Usein kuulen ihmisten perustelevan vammaisen lapsen abortointia sillä, että ei halua erityislapsen vievän huomioa ja aikaa terveiltä sisaruksilta. Että pystyisi tarjoamaan terveille lapsilleen mahdollisimman hyvän elämän. Pitää sitä rakkautena lapsiaan kohtaan.
Mutta moniko kysyy lapsilta, miettii mitä nämä haluaisivat. 13-vuotiaana sain kulla äitini tehneen abortin samoihin aikoihin kun täytin 5v. Syynä se, että tulevalla lapsella olisi ollut downin syndrooma. Koko ikäni olen kärsinyt ainoana lapsena olosta, kaivannut sisaruksia enemmän kuin mitään muuta. Sitten sain kuulla äitini abortoineen sisarukseni, jotta minä saisin hyvän elämän. Asia, josta minun pitäisi olla hänelle kiitollinen!!!
Vaikea ymmärtää... Perheelläni on ollut ihan hyvä taloudellinen tilanne, loistavat mahdollisuudet erityislapsen pitämiseen. Asiasta kuultuani syytin pitkään itseäni, oli minun vikani ettei pikkusiskoni/veljeni saanut elää. Koska minun piti saada harrastaa ja matkustaa. Muutaman vuoden kuluttua ymmärsin ettei ratkaisu ollut minun, vaan vanhempieni. Tätä ratkaisua en ole pystynyt antamaan heille kunnolla anteeksi vielä tänäkään päivänä. Joskus mietin omaa elämääni, jos tuo vamma olisikin todettu minulla. Vanhempani olisivat abortoineet minut, jotta pystyisivät tarjoamaan paremman elämän mahdollisille tuleville lapsilleen. Ehkä olisivat tänäpäivänä lapsettomia.
Nyt olen 20v ja muuttanut opiskeluiden myötä pois kotoa. Naapurissani asuu perhe jolla on 14v down-poika, samanikäinen mitä oma sisarukseni olisi. Pala nousee kurkkuun joka kerta kun hänet tapaan, onneksi hänellä on ymmärtäväisemmät vanhemmat mitä minulla!
Mutta moniko kysyy lapsilta, miettii mitä nämä haluaisivat. 13-vuotiaana sain kulla äitini tehneen abortin samoihin aikoihin kun täytin 5v. Syynä se, että tulevalla lapsella olisi ollut downin syndrooma. Koko ikäni olen kärsinyt ainoana lapsena olosta, kaivannut sisaruksia enemmän kuin mitään muuta. Sitten sain kuulla äitini abortoineen sisarukseni, jotta minä saisin hyvän elämän. Asia, josta minun pitäisi olla hänelle kiitollinen!!!
Vaikea ymmärtää... Perheelläni on ollut ihan hyvä taloudellinen tilanne, loistavat mahdollisuudet erityislapsen pitämiseen. Asiasta kuultuani syytin pitkään itseäni, oli minun vikani ettei pikkusiskoni/veljeni saanut elää. Koska minun piti saada harrastaa ja matkustaa. Muutaman vuoden kuluttua ymmärsin ettei ratkaisu ollut minun, vaan vanhempieni. Tätä ratkaisua en ole pystynyt antamaan heille kunnolla anteeksi vielä tänäkään päivänä. Joskus mietin omaa elämääni, jos tuo vamma olisikin todettu minulla. Vanhempani olisivat abortoineet minut, jotta pystyisivät tarjoamaan paremman elämän mahdollisille tuleville lapsilleen. Ehkä olisivat tänäpäivänä lapsettomia.
Nyt olen 20v ja muuttanut opiskeluiden myötä pois kotoa. Naapurissani asuu perhe jolla on 14v down-poika, samanikäinen mitä oma sisarukseni olisi. Pala nousee kurkkuun joka kerta kun hänet tapaan, onneksi hänellä on ymmärtäväisemmät vanhemmat mitä minulla!
Vastaukset 41
Vanhimmat
Vanhempasi tekivät vaikean ratkaisun tahtoen sinulle pelkkää hyvää. Et tiedä miten sairas tuleva lapsi olisi ollut, kuinka paljon hän olisi vienyt aikaa, rahaa ja energiaa vanhemmiltasi -ja näin ollen sinultakin. Elämä vammaisen lapsen kanssa on paljon muutakin kuin naapurin down-pojan hymy. Vastuuntuntoinen ihminen miettii pitkään ennen kuin päättää tällaisen lapsen synnyttää, ihan jo lasta itseään ajatellen.
