löytyykö kohtalontovereita? on niin yksin kun elämä ei ole samalaista kuin ennen
aivoverenvuoto
mimmi
3660644
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 36
Vanhimmat
Kyllähän se pistää ajattelemaan elämää eri kantilta kun saa 'toisen mahdollisuuden'.
Minä olen toipunut onneksi hyvin, mutta...kyllä se laittoi vähän arvojärjestystä uusiksi.
minkä ikäinen olet ja miten olet toipunut?
Totta on, ettei elämä ole enää samanlaista kuin ennen, mutta sen ei tarvitse silti olla huonompaa kuin ennen!
kirjoitatko minulle olisi mukava vaihtaa ajatuksia
kerrotko osoitteen
[email protected]
poikani sai aivo veren vuodon 16.12.09 ja kuoli 13.1.2010 24 vuotiaana .
Näitä sattuu paljon, siis jopa tässä pienessä Suomessamme. Itselläni 3-4 kertaa. itse en enää ole täysin varma, mutta ainakin sen 3 kertaa. Minun tapauksessani oli kyseessä malformaatiovuoto, joka ei ole ihan niin kohtalokas kuin esimerkiksi rajumpi valtimovuoto. Tässä nyt kuitenkin kukutaan. -Niin ja ikä oli kuitenkin aikanaan puolellani. Nuorena toipuu kaikenlaisesta ihan toisella tavalla.
kuinka noin monta ja millaisessa ajassa?
Kuten aiemmin kerroin kyse oli malformaatiovuodosta, eli aivoissani on suurehko verisuoniepämuodostuma oikovirtauksineen ja aneurysmia oli useita. Aiheesta onkin keskusteltu toisissa ketjuissa. Joku aneyrysmista petti ensimmäisen kerran kun olin yhdentoista. Seuraavaksi sama sattui 16-vuotiaana ja pari kertaa vuotta myöhemmin. Sitten tehtiin leikkaus, vuosi oli -83. Vuodot siis olivat alkuun pieniä, eikä niitä siksi lääkärit osanneet epäillä vuodoiksi, määräsivät vain särkylääkettä ja vuodelepoa. Viimeinen kerta oli jo sitten rajumpi ja taisi se polilla päivystänyt kandi pelastaa henkiriepuni. Ei ilmeisesti ollut ehtinyt kyynistyä ja arveli että pojalla on ihan oikeasti jotain vialla.
täältä löytyy minun tarinani
http://www.neuvokas.org/afasia9.htm
Hei!
Mulla oli SAV-vuoto 1994 ja se leikattiin. Tunsin olevani ihan yksin pelkojeni kanssa, myöhemmin tuli paha masennus ja sitten onneksi kuntoutus. Nyt olen kunnossa, niin kuin tuollaisen jälkeen voi olla...
Heli
Hei! Minulla oli SAV viime kesänä. Toimintakykytestien mukaan olen työkykyinen ja olenkin ollut opettajantyössäni syksystä alkaen. Olen kuitenkin alkanut pohtia, että olenko sittenkään täysin ok. Syön mileialalääkkeitä kun olin jotenkin alakuiloinen jo syksyllä. Olen saamaton enkä saa tiettyjä asioita hoidettua. Esim. kotityöt ovat kasaantuneet ja tuntuu kuin kaikki kaatuisi niskaan. Painoa on tullut 23 kiloa, liikunta jäänyt hyvin vähälle. Aiemmin liikuin 1,5 tuntia joka päivä ja olin fyysisesti hyväkuntoinen kun sairaus iski. Mistähän saisin tietoa miten itseeni suhtautua ja saada oma persoona takaisin. Aivan kuin olisin muuttunut ja pelkään miten jaksan työssäni kun jatkuvasti tuntuu, että olen jaksamisen äärirajoilla. Kiitos jos joku vastaapi ja kertoo kokemuksistaan. Oli vakava sairaus, mutta jätettiin kuin nalli kalliolle testien jälkeen.
Ole onnellinen, että olet elossa. Aivoverenvuoto on vakava ja äkillinen sairaskohtaus. Isäni sai ensimmäisen aivoverenvuodon vuonna 2001. Isäni kuoli toiseen aivoverenvuotoon 02.05.2006. Joten ole onnellinen, kyllä sinä terveillä elämäntavoilla kuntoudut.
