Olen kohta 18 vuotias tyttö ja masentununuksesta olen kärsinyt noin vuoden. Takana on kaksi lääkkeiden yliannostusta, joista toinen johti psykiatriselle osastolle hoitoon. Osastolla tein minulle tyypillisen tempun ja esitin että kaikki olisi ihan hyvin ja olo tuntui hyvältä ja pääsin melko pian kotiin.
Sairaslomaa koulusta sain sairaalajakson lisäksi viikon. Sairasloman loputtua kävinkin jonkin aikaa koulua vaikka se vaatikin mielettömiä ponnistuksia. Koko aamun itkin,kädet tärisi ja sydän hakkasi niin että tuntui kuin se irtoaisi rinnasta. Koko ajan ajattelin etten vielä ole valmis sinne menemään vaan haluaisin lisää sairaslomaa. Terapiassa käydessäni olisi ollut taas mahdollisuus sitä pyytää, mutta sorrun aina siihen, että selitän vaan kuinka hyvin asiat ovat vaikka todellisuus olisi jotain ihan toista.
Minkä ihmeen takia teen niin? Muutenkin valehtelen ihmisille ihan sumeilematta ja sekin vain lisää pahaa oloa. Vanhempani luulevat että käyn koulua. Jos he ovat aamun töissä, jään sänkyyn makaamaan, mutta silloin tällöin lähden kaupunkiin yksin kierteleen ja "viettämään koulupäivää". Ja pointti tässä koko kirjotuksessa oli se, että en yhtään tiedä mitä teen nyt? En pysty tekemään mitään päätöksiä. Tuntuu että ainut päätös tällä hetkellä mihin pystyy on elääkö vai kuoleeko. Miten ihmeessä jatkaa elämää normaalisti? Koska sitä kaikki kuitenkin odottaa.
Sairaslomaa koulusta sain sairaalajakson lisäksi viikon. Sairasloman loputtua kävinkin jonkin aikaa koulua vaikka se vaatikin mielettömiä ponnistuksia. Koko aamun itkin,kädet tärisi ja sydän hakkasi niin että tuntui kuin se irtoaisi rinnasta. Koko ajan ajattelin etten vielä ole valmis sinne menemään vaan haluaisin lisää sairaslomaa. Terapiassa käydessäni olisi ollut taas mahdollisuus sitä pyytää, mutta sorrun aina siihen, että selitän vaan kuinka hyvin asiat ovat vaikka todellisuus olisi jotain ihan toista.
Minkä ihmeen takia teen niin? Muutenkin valehtelen ihmisille ihan sumeilematta ja sekin vain lisää pahaa oloa. Vanhempani luulevat että käyn koulua. Jos he ovat aamun töissä, jään sänkyyn makaamaan, mutta silloin tällöin lähden kaupunkiin yksin kierteleen ja "viettämään koulupäivää". Ja pointti tässä koko kirjotuksessa oli se, että en yhtään tiedä mitä teen nyt? En pysty tekemään mitään päätöksiä. Tuntuu että ainut päätös tällä hetkellä mihin pystyy on elääkö vai kuoleeko. Miten ihmeessä jatkaa elämää normaalisti? Koska sitä kaikki kuitenkin odottaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
terapeuttiisi tai hoitavaan lääkäriin. Puhelin käteen ja soittamaan !
Koska itse tiedostat ongelmasi, pystyt asialla vielä tekemään jotain. Mutta tarvitset apua siihen, koska et yksinäsi pysty korjaamaan tilannetta.
Terapeutille ei tarvitse valehdella. Kun tapaat hänet seuraavan kerran, niin hökäise asia jo heti kättelyssä. Muuten saatat taas jänistää.
Olet nuori ja koko elämäsi on vielä edessä. Älä torju sinua auttavien ihmisten apua.
Olet rakas ja tärkeä, ainutkertainen ihminen. Ei ole olemassa toista sinää. Koska kirjoitit tänne, se on jo avunpyyntö. Toivoisin, että osaisin auttaa sinua paremmin. Mutta ota yhteyttä terapeuttiisi. Hän ainakin osaa auttaa ja ohjata eteenpäin. Askel askeleelta ja hetki kerrallansa. Älä vaadi itseltäsi liikoja.