Tunnen monta vammaisen lapsen perhettä, joissa vanhemmat ovat eronneet lapsen aiheuttaman stressin ja väsymyksen myötä, ehkä näin olisi käynyt sinun vanhemmillesikin? Sitä emme saa koskaan tietää. Siksi sinun olisi parasta olla tyytyväinen niihin asioihin joita omassa elämässäsi olet saanut eikä jatkaa katkerutta jostain mitä vanhemmat ovat vuosia sitten tehneet. Aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa.
Hänellä on oikeus tunteisiinsa. Kuten sinullakin "kummastelee". On hyvä että asioista tulee esille monia eri näkökulmia. Harvaan asiaan on olemassa "oikeata" ja "väärää" ratkaisua. Kaikissa on puolensa, huonot ja hyvät puolet. Tehtyjen ratkaisujen kanssa joutuu sitten elämään, monia asioita kun ei saa tekemättömiksi, vaikka joskus niin toivoisikin.
En ymmärrä miten voit olla asiasta vihainen vanhemmillesi. Kerronpa sinulle oikeasta elämästä esimerkin mitä down-syndroomainen voi saada aikaan perheessä.
Yläasteella luokallemme tuli tyttö. Myöhemmin kun tutustuin häneen, sain tietää kaikenlaista.. Tytöllä oli kotonaan 10-v pikkusisko, down-syndroomainen. Vanhemmat riitelivät kotona jatkuvasti, olivat väsyneitä, oli muutettu paikkakunnalta toiselle, oli teini-ikäinen (eli kaverini) joka kaipasi huomioita, ja tämä taaperoasteella henkisesti oleva iso tyttö.
Kaverini kertoi että eräänä aamuna mm. tyttö oli tullut vessasta yöpaidan helma paskaa valuen. Tyttö julisti keittiössä, että "minä kävin itse vessassa!". Niin oli käynytkin. Ei vaan muistanut nostaa paidan helmaa ylös, saatikka pikkupöksyjä pois. Tämä oli vielä kevyttä verrattuna siihen mitä kaikkea lapsen eteen piti tehdä. Isosisko jäi siis vanhempien yrityksistä huolimatta vähemmälle huomiolle ja kärsi siitä rankasti. Kukaan ei kuunnellut hänen ongelmiaan, hänen murheitaan. Ei ehtinyt, vaikka tahdottu varmasti olisi.
Kummallakaan vanhemmalla ei riittänyt jaksamista valvoa kaverini tekemisiä, muuttokin oli johtunut siitä että tyttö vietiin ilmeisesti "huonosta piiristä" uusiin ympyröihin. Eihän se mitään auttanut, kun ei niitä oikeita ongelmia siellä taustalla käsitelty. Tyttö oli saanut 13-vuotiaana 4 kk ikäisen sikiön keskenmenon, hän ryyppäsi joka vkl rankasti, ja monina iltoina oli ties missä. Kouluun tuli jos viitsi tulla. Kaikki hänen elämässään meni päin helvettiä.. En kerro kaikkea, koska ei ikinä tiedä ketä näitä palstoja lukee.
Onneksi kaverit tukivat häntä ja ysillä alkoi sitten saada otetta elämään.. Meni amikseen ja sai ammatin ja on nyt töissä. Paljon tuskaa olisi kuitenkin voinut olla vältettävissä. Kuulin nyt että vanhemmat ovat eronneet.
Pahasti down-syndroomainen voi todella "tuhota" toisen elämän. Kyllä kaverinikin siskoaan rakasti, mutta se tuska mikä aiheutui siitä ettei vanhemmilla koskaan ollut hänelle aikaa...
Mielestäni valitat turhasta, menisit itseesi ja häpeäisit! Jos on asiat niin hyvin että ainoa mistä voi valittaa, on vanhempien varmasti tuskalla tekemä abortti, niin liian hyvät kortit olet saanut elämässä. Suututtaa tuollaiset ihmiset.