Oma isäni kuoli aivoverenvuotoon 5.8.2006 ja 2 viikon päästä oli hautajaiset ja se päivä oli mun 23 vuotis syntymäpäivä..joo ei tää elämä helppoa oo :(..
ei palaa elämä vabhoihin uomiinsa, jos on selvinnyt aivoverenvuodosta 28.12.2005 repesiaivovaltimon aneyrysma. hyvin on silloin asiat, josnäistä hengissä selviää, vaikka seurauksena oli halvaus. kuntoutuksessa tapasi paljon jengiä, joilla meni tosi kurjasto
Hej Mimmi
Löysin tämän sinun sähkärin näin myöhään,mutta olin kovin mielenkiintoista kuulla miten olet päässyt eteenpäin.Itselläni oli aivoverenvuoto puolitoista vuotta sitten.Nyt alkaa asiat pysymään joten kuten järjestyksessä mutta on vielä matkaa siihen kummonen olin ennen.olin 46 vuotias kun se tapahtui,ilman varoituksia.Minulla vaan oli erittäin hyvä tuuri kun olin ajoissa lääkärin luona joka osas asiat.Se mikä on eniten "vaivannut" on juuri kun ei ole ollut ketään jonka kanssa voisi vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia näistä asioista.
http://miimi06.blogspot.com/
Siinä yksi kohtalo luettavaksi:)
Hei kaikille. Haluaisin kertoa nyt oman tarinani lyhyesti.
Tammikuuun 18 päivä vuonna 2005. Kaikki aamulla hyvin, ei päänsärkyä eikä mitään muutakaan.Lähdin kauppaan ja viemään tarhaan hakemusta lapsistani että pääsisin töihin( lapset tuolloin 1 ja 2 vuotta). seuraava muisti kuva oli töölöön sairaalan teholta. Minulle kerrottiin että minulla oli katkennut verisuoni päästä eli minulla oli sav. Minut oli leikannut Juha Hernesniemi. Minulle jouduttiin asentamaan suntti joitakin kuukausia myöhemmin. Noh, se suntti tulehtui ja jouduin taas leikkaukseen missä se suntti poistettiin. Vuonna 06 minulle laitettiin uusi suntti joka sekin on jo tulehtunut kerran muttei sitä tarvinnut poistaa. 06-vuonna minä pääsin vasta kuntoutukseen. nyt olen eläkkeellä koska aivoverenvuoto vei muistini. Olen nyt 31 vuotias. Kertokaa jos täällä on muita minun ikäisiä joilla on samoja kokemuksia, muutkin kyllä käy.
Hej
Olipa niin milenkiintoista lukea toi sinun sähkäri kun se oli juuri sama kun mun mulle sattu.
Minä olen 48 vuotias ja minulle tapahtui sama juttu 2 maaliskuuta 2005.Istiun autossa työpaikan
parkkipaikalla ja juttelin siskoni kanssa puhelimessa.Kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi taju palata ja oli kaksi suonta päässä mennyt poikki.
Koska pääsin ajoissa leikkaukseen ja oli lääkäri joka tiesi mitä tehdä niin ei tarvinnut jäädä sänkyyn käänneltäväksi.
Minulla on myöskin muisti johon ei voi luottaa.
Asiat täytyy ajatella aina kahteen kertaan ja tarkistaa varmuuden vuoksi vielä kertaalleen.
Ensimmäisen vuoden oli näkö toisesta silmästä melkein kokonaan pois mutta se on parantunut aika hyvin.Liikkuminen oli myös epävarmaa mutta sekin on palautunut aika hyvin entiselleen.
Olen parhaassa työiässä oleva nainen, toipumassa SAV-vuodosta, joka tapahtui 3 kuukautta sitten. Minulla todettiin 3 aneurysmaa, joista 2 hoidettiin, yksi jäi tikittämään ikäänkuin aikapommiksi..
Fyysisiä oireita ei juurikaan jäänyt, psyyken kanssa saa tehdä töitä. Tässäkö se nyt oli tämä elämä, aikansa riehui ja sitten naps!
Miten te toiset olette selvittäneet asian itsellenne, oletteko pelkästään iloisia, että säilyitte hengissä? Mikään ei oikein tunnu miltään, kannattaako tuota enää niin kauheasti yrittää.
Täytyisi pitää verenpaine kohtuullisella tasolla, joka tarkoittaa sitä, että ei sitten stressiä eikä epäterveellisiä elämäntapoja. No, sitä stressiä tässä kyllä on ihan riittämiin.
Huomasitteko itsessänne masennuksen oireita, kauanko ne kestivät ja miten hoiditte sitä, parantaako aika haavat?
