Olen tässä viimeaikoina taas huomannut miettiväni kuinka turhaa, ja ikävää elämäni on. Tai ei oikeastaan turhaa, koska uskon, että kaikella on tarkoitus.
Kuitenkin viimeaikoina elämästä on tuntunut kadonneen kaikki ilo. Vaikka välillä tuntisinkin olevani iloinen, havahdun ja tajuan, että minulla ei ole syytä olla onnellinen. Kaikki unelmani tuntuvat murksaantuvan. Esimerkiksi onnistuin pilaamaan itselleni todella tärkeän ihmissuhteen "paljastamalla oikean luonteeni"... Olen yrittänyt korjata tilannetta, mutta en ole onnistuntu. En aio silti vielä luovuttaa. Välillä ajatus elämästä ilman tuota ihmistä tuntuu mahdottomalta.
Oikeastaan en enää itsekkään tiedä millainen ihminen olen, vaikka olen pitänyt itsenäni mukavana, toiset huomioon-ottavana ja hauskana. Enää en ole aivan varma. Huomaan ajattelevani liiankin usein, että olenko aito ihminen jos teen näin ja mitä muut ajattelevat, ja mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelat, mutta onko sillä sittenkin väliä...? Kirjoitan tämän masennus foorumille, koska mielestäni jotkut näistä viittaavat masennukseen, vaikkka ei minulla mitään masennusta ole. Olen usein hyvinkin iloinen.
Toinen unelmani olisi elää täysiä ja nauttia elämästä täysin rinnoin. Olen huomannut, että osaan käyttäytyä luonnollisesti hyvin harvoin ja harvojen ihmisten kanssa. Ujouteni pilaa kaiken. Unelmoin myös bändin perustamisesta, mutta miten sairaalloisesta esiintymiskammosta kärsivä voi nousta lavalle? Enkä osaa soittaakkaan, vaikka kitaran omistan.
Murrosiän alussa kärsin itsetunto ongelmista koskien ulkonälöäni. Nyt myöhemmin en enää ota kompleksia siitä, koska on muutamia ihania ihmisiä, jotka ovat ulkoisen (ja sisäisen) muotoni hyväksyneet (mukaanlukien tämä pilaamani ihmissuhde...). Nykyään itsetunto-ongelmani keskittyvät lahjoihini. En koe olevani missään kovin lahjakas. En ole fiksu, en osaa soittaa kitaraa, vaikka pitäisi, en osaa puhua ihmisille... Ja loppujenlopuksi taidankin olla aika kusipää, vaikka olen muuta luullut.
Elämän suola taitaakin olla onnelliset hetket ystävien kanssa, kun tuntee, että joku välittää. Sellasia hetkiä on liian harvoin.
En tiedä miksi kirjoitin tämän juuri tänne, mutta masennus foorumi tuntui juuri oikealta. En tiedä, onko tässä mitään pointtia, mutta tuntuu helpottavalta kun saa puhua tai kirjoittaa asiansa.
Kuitenkin viimeaikoina elämästä on tuntunut kadonneen kaikki ilo. Vaikka välillä tuntisinkin olevani iloinen, havahdun ja tajuan, että minulla ei ole syytä olla onnellinen. Kaikki unelmani tuntuvat murksaantuvan. Esimerkiksi onnistuin pilaamaan itselleni todella tärkeän ihmissuhteen "paljastamalla oikean luonteeni"... Olen yrittänyt korjata tilannetta, mutta en ole onnistuntu. En aio silti vielä luovuttaa. Välillä ajatus elämästä ilman tuota ihmistä tuntuu mahdottomalta.
Oikeastaan en enää itsekkään tiedä millainen ihminen olen, vaikka olen pitänyt itsenäni mukavana, toiset huomioon-ottavana ja hauskana. Enää en ole aivan varma. Huomaan ajattelevani liiankin usein, että olenko aito ihminen jos teen näin ja mitä muut ajattelevat, ja mitä väliä sillä on, mitä muut ajattelat, mutta onko sillä sittenkin väliä...? Kirjoitan tämän masennus foorumille, koska mielestäni jotkut näistä viittaavat masennukseen, vaikkka ei minulla mitään masennusta ole. Olen usein hyvinkin iloinen.
Toinen unelmani olisi elää täysiä ja nauttia elämästä täysin rinnoin. Olen huomannut, että osaan käyttäytyä luonnollisesti hyvin harvoin ja harvojen ihmisten kanssa. Ujouteni pilaa kaiken. Unelmoin myös bändin perustamisesta, mutta miten sairaalloisesta esiintymiskammosta kärsivä voi nousta lavalle? Enkä osaa soittaakkaan, vaikka kitaran omistan.
Murrosiän alussa kärsin itsetunto ongelmista koskien ulkonälöäni. Nyt myöhemmin en enää ota kompleksia siitä, koska on muutamia ihania ihmisiä, jotka ovat ulkoisen (ja sisäisen) muotoni hyväksyneet (mukaanlukien tämä pilaamani ihmissuhde...). Nykyään itsetunto-ongelmani keskittyvät lahjoihini. En koe olevani missään kovin lahjakas. En ole fiksu, en osaa soittaa kitaraa, vaikka pitäisi, en osaa puhua ihmisille... Ja loppujenlopuksi taidankin olla aika kusipää, vaikka olen muuta luullut.
Elämän suola taitaakin olla onnelliset hetket ystävien kanssa, kun tuntee, että joku välittää. Sellasia hetkiä on liian harvoin.
En tiedä miksi kirjoitin tämän juuri tänne, mutta masennus foorumi tuntui juuri oikealta. En tiedä, onko tässä mitään pointtia, mutta tuntuu helpottavalta kun saa puhua tai kirjoittaa asiansa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä taidan just nyt elää tota vaihetta jota sä elit murrosiässä..ulkonäkö stressaa ja oman itsensä arvostus on jotakuinkin nollissa,ahdistaa. Mutta voimia sulle,kyllä se elämä alkaa taas toivottavasti hymyillä!
ihan olisi voinut olla kuin omani.
Itse oon ollu kyllä masentunut, kirjoituksesikin kuulostaa jo hiukan siltä että olisit masentumaan päin. Mielialan vaihtelut kuuluu siihen.
Elämä on välillä todella perseestä. Tuntuu, että mikään mihin koskee ei onnistu. Elämä on turhaa ja ikävää. Kiva kuitenkin kuulla että sinulla on ystäviä joihin voit luottaa ja joille voi puhua. Saat olla heidän kanssa oma itsesi. Kannattaa myös miettiä että tarvitsetko jotain ulkopuolista apua, joka voisi auttaa. Itseäni on keskustelu aivan ulkopuolisen puoluettoman ihmisen kanssa auttanut.
Toivon kaikkea hyvää sulle. Toivottavasti asiasi järjestyvät! :)