Sanot kertovasi "mitä down-syndroomainen voi saada aikaan perheessä". Ovatkohan omat tietosi tytön luokkakaverina nyt kuitenkaan ihan riittävät tuomitsemaan kertomasi perheen ja tytön ongelmat vammaisen sisaruksen syyksi? Vammaisesta perheenjäsenestä on varmasti paljon vaivaa, mutta syy-seuraus -suhdetta vammaisen lapsen ja muiden perheenjäsenten sosiaalisten ongelmien välillä on mahdotonta osoittaa. Tapausta paremmin itsekään tuntematta on vaikea arvioida sitä ja taustalla olevia syitä, mutta väitän ihan yleisesti, että kyllä riitelyyn taipuvaiset ihmiset riitelevät täysin riippumatta siitä, onko joku perheenjäsen vammainen vaiko ei. Samoin jos peruskouluikäinen lapsi joutuu "huonoihin piireihin" tai muihin vaikeuksiin, ei syyn etsiminen sisaruksen kehitysvammasta osu oikeaan. Vammainen perheenjäsen vaatii sopeutumista muilta ja erityisen haasteellinen tilanne on esimerkiksi sosiaalisista ongelmista kärsiville perheille. Moni perhe tulee kuitenkin onnellisesti toimeen vammaisen jäsenen kanssa. Ihmiset voivat kyllä itse "tuhota" oman elämänsä monella tavalla, mutta vammaisen ihmisen kehitysvamman syyttäminen siitä on tekosyiden etsimistä. Asiat eivät useinkaan ole niin yksioikoisia kuin miltä ulospäin näyttävät.
Siskoni mies on perheestä jossa hänellä on kaksi vuotta vanhempi veli ja vuoden nuorempi kehitysvammainen sisko. Hänen ollessaan lapsi, isänsä ryyppääminen lisääntyi, tämä jäi työttömäksi ja kuvioihin tuli myös perheen äitiin kohdistunutta väkivaltaa. Lopulta äiti otti eron ja jäi yksin kolmen lapsen kanssa joista toinen allekouluikäinen oli vielä keskivaikeasti kehitysvamminen. Yksinhuoltajana rahat oli tiukalla, töitä oli tehtävä eikä lapsille jäänyt liikaa aikaa, lopulta äiti masentui.
Siskoni miehellä alkoi tulla ongelmia koulussa, oppiminen oli hidasta ja hän alkoi häiriköidä. Pikkuhiljaa pahanteko lisääntyi ja hän kulki tarkkailuluokan kautta koulukotiin. Koulukodista päästyään alkoholi alkoi maistua ja huumeitakin kokeiltiin, sanomattakin selvää ettei opiskeluista tullut mitään. Töissä oli milloin missäkin, muttei elämäntyylillään montaa kuukautta pystynyt samaa työpaikkaa pitämään. Rahaa piti saada ja kuvioihin tuli epärehellisiä keinoja joista jäi lopulta kiinni. Alkoholismin myötä useampi rattijuopumussyyte ja lopulta muutaman kuukauden kiinteä tuomiokin.
Vasta liki kolmekymppisenä hän tajusi miten pohjalle oli joutunut ja ymmärsi että oli vihdoin aika ottaa itseään niskasta kiinni. Raitistumisesta alkoi uusi elämä, joka sai jatkoa opiskelusta, uudesta ammatista ja työpaikasta. Lopulta hän tapasi siskoni ja muutaman vuoden seurustelun jälkeen menivät naimisiin ja nyt heillä on kaksi pientä lasta, onnellinen perhe.
Varmasti löytyy näitä kotipsykologeja jotka tämän perusteella ovat valmiita laittamaan kaiken vammaisen pikkusiskon syyksi. Hän teetti vanhemmille ylimääräistä työtä ja huolta, mikä ajoi isän juomiseen ja muuhun ei-suotuisaan käytöseen, avioeroon ja äidin väsymiseen, masentumiseenkin. Koska vanhempien aika ja voimavarat olivat tiukoilla, muut aapset kärsivät ja huomioa hakiessaan siskon mies sitten joutui edellä mainittuihin tilanteisiin.
Siskon mies ei kuitenkaan koskaan myönnä ajatellensa sisarensa vammalla olleen mitään tekemistä perheen ikävyyksien kanssa. Vanhemmat olisivat olleet samoja luonteita ja löytäneet vastoinkäymisensä muualta siskon ollessa terve. Itsekään hän ei usko siskon vamman vaikuttaneen omaan historiaansa. Uskoo että olisi ollut ongelmalapsi ja nuori joka tapauksessa. Jos tuo ei vakuuta, niin ajatelkaa miehen isoveljeä. Kaikista perheen ongelmista huolimatta hän on ikänsä elänyt kunnollisesti. Käynyt koulun hyvällä menestyksellä, saanut loistavan ammatin ja työn, perheen. Tasapainoisempaa ihmistä on vaikea löytää. Miten voisi olla että lapsen vammaisuus olisi tuhonnut vanhempien ja yhden veljen elämän noin totaalisesti, jättäen kuitenkin toisen veljen kokonaan rauhaan? Voisiko kuitenkin olla että vanhemmat ja pikkuveli olivat "tuhoherkkiä" ihmisiä ja joutuneet vaikeuksiin ilman tätä kyseistä vastoinkäymistäkin...?
