Heräsin väsyneenä aikaisin aamulla. Napsautin lampun päälle, nousin ylös ja tepastelin peilin eteen. Katselin itseäni peilistä monta pitkää minuuttia. Lopulta en kestänyt sitä enää, puhkesin kyyneliin ja ryömin takaisin peiton alle. Itkin siellä hetken, kunnes nukahdin.
Iltapäivällä istuin keittiönpöydän ääressä lukemassa päivän lehteä, kun äiti tuli töistä kotiin. Hän tiesi heti etten ollut koulussa ja tietysti hän oli kamalan vihainen. Hän kyseli kaikkea mahdollista, kuten miksi en ollut koulussa ja olenko minä jotenkin kipeä ja milloin olin viimeksi koulussa. Mutta minä en pystynyt vastaamaan. En sanonut sanaakaan, nyökkäilin vain ja pudistelin päätäni. En tahtonut valehdella, mutten tahtonut kertoa totuuttakaan. En tiennyt mitä vastata. Tietysti olisin voinut vastata: "En mennyt kouluun koska olen ruma ja läski", mutta se olisi kuulostanut idioottimaiselta, enkä minä sellaista äidille tai kenellekään muullekaan tahdo kertoa. Liian henkilökohtaista.
Tätä on tapahtunut aina silloin tällöin muutaman vuoden ajan. Olen nyt yläasteen yhdeksännellä luokalla ja käyn monta kertaa viikossa tanssi- ja soittotunneilla. Lisäksi isoveljeni on kuollut.
Olen stressaantunut tästä kaikesta. Läksyjä, tanssia, soittoläksyjä, kokeita, oman huoneen siivous, kaverit.. En saa mitään hoidetuksi. Kaikki jää tekemättä.
Tahtoisin laihtua, sillä pidän itseäni lihavana. Mittani ovat 163/58. Onnistun aina silloin tällöin laihduttamaan jonkin verran, mutta sitten taas lihon. Olen masentunut...
Iltapäivällä istuin keittiönpöydän ääressä lukemassa päivän lehteä, kun äiti tuli töistä kotiin. Hän tiesi heti etten ollut koulussa ja tietysti hän oli kamalan vihainen. Hän kyseli kaikkea mahdollista, kuten miksi en ollut koulussa ja olenko minä jotenkin kipeä ja milloin olin viimeksi koulussa. Mutta minä en pystynyt vastaamaan. En sanonut sanaakaan, nyökkäilin vain ja pudistelin päätäni. En tahtonut valehdella, mutten tahtonut kertoa totuuttakaan. En tiennyt mitä vastata. Tietysti olisin voinut vastata: "En mennyt kouluun koska olen ruma ja läski", mutta se olisi kuulostanut idioottimaiselta, enkä minä sellaista äidille tai kenellekään muullekaan tahdo kertoa. Liian henkilökohtaista.
Tätä on tapahtunut aina silloin tällöin muutaman vuoden ajan. Olen nyt yläasteen yhdeksännellä luokalla ja käyn monta kertaa viikossa tanssi- ja soittotunneilla. Lisäksi isoveljeni on kuollut.
Olen stressaantunut tästä kaikesta. Läksyjä, tanssia, soittoläksyjä, kokeita, oman huoneen siivous, kaverit.. En saa mitään hoidetuksi. Kaikki jää tekemättä.
Tahtoisin laihtua, sillä pidän itseäni lihavana. Mittani ovat 163/58. Onnistun aina silloin tällöin laihduttamaan jonkin verran, mutta sitten taas lihon. Olen masentunut...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei.
Minulla on ollut nuorena hyvin samanlaisia tuntemuksia. Viikko oli täyteen buukattu, oli soittotuntia, orkesteria, teoriaa, kvartettia, kuoroa yms. Olen myös lintsannut koulusta. Aina väsytti ja ahdisti. Pidin itseäni rumana ja lihavana, vaikka olin normaalipainoinen, kuten olet sinä nyt. Mutta minulta ei kuollut ketään. Olen pahoillani isoveljesi tähden.