Hei Päivi!
Olin töissä 6.11.2006 ja minulle tuli kauhea päänsärky. Siitä terveyskeskuksen kautta Keskussairaalaan ja sitten KYS:iin. Minulla oli synnynnäinen kasvain joka alkoi vuotaa. En muista Kys:stä mitään enkä Keskussairaalastakaan. Taju alkoi palata Moisissa, jossa sain hyvää kuntoutusta.Kotiin palasin helmikuussa, jolloin mieheni sanoi että "Eikö sinullekkin ole selvää, että erotaan." Sitten kun sain ex:ni luvan puhua sukulaisilleni niin aloin miettiä muuttoani toisele paikkakunnalle. Jonne muutin kesäkuussa. Nyt asun yksin vailla tunteita, makuaistia ja muistia.Tyttäreni käy viikonloppuisin,joka antaa voimaa jaksaa tätä elämää. Nyt olen pääsyt vertaistukiryhmään. Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.
Moi Päivi!
Sairastui 6.11.2006 aivoverenvuotoon. Olin KYS:ssä,keskussairaalassa ja Moisiossa,jossa sain tosi hyvää hoitoa. Tämän oli minulle synnynnäinen juttu.Palasin kotiini helmikuun alussa ja olin viikon kerennyt olla kun mieheni sanoi:"Eikö sinullekkin ole selvää,että erotaan. Ja sairastumiseni ei vaikuttanut tähän hänen puheittensa mukaan." Luulen että vaikutti.Muutin kesäkuun alussa toiselle paikkakunnalle.Nyt elän vailla tunteita ja muistia.Siis päivän kerrallaan.Nyt sitä osaa arvostaa muistia.Olisi kiva jutella kanssasi.
hei sinulle vaiveroinen! minull aoli SAV viime kesänä. Olen hyvin toipunut testien mukaan. On ollut masennusta ja on edellee.Olen alkanut pohtia olenko sittenkään enää entiselläni. Töissä ja kotona jää asioita hoitamatta kun en vaan jaksa. Enkä jaksa enää ulkoilla ja liikkua, paino noussut kamalasti. Mistähän saisi apua ja tietoa onko tämä asiaan kuuluvaa vai olenko vaan laiska luuseri kun en jaksaisi aamull anousta sängystä. Toki olen onnellinen kun ei jäänyt vammoja toimintakykyyn, mutta kuin oma persoona olisi hävinnyt jonneki ja asuisin vierassa ihmisessä. Olenko tullut hulluksi vai mikä on? ääretöntä onnen tunnetta ei ole tullut selviytymisestä vaikka kaikki tutut jaksa toitottaa miten hyvin minulle kuitenkin kävi. Ulospäin minusta ei näy tämä sairaus. Toivon sinulle voimaa kekstää. minä syön mielialalääkkeitä, mutta pelottaa kun kuuri kohta loppuu.. Voi mahdollisimman hyvin!
Hei!
Minulle tuli yhtäkkiä vuonna 2002 juhannuksena SAV. Noin kuukausi sen jälkeen muistini tai ajatuskykyni alkoi toimia ja heräsin Peijaksen sairaalassa aivan näkökykyni menettäneenä ja muistini mukaan kävelin siellä seiniä pitkin.
Esim.televison katselusta muistikuvani olivat, että näin vain pelkkää vihreää kuvaa eli pimeys ei ollutkaan mustaa.
No parin kuukauden jälkeen pääsin Peijaksesta pois Kuopioon sukulaisteni luo asumaan ja siitä sitten yksityiseen hoitoon Neuroniin (johtui työnantajani sairasvakuutuksesta) ja siitä se uusi elämä alkoi. Sukulaiset, ystävät ja Neuron oli minulle paras paikka selviytyä.
Mielestäni sairauden aikanani niin sanottu sokeus oli pahinta aikaa. Minulla oli 3 massiivista verenvuotoa aivoissani ja se veri laskeuitui silmiini ja siitä ei valittavasti selvinnyt ilman lasiaisverenvuotoleikkausta ja siitä aiheutuvaa kaihileikkausta ja ei myöskään jälkikaihioperaatiota. Mitään fyysistä vaikeutta ei minulle sairastumisestani jäänyt. Olin kuuluma aluksi oikealta puolen halvautunut.
Olen nyt vieläkin entisessä työpaikassani tösissä ja mielestäni varsin vastuullisissa tehtävissä.