vanhempasi ovat ne jotka olisivat loppuelämänsä saaneet tavalla tai toisella huolehtia vammaisesta sisaruksestasi. Kenties hän olisi vaatinut useita leikkauksia ja pitkiäkin sairaalassa oloja jne.. tuskin olisit nyt kovin kiitollinen siitäkään että iltaisin vanhempasi olisivat kuljetelleet sisarustasi erilaisiin terapioihin jos päivällä olivat työssä ja muuta mukavaa askaretta...
Päätös lapsista ei koskaan ole eikä saa olla muiden lasten suuntaan tai toiseen. Tuollaisen asian kertominen on jo aika kyseenalaista varsinkin tuossa iässä kun moniakaan asioita ei ymmärrä kunnolla. Vastuuntuntoinen vanhempi tekee ratkaisunsa ja kantaa niiden seuraukset itse. Kertomisen motiivia en todellakaan ymmärrä ja se ei perheen lapsille edes kuulu!!
Kiitollisuuden tms odottaminen osoittaa korkeintaan vanhempiesi kypsymättömyyden ja siksi voit olla onnellinen että olet ainokainen..
tarkoitus kertoa asiasta minulle tuolloin. En tiedä olisivatko kertoneet koskaan. Sattumalta vaan kuulin äitini ja tätini välisen keskustelun, josta aloin epäillä jotain tämän suuntaista. Kun sitten myöhemmin äitiä kovistelin, hän kertoi asiasta. Kun huusin etten ymmärrä miksi he noin tekivät, sanoi äiti heidän tehneen tuon minun vuokseni. Ja tuota samaa hän on toistanut aina kun asiaa ollaan jollain lailla sivuttu.
Varmasti olen itsekäs, eikös se ole meidän ainokaisten yleisin pahe ;). Jopa siinä määrin että olisin vaihtanut lapsuuden yksinäisyyden mielihyvin sisarukseen, vaikka tällä olisi erityistarpeita ollutkin.
Ei vastasyntyneen terveys takaa sitä että elämä tulee olemaan yhtä ruusuilla tanssimista. Mitä tahansa voi sattua. Serkullani on kaksi lasta ja nuorempi heistä sairastui leukemiaan 4-vuotiaana. Sairaus uusi parin vuoden päästä ja voitte uskoa että heidän elämäänsä on kuulunut lapsen pahaa oloa ja kärsimistä, sairaalassa istumista ja pelkoa huomisesta. Kaksi vuotta vanhempi esikoinen sai olla pitkiä aikoja mummolassa, nähden vanhempiaan vain nopeasti ohimennen. Nyt kaikki on hyvin ja nuorempi veli jo kymmenenvuotias terve miehenalku. Vaikka rankkaa on ollut, jotenkin he ovat selvinneet. Pikkuveli on aina ollut tärkeä isoveljelleen, vaikka tämä vanhempien aikaa ja huomioa veikin. En uskalla kysyä serkultani olisivatko päätyneet aborttiin jos olisivat etukäteen tienneet tulevasta. En kuitenkaan usko että olisivat tuohon ratkaisuun päätyneet.
että tuomitset itsekkäiksi sellaiset, joiden mielipiteet eivät käy yksiin omiesi kanssa. Nyt tietävät nekin olevansa itsekkäiden motiivien valtaamia, jotka välittävät muiden kohtalosta.
"Tuollaisen asian kertominen on jo aika kyseenalaista varsinkin tuossa iässä kun moniakaan asioita ei ymmärrä kunnolla. Vastuuntuntoinen vanhempi tekee ratkaisunsa ja kantaa niiden seuraukset itse."
Mitenköhän aborttiin päätyneet vanhemmat kantavat ratkaisunsa seuraukset? No, ehkäpä joillakin järkkyy mielenrauha loppuiäksi, kerran tehtyä kun ei enää tekemättömäksi saa.
Vaikuttaa siltä, että kaikki vähän vanhemmatkaan täällä eivät oikein ymmärrä kaikkia asoita kunnolla... Tai eivät ainakaan halua ajatella asioita toisista näkökulmista.
