olisi jo nyt sangen selkeä, mutta tuon kaiken siirtäminen tekstiin on jo eri asia.
Kiitos vielä kerran kaikille kommenteista! Toitte esille mielenkiintoisia seikkoja.
Kannattaa jatkaa harrastusta.Oletko lukenut Juha Seppäsen "Supermarket"in? Jos et,lue ihmeessä,olette samalla aaltopituudella.