Päänsärkyjä en ole kokenut 9 vuoteen ja sitä ennen niitä oli paljon. Nykyisin päänsärkyjä on tullut lievästi ja tästä alkaakin meittimään että toistuuko saamani SAV (tosin ei lääkäreiden mukaan ainakaan samaan kohtaan)
v.-95 raju sellainen. 3 kk. tajuttomana"taistelua elämästä/kuolemasta" vas.puol.halv. se mikä oli ennen on mennyttä eikä palaa koskaan! liikun hitaasti kepin avustamana. tosin jeesus pelasti minut senjälkeen ja on antanut voimia
Kerrotko minulle lisää sairaudestasi?
Olitko tosiaan 3 kk tajuttomana?
Sisareni on tällähetkellä sairaalasssa. 2.5.08 leikattu ja 3.5.08 uudestaan kun rupesi vuotamaan. Eivät saa herätettyä ja nyt on tajuttomana. Voiko tässä vielä toivoa jotakin?
Moi,mulle ei tämmöstä ole tapahtunut mutta kaverille on ja olen hänen tukenaan ollut joka päivä.
Tuo pistää miettimään elämää, se ei ole ihan selvä tapaus.Kaveri toipuu ja minä kanssa.
Elämä on hienoa oikeestaan, sitä pitää arvostaa kun kaiki on kunnossa.
Kaikkea hyvää toipuville!
Vieläköhän tätä kukaan lukee, sen verran aikaa aiemmista kirjoituksista..?
Äitini oli aneurysmaleikkauksessa 2,5kk sitten ja suuri aneyrysma repesi ja aiheutti verenvuodon päähän, ja tästä oli seurauksena aivoinfarkti, tukoksia jne.
Nyt sitten parhaillaan sunttileikkauksessa ja toivotaan että auttaisi toipumiseen. Tällä hetkellä on täysin puhekyvytön ja käänneltävä vuodepotilas. Eli koko perheen pahin painajainen toteutui. Toki ollaan iloisia että on hengissä, mutta rankkaa on..
Yritän tässä etsiä netistä jotain uutta ja rohkaisevaa tietoa, josko vielä kuntoutuisi siihen kuntoon, että pystyy puhumaan ja pääsisi kotiin.
Olen itsekin yrittänyt löytää tietoa netistä aivoverenvuodosta kuntoutumisesta ja olisi mielenkiintoista kuunnella toisen omaisen kokemuksia yleensä aivoverenvuodosta toipumisesta ja hoidon laadusta. Minun äitini sai aivoverenvuodon 19.7. ja tilanne on edelleen huono. Olisi kiva tietää miten sinun äidin edistyminen ja hoidot ovat menneet.
Avopuolisoni sairastui 19.10.2006 aivoverenvuotoon, jonka jälkeen aloitettiin kuntoutus, jota kesti 3 kk, jona aikana hänellä kävi uusia aivotapahtumia eikä kuntoutusta enää tapahtunut, joten se lopetetaan 3 kk kuluttua, jonka jälkeen lääkäri tekee PAH-päätöksen (hänestä tuli pitkäaikaispotilas) ja ER-päätöksen (ei elevytetä). Hänen vasen puolensa jäi pysyvästi halvautuneeksi. Muisti kuitenkin ajan myötä parani ja eri lääkkeillä hoidettiin ahdistus ja tuskoisuus pois. Siirto pitkäaikaisosastolle odottamaan kuolemaa, jota vastaan kuitenkin taistelimme, aloin viedä häntä kotiin, ulkoiluttamaan ym. ja hänen vointinsa koheni ja hän alkoi saada kuntoutusta niillä ehdoilla mitä jäljellä olevat voimat antoivat. Näin elimme kolme kesää ja nyt 16.8. hän nukkui yllättäen pois, sitä en tiedä mikä tapahtui, koska pitkäaikaispotilaita ei viedä enää tutkimuksiin vaan morfiini on se millä hoidetaan. Raskaita vuosia kaikki kolme vuotta niin henkisesti, fyysisetsi kuin taloudellisestikin.
Hei! Kertoisitko miten sinun äiti on selviytynyt nyt kun n. vuosi on mennyt sairastumisesta. Minun äitini on samassa tilanteessa, 6 kk nyt mennyt ja toipuminen on ollut todella hidasta kuntoutuksen puutteen vuoksi.
Olisi kiva jos jaksaisin vielä kertoa tapahtuneesta!