Sinulla on tosi rankka viikko-ohjelma sen lisäksi, että sinulla on oikeata surua läpikäytävänä. Mitä jos karsisit sieltä pois jotain, tanssin tai soittotunnit tai jotain sellaista? On rankkaa, että koulun jälkeen pitäisi vielä jaksaa harrastuksia monta kertaa viikossa. Itse soitto-opettajana tiedän, että joskus lapset saattavat olla aika tehokkaasti työllistettyjä "harrastajia" ja vetävät pidempää päivää, kuin vanhempansa. Ihminen tarvitsee sellaista aikaa, että vaan ON, eikä tee mitään. Aikaa tarvitaan myös kavereiden kanssa olemiseen. Harrastuksen tulisi olla mukavaa, eikä väkisin vääntämistä. Jos olet soittanut useamman vuoden jo, taitosi eivät häviä, vaikka pitäisit taukoa - kaikki palautuu mieleen kyllä, hautuvat vaan. Nyt olisi varmaan hyvä vähän rauhoittaa rytmiä ja levätä.
On se kummallista, että kun aikuisella on vaikeaa, niin heti kaikenmaailman nappia tarjotaan ja ties mitä keskusteluapua. Mutta kun nuorella on paha olla, ajatellaan, että se kuuluu nuoruuteen ja että kyllä se menee ohi. Eipä se paljon lohduta nuorta, joka kotona peiton alla itkee.
Jos olosi huononee ja näitä vaikeita aamuja alkaa olla useammin, hae apua. Mene vaikka terkkarille, jos teillä on terkkari mukava - tai koulukuraattorille, jos teillä on sellainen ja se on mukava. Tuo, että kaikki jää tekemättä, kielii siitä, että olet kovin väsynyt. Väsymys ei ole leikin asia. Jos tietäisit, että hyvällä kaverillasi olisi sellaisia aamuja, kuin sinulla, niin tottakai olisit huolestunut ja kehottaisit häntä lepäämään ja juttelemaan. Tee itse niin, kun toivoisit parhaan kaverisi tekevän. Joskus itselleen on ankarampi ja ilkeämpi, kuin kenellekään muulle = ei fiksua.
Ja tuosta sinun painostasi .... Oikeasti olet juuri, juuri sopiva. Tarkista vaikka itse painoindeksisi. Jos peilisi tuntuu sanovan muuta, peili on väärässä. Anoreksian sairastaneena sen tiedän, että peilikuva voi vääristyä. Olet aivan normaalipainoinen, hoikka nuori nainen. Älä lähde väkisin pudottamaan painoa, jos aineenvaihduntasi ja kroppasi on nyt hyvässä tasapainossa. Kun kaikki on ok, eikä ylipainoa ole, laihduttaminen vaan sotkee systeemeitä. Nimimerkki. kokemusta on ;)
Tsemppiä!
Kiitos kovasti vastauksestasi, mutta en tahdo lopettaa harrastuksiani. Olen harrastanut sekä tanssia että musiikkikoulua nyt yhdeksättä vuotta.
Mielestäni meidän koulun kuraattori ja terveydenhoitaja ovat kyllä todella mukavia, mutta se niiden vaitiolovelvollisuus-systeemi on suoraan sanottuna P E R S E E S T Ä! Viime vuonna sain tämän todeta. Kun kerroin jostakin huolestani kuraattorille niin eikös sitä heti ollut terveydenhoitajat, rehtorit, luokanvalvojat ja opettajat hössöttämässä. Eli en kyllä sano niille sanaakaan ongelmistani.
Ja tuosta laihduttamisesta.. Tiedän olevani normaalipainoinen ja tiedän että laihduttaminen on silloin järjetöntä ja terveydelle vaaraksi ja BLAABLAABLAA, mutta minä en tahdo olla normaali! Tahtoisin olla se hyvännäköinen ja suosittu. En vain viihdy kropassani.
Tämä vastaukseni on aivan ristiriidassa alkuperäisen kirjoitukseni kanssa ja vaikuttaisi siltä etten edes tahtoisi apua, mutta kyllä minä tahdon! Olen aivan toivoton tapaus.
Hyvä Yellow,
kyllä pistää vihaksi, etteivät osaa vaitiolovelvollisuuttansa pitää teidän koulun tyypit! Perkele!
Mutta siitä, että laihana olisit automaattisesti suosittu ja hyvännäköinen ...
