Olisiko kellään vinkkejä jolla pääsisin eroon pelkotiloista jotka tulevat jos jään yksin ( pojan kanssa kahden ) kotiin kun mies lähtee yövuoroon töihin. Tällä hetkellä en pysty olemaan yksin. Joko me lähdemme yökylille tai sitten meille tulee joku. Tämä rupeaa pitemmän päälle rasittamaan. Tahto olisi suuri kyetä selviytymään!
Vinkkejä
Herbiina
4662
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En välttämättä osaa antaa vinkkejä, muuta kuin, että jää vain sinne kotiin. Ota vastaan se, mitä pelkäät. Tiedätkö mitä pelkäät ? Pelkkää yksinoloa, pelkäätkö jos jäät ihan yksin kotiin, ilman, että lapsesi on paikalla.. mietipä niitä asioita.
Minulla oli ensimmäisen lapseni ollessa pieni tuollainen ongelma. Joskus ei tullut mitään ahdistusta, toisinaan tuli ja niitä alkoi pelätä.
Jos ahdistavaa oloa ei tule, kun on ihan yksin, kysymys on ehkä siitä vastuusta, joka lapsesta on. Pelkäätkö itseäsi, jos lapsi esimerkiksi kiukuttelee, pelkäätkö, ettet hillitse itseäsi ja tilanteet ryöstäytyvät käsistä. Jotenkin niin se meni minulla.. minä rakastin lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minulla oli voimakas tarve suojella häntä, samanaikaisesti olin hämilläni niistä tunteista mitä nousi aina joskus tajuntaan; olin hermostunut, kun lapsi kiukutteli, teki mieli huutaa hänelle, rupesin pelkäämään, että satutan häntä, jos suutun, pelkäsin siis omaa suuttumustani. Mutta se oli pelkoa vaan, mitään ei koskaan tapahtunut, yritin järjestää meille jotain kivaa yhteistä tekemistä ja asiat lähtivät rullaamaan. Mutta kyllä minulla oli epävarma olo aika pitkään. Se vaan meni ohi..
Että kyllä se menee ohi, kun rohkeasti vaan jäät sinne kotiin lapsen kanssa kahden. Toisaalta tuollaisessa tilanteessa kannattaisi ehkä käydä porisemassa jollekin esimerkiksi terveyskeskuksessa. Joku hyvä ystävä tai muukin voisi auttaa. Parempi puhua, kuin jäädä yksin sen asian kanssa.
Minulla on toinenkin lapsi jo, hänen kohdallaan ei tullut mitään ongelmia tuossa mielessä.
Mutta miettimisen paikka se oli.
Kyllä sinä selviydyt, ihan varmasti :)
vielä. Lähinnä se pelko on nyt sitä että kun jään lapsen kanssa kahden kotiin ja juuri jos mies on yövuorossa. Yksin pystyn olemaan. Pelkooni liittyy että jos saan paniikkikohtauksen niin miten lapseni sitten käy. ( Ihan hullu pelko, koska yöhän silloin on ja hän nukkuu ) Ja johan hän on 6-vuotias ja osaa kyllä soittaa puhelimella. Luulen että juuri tuosta vastuusta tässäkin on kyse. Itseäni en pelkää koska kohtaukseni suurinpiirtein lamaannuttavat minut toimintakyvyttömäksi. Ja olen yksi harvoista onnekkaista että lapseni on tosiaan melko kiltti, tietenkin pientä kinaa toki luonnollisesti kuuluu elämään mutta muuten olen saanut oikein kullannuppupojan. Kyllä käyn säännöllisesti omahoitajan luona jutustelemassa mutta tuntuu ettei se riitä. Ja niinkin kauan kuin olen tätä sairastanut ( mukaan on mahtunut ylä- ja alamäkiä ) tiedän kyllä etten voi totaalisesti menettää toimintakykyäni. Mutta se pelko on tosi iso peikko. Kiitos sinulle sanoistasi!
Mulla on ollut ihan samanlaisia kokemuksia. Jos mieheni lähtee jonnekin yöksi pois, jännitän jo etukäteen miten käy jos saan pahan paniikkikohtauksen ja olen yksin kotona 3 vuotiaan poikani kanssa. Pelkään juuri sitä. Vaikka mitään tuskin tapahtuisi. Mutta jotenkin sitä vaan pelkää, että mitä jos sitten tekeekin jotain kamalaa. Mitään järkisyytähän siihen ei ole, koska rakastan poikaamme ja en koskaan ole hermostunut erityisemmin mistään. Joskus tulee toki ääntä vähän korotettua, mutta harvemmin sitäkään. Kai tämäkin on vaan asia, joka täytyy opetella pois pikkuhuiljaa. Siis saada tarpeksi positiivisia kokemuksia siitä ettei kohtausta tullutkaan, tai vaikka tulisikin, niin siitä selvitään. Voimia ja halauksia sinulle.
Mielenkiintoista oli lukea näitä kommenttejanne. Tossa ylempänä kirjoitin omasta kokemuksestani. Tuli mieleen, että juuri silloinhan, lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen, minäkin sain ensimmäisen paniikkokohtauksen, joka järkytti kyllä pahasti. Siihen aikaan ei vielä osattu antaa sille tunteelle ja pelolle nimiä. Ehkäpä minäkin pelkäsin pohjimmiltani sitä kohtauksen uusiutumista, nimittäin ne varsinaiset kohtaukset katosivat, mutta tilalle tuli monessa tilanteessa pelko se uudelleen tulosta. Lapsen kanssa kahden jäänti oli epävarma tilanne ja silloinhan sitä eniten pelkää, paniikkia.. ehkä se tosiaan oli vain sitä, että pelkäsin miten lapsen käy, jos äiti panikoi..
Nämä ovat jänniä juttuja, sitä kehittelee itselleen selityksiä ja silloin tosiaan ei vielä puhuttu paniikkihäiriöstä, se oli melkoinen musta peikko, pelkäsi räjähtävänsä kokonaan :)
Ei hymyn asia, mutta sittenkin ehkä vähän, nyt kun tietää, että ei siitä seuraa mitään, ainoastaan pelko jää jäytämään. No sekin on paljon.
Mutta on niistä selvitty, selvitään vastakin :)