Moi, oletko kokenut aivoverenvuotohäiriön. Löysin ilmoituksesi täältä suomi24.fi- palstalta. Minulla itselläni on ollut lievä aivoverenvuoto; oireet olivat seuraavat: oikea kävivarsi meni aivan lötköksi. Säikäyttihän se sellainen, ja menin terveyskeskukseen ja kysyin asiasta, niin en saanut minkäänlaista vastausta. Ja ihmetykseni ei senkuin kasvoi. Onneksi se parani ihan itsestään, mutta oireita on jäänyt sen verran, että aivoihin sattuu vieläkin juuri siihen samaan kohtaan. Nyt sain toivoa tuosta erään henkilön vastauksesta, että kannattaa tämmöisissä tapauksessa pyrkiä aina - ei terveyskeskuslääkärin, vaan pätevän neurologin puheille.
Hei kaikki, vähän aikaa sitten minulle tärkeä ihminen sai aivoverenvuodon, leikattiin ja on nyt 3 viikon jälkeen kuntoutuksessa. Millaista kuntoutusta olette itse kukin saaneet? Ja kuinka hyvin olette tervehtyneet kuntoutuksen avulla? Toki kaikki rippuu itse vuodon rajuudesta ja laajuudesta, mutta olisi helpottavaa kuulla vielä lisää kokemuksia. Kiitos!
Meitä aivoverenvuodon saanut myös heidän omaistia on täällä:
http://avh.palaios.com/keskustelu/
Minulla tulee 4 vuotta siitä kun minä sairastuin aivoverenvuotoon, joka jätti jälkeensä tasapaino vaikeuden ja puhevaikeuden.
Aloitin kaiken pyörätuolista ja nyt kävelen suht koht hyvin kuntoutuksen avulla.
Olen ollut 6 kertaa laitos kuntoutuksessa ( yksilö kuntoutus ), joista on jäänyt erittäin positiivinen muisto, lisäksi kuntoilen 2 kertaa viikossa kotikunnassani.
Päällimmäiseksi murheeksi on noussut puhevaikeus, joka näkyy pysyvien ystävyys-suhteiden luomisessa. Moni hätkähtää puhettani.
Heippa!
Minun tarinani on onnellinen (toivottavasti se ei loukkaa ketään).
Oon 27v. ja tänä vuonna juhlinta päättyi Vappu-aamuna aneyrysman pettämiseen vasemmalla puolella aivoja. Taju meni, ambulanssi tuli ja pääsin hoitoon samantien - reikä paikattiin tehokkaasti titaanilangalla. Sitten sain makoilla aluksi parissa eri sairaalassa parisen viikkoa, ja hikoilla sitten kuntoutuksessa kolmannessa eri sairaalassa viitisen viikkoa.
Nyt olo on hyvä; sanoisin, että olen fyysisesti 90% prosenttisesti ennallani. Teen entistä, kohtalaisen vastuullista konttorityötäni 4 tuntia päivässä, ja uskon, että pian tuota tuntimäärää voisi pian nostaakin.
Henkisesti olen 120% prosenttisesti ennallani, koska tämä koko kokemus on ollut kasvattava ja jopa ilahduttava(!) monella tapaa. Opin valtavasti itsestäni, aivoista, terveydenhuollosta ja siitä mikä on tärkeää. Opin kohtaamaan uudet heikkouteni, itkemään väsymykselle ja nauramaan aivoilleni. Painoin sairaalan kuntoutuksessa itselleni "Aivovammanen" t-paidan, josta tuli suuri hitti osastolla.
Sitä paitsi, onhan se siistiä, että madot ei syö ;)
Ymmärrän, että minulla oli älytön mäihä, ja tiedän, että monilla muilla on paljon rankempaa. Monista samalla osastolla maanneista ovat jäänet ystäviksi ja monilla edistys tapahtuu hitaammin. Omassa tapauksessani kovimmilla ovat varmasti olleet perhe ja ystävät, jotka saivat pelätä aluksi pahinta ja sitten kaikkea tulevaa. Itselleni jokainen uusi hetki on ollut lahja, ja jokainen päivä ollut edes pieni askel parempaan päin.
Jos voin esittää yhden toiveen/vinkin teille omaisille ja ystäville, se olisi surkuttelun unohtaminen. Tajuan, että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta se ei vaan auta yhtään. Heitä huonoa läppää, naura kyyneltenkin läpi, ja kerro, että oot aina tykänny aivovammasista! Älä sääli, tue ja rakasta vain.
Voimia teille kaikille ja miljoona halausta just niihin päiviin ku ei hymyilytä yhtään!