Peruskoulussa alkoi olla kummia oireita että silmissä alkoi sumentua ja pyörryttää. Meni tovi ennenkuin aloin ymmärtämään mistä on kyse. Istu takarivissä niin hyvin menee... Jopa ylioppilaskirjoituksissa pysyin tuolilla, siellä tosin pelkäsi enemmän kysymyksiä kuin paniikkihäiriötä joten keskittyminen työhön ei antanut sairaudelle jalansijaa.
Armeijassa livistin isommista tapahtumista jos millä tekosyyllä. Kuulin kaverilta että laskuvarjojääkäreitä tippuili itsenäisyyspäivän paraatissa seisoskellessa. Olen itsekin ollut kova pätemään urheilussa (vaikken hakenutkaan laskuvarjojoukkoihin), ehkä haluan näyttää muille ja varsinkin itselleni etten ainakaan fyysisesti ole heikko. Yritin voittaa taudin ottamalla härkää sarvista, noloimmassa tapauksessa pyörryin ja housut kastui. Ei kohottanut itsetuntoa mutta en myöskään antanut sen lannistaa itseäni. Nykyisin osaa jo varoa ihan tuonne asti joutumista.
Työelämään lähtö oli hankalaa, esim. työpaikkaruokailussa aloin käydä vasta parin viikon päästä kun olin tottunut uuteen ympäristöön, en tosin vieläkään mene ruuhka-aikaan enkä keskellä salia. Keskityn työhöni tarmokkaasti niin tauti ei pääse pinnalle. Kuinka moni ahkera työntekijä onkaan paniikkihäiriöinen... Ensimmäisellä lentomatkalla alkurullauksen aikana sydän pamppaili ja kuvittelin itseni ilmoittamassa lentoemolle että pysäyttäkää kone ja päästäkää minut ulos! Mutta järki onneksi toimi ja käytännössä avasin vyöni, menin takaosaan (onneksi istuin jo valmiiksi melko takana) ja pyysin vaihtaa paikkaa takarivissä olleen kolleegani kanssa, onneksi sekä lentoemot ja kolleega olivat ymmärtäväisiä, taisi olla pelokkaan näköinen nuori mies vastassa.
Pakotin itseni ulkomaankomennukselle etten jäisi neljän seinän sisään. Lääkäriltä sain lääkettä (Xanor) josta olikin apua, käytin sitä vain kun todella oli tarvetta. Esim. lentomatkat meni takapenkissä istuen ja ryyppy päällä, ilman lääkkeitä ja huom: ilman ongelmia.
Teattereissa en käy mutta en sitä kaipaakaan. Seurustellessa kerroin aina taudistani koska sen salaaminen vain vaikeutti elämistä. Nykyisin olen neljäkymppinen perheenisä. Olen aina koetellut rajoja mutta eroon en taudista ole päässyt. Nyt sen kanssa tulee toimeen kun tietää mihin pystyy ja kertoo myös tarpeen vaatiessa asianomaisille etteivät ihmettele jos joskus häviää vessaan tai tupakalle... Ulkomailla en kertonut syytä (kuin paikalliselle esimiehelle jonka kanssa toimin jatkuvasti), muuten ilmoitin vain jos johonkin tilaisuuteen en mennyt tai menin tietyillä ehdoilla. Yllättävää kyllä vain harvoin kukaan on ihmetellyt "outouksiani", olen ehkä jopa itse ihmetellyt muiden "outouksia" enemmän. Ehkä juuri omasta rajoituksestani johtuen en koskaan hämmästy muiden "outouksista", kyllä jokainen ihminen on yksilö omine ominaisuuksineen ja se on ihan ok.
Tsemppiä jokaiselle!
Armeijassa livistin isommista tapahtumista jos millä tekosyyllä. Kuulin kaverilta että laskuvarjojääkäreitä tippuili itsenäisyyspäivän paraatissa seisoskellessa. Olen itsekin ollut kova pätemään urheilussa (vaikken hakenutkaan laskuvarjojoukkoihin), ehkä haluan näyttää muille ja varsinkin itselleni etten ainakaan fyysisesti ole heikko. Yritin voittaa taudin ottamalla härkää sarvista, noloimmassa tapauksessa pyörryin ja housut kastui. Ei kohottanut itsetuntoa mutta en myöskään antanut sen lannistaa itseäni. Nykyisin osaa jo varoa ihan tuonne asti joutumista.
Työelämään lähtö oli hankalaa, esim. työpaikkaruokailussa aloin käydä vasta parin viikon päästä kun olin tottunut uuteen ympäristöön, en tosin vieläkään mene ruuhka-aikaan enkä keskellä salia. Keskityn työhöni tarmokkaasti niin tauti ei pääse pinnalle. Kuinka moni ahkera työntekijä onkaan paniikkihäiriöinen... Ensimmäisellä lentomatkalla alkurullauksen aikana sydän pamppaili ja kuvittelin itseni ilmoittamassa lentoemolle että pysäyttäkää kone ja päästäkää minut ulos! Mutta järki onneksi toimi ja käytännössä avasin vyöni, menin takaosaan (onneksi istuin jo valmiiksi melko takana) ja pyysin vaihtaa paikkaa takarivissä olleen kolleegani kanssa, onneksi sekä lentoemot ja kolleega olivat ymmärtäväisiä, taisi olla pelokkaan näköinen nuori mies vastassa.
Pakotin itseni ulkomaankomennukselle etten jäisi neljän seinän sisään. Lääkäriltä sain lääkettä (Xanor) josta olikin apua, käytin sitä vain kun todella oli tarvetta. Esim. lentomatkat meni takapenkissä istuen ja ryyppy päällä, ilman lääkkeitä ja huom: ilman ongelmia.
Teattereissa en käy mutta en sitä kaipaakaan. Seurustellessa kerroin aina taudistani koska sen salaaminen vain vaikeutti elämistä. Nykyisin olen neljäkymppinen perheenisä. Olen aina koetellut rajoja mutta eroon en taudista ole päässyt. Nyt sen kanssa tulee toimeen kun tietää mihin pystyy ja kertoo myös tarpeen vaatiessa asianomaisille etteivät ihmettele jos joskus häviää vessaan tai tupakalle... Ulkomailla en kertonut syytä (kuin paikalliselle esimiehelle jonka kanssa toimin jatkuvasti), muuten ilmoitin vain jos johonkin tilaisuuteen en mennyt tai menin tietyillä ehdoilla. Yllättävää kyllä vain harvoin kukaan on ihmetellyt "outouksiani", olen ehkä jopa itse ihmetellyt muiden "outouksia" enemmän. Ehkä juuri omasta rajoituksestani johtuen en koskaan hämmästy muiden "outouksista", kyllä jokainen ihminen on yksilö omine ominaisuuksineen ja se on ihan ok.
Tsemppiä jokaiselle!
Vastaukset 1
Vanhimmat
hienoa että keinoja löytyy ..vilikaskaapas sivua
http://www.ela.fi/