... minä olin laiha, enkä ollut yhtään sen suositumpi. Olin vain kipeä. Jos laihduttaminen karkaa käsistä, kroppa voi mennä lopullisesti rikki siinä rääkissä. Minun maha ei sulata enää paljon mitään. On kipuja ja pahaa oloa, päivittäin. Eivät kaikki toivu kokonaan, koskaan. Jos tahdot tiputtaa painoasi, tee se fiksummin kuin minä ja pysy kohtuudessa. Jookos?
Ei ole blaablaablaata tämä juttu. Jos tahdot itse koettaa, ole hyvä vaan. En kuitenkaan suosittele. Sinä et tahdo olla "normaali" - minä mielelläni nyt olisin. Vaihdetaanko osia?
Yhdeksän vuotta on pitkä aika ja ymmärrän hyvin, ettet tahdo lopettaa. En itsekään lopettanut ja nyt olen musiikin ammattiopiskelija :) Koeta kuitenkin jostain hellittää vähän, ettet väsy.
Älä rakas sisko missään nimessä jää yksin asiasi kanssa. Kerro olostasi muille. Itse olin kolmisen vuotta sinun ikäisenäsi aivan samoissa tunnelmissa. Koulu painoi päälle, pääsykokeet, vanhempien ero ja sairaus & kuolemantapaus perheessa. Vähemmästäkin sitä nuppi hajoaa. Lintsasin koulusta, koska en yksinkertaisesti jaksanut. Aamulla herättyäni itkeskelin kunnes nukahdin taas, kuten sinäkin. Tunsin itseni rumaksi ja lihavaksi ja ettei kukaan minusta piitannut.. Tuntui, että kaikki kasaantui päälle ja lopulta en saanut tehdyksi mitään.
Itse tein sen virheen, että en puhunut siitä kenellekkään ja kärsin siitä vieläkin. Ahdistus ei tule sisältä pois ellet puhu siitä. Tiedän kokemuksesta, pyydän ettet sulje pahaa oloa sisääsi. Jos sen teet tulevaisuutesi tulee olemaan vaikeampi.
Seuraavan kerran kun äitisi alkaa kyselemään kerro suoraan kuinka asiat ovat. Hän välittää sinusta (vaikka se ei välttämättä siltä aina tunnu.) Kerro että sinusta tuntuu pahalta. Tiedän että se on vaikeaa, mutta tulee helpottamaan asioita paljon. Tiedän, että sanat eivät välttämättä tahdo tulla suusta, suuta kuivaa ja kurkkua kuristaa... Mutta se todellakin kannattaa myöhemmin. Jos hautaat asian sisääsi niin se tulee pintaan tulevaisuudessa niin kauan kunnes avoimesti käsittelet sen. Jos et halua puhua asiasta äitisi kanssa, mene vaikka koulusi terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Heidän asiansa on auttaa, käytä sitä hyväksesi.
On hyvä purkaa ahdistus johonkin. Maalaamalla, piirtämällä, kirjoittamalla, liikkumalla... Kavereiden kanssa hengailemalla...Tapoja on monia mutta mikään ei korvaa puhumista. Ajattele, jos saisit syövän niin odottaisitko vuoden ennenkuin hankit apua? Sinulla selvästi on paha olo ja tarvitset apua, muuten se voi levitä käsiin.
Tuosta painostasi. Vaikutat fiksulta ja ajattelevaiselta ja tiedät itsekin että painosi on juuri sopiva. Älä tee painostasi suurta asiaa elämässäsi. Nosta itsesi samalle tasolle kuin muutkin ovat, olemme kaikki samanarvoisia. Kun katselet muita ihmisiä, kuinka usein kiinnität huomiota siihen että joku on tosi lihava? Mieti sama omalle kohdallesi... Kukaan ei katso sinua ja mieti että "onpa tuossakin lihava mimmi..." Ja tämä on totta. Älä ole liian kriittinen ja ankara itseäsi kohtaan. Olen oppinut sen, että itseä kohtaan täytyy olla joskus armollinen. Pitää hyväksyä se että kaikkea ei pysty tekemään ja joskus pitää osata pyytää apua. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, päinvastoin se osoittaa että olet rohkea kun uskallat sen tehdä.
Pyydän... älä pelkää pyytää apua.
Empatiani on kaikki sun puolella, kuulostaa tuo tilanteesi niin tutulta. Voimia sulle!