Varmasti ovat sinulle sanoneet etteivät aborttia olisi tehneet. Jokainen joka lapsen synnyttää, kiintyy siihen eikä voi kuvitellakaan elämää enää ilman sitä.
Mutta jos oikeasti mietitään, mitä ihminen tekisi jos saisi tietää, että se sikiö mikä sisällä kasvaa, voi tuhota avioliiton, tuoda kärsimystä itselle ja perheelle, läheisille... Uskallanpa sanoa että monet abortoisivat lapsen välittömästi.
Terveellä itsekkyydellä ja itsekkyydellä on ero. Sinä olet vain huonolla tapaa itsekäs.
Jos lapsen on saanut ja sitä rakastanut, niin tottakai häntä hoitaa ja yrittää parhaansa helpottaa tämän oloa. Mutta tuskin kukaan haluaa tuoda lasta maailmaan kärsimään tai aiheuttamaan kärsimystä toisille.
mikä tahansa äitinsä kohdussa kasvava sikiö voi tulevaisuudessa tuhota vanhempiensa avioliiton, tuoda kärsimystä itselle ja perheelle, läheisille... Vaikka siis olisi aivan terve vauva syntyessään. Näin ollen siis abortointi on aina paras ratkaisu?!
Ja tuohon edelliseen ap:n juttuun liityen (tuosta leukemialapsesta): olet siis sitä mieltä että jos vanhemmat olisivat etukäteen tienneet lapsensa sairastuvan he olisivat varmasti abortoineet tämän välittömästi.
Paha sanoa, itselläni ei ole asiasta kokemusta. Sen tiedän kuitenkin että down-lasta en pystyisi ikinä abortoimaan. Eli olen toinen huonolla tavalla itsekäs ihminen. Lapseni on minulle aina rakkainta maailmassa, olkoon hän sitten terve tai sairas.
, seulonnat eivät ole ikinä 100 % varmoja. Tunnen perheen, joille kerrottiin että heidän odottamansa lapsi olisi down-lapsi. Syntyi, eikä sitten ollutkaan. Sama voi käydä myös toisinpäin: sinulle kerrotaan, että odottamasi lapsi on terve, eikä siten olekaan. En haluaisi ottaa omalletunnolleni sitä, että olen itsekkäästi päättänyt abortoida down-lapseni, vaikka se ei välttämättä olisi sellainen edes ollut.
nyt harmittaa, ei ole siskoa. voih, sinua ei varmaan olisi haitannut kun vanhempasi olisivat joutuneet koko elämänsä joutuneet "uusimaan" ja elämään tämän vammaisen lapsen etua vain ajatellen. Ajattele vaan sinä itseäs, kuinka onneton olet, kun et ikinä saanut sitä siskoa. Adoptoi itse sitten vammainen lapsi, kyllä se siitä helpottaa. Itsekäs olet.
ajatellut että tulevaisuudessa kyllä pidän jokaisen lapsen joka minulle suodaan, mikäli tällä elinmahdollisuudet on. Ja jos lapsen saan, kyllä hänelle sisaruksenkin haluan, vaikka sitten adoptoimalla.
Ei jokainen raskausaikana terveeksi todettu sikiö edes synny terveenä. Kaikkia vammoja ei saada testeissä selville ja lapsi voi vammautua vaikka synnytyksessä tai sen jälkeen. Joskus mietin mitä vanhempani olisivat tehneet jos lapsen vamma olisikin selvinnyt vasta synnytyksen jälkeen. Antaneet hänet pois...?!? Mitä sinä epäitsekkästi tekisit tuossa tilanteessa? Pitämällä vastasyntyneen vammaisen lapsesi joutuisit "uusimaan" koko elämäsi vain tämän lapsen etua ajatellen...
lähinnä tarkoitan sitä, että olet katkera vanhemmillesi siitä, ettet sitä siskoa/veljeä saanut. Erittäin itsekästä! se on ehkä muutenkin ollut äidillesi erittäin raskas päätös ja teko, ja sinä kehtaat siitä marista, ettei nyt ole siskoa. tehköön jokainen miten parhaimmaksi näkee.
Kylläpä hämmästyttää aborttifanaatikkojen (vai onkohan yksi ja sama kirjoittaja) asenne ketjun aloittajaa kohtaan. Melkoista "empatiaa" osoitetaan sille, joka uskaltaa puolustaa epätäydellistenkin ihmisten oikeutta elää ja ihmisarvoa. Palkaksi tällaisesta epäitsekkyydestä haukutaan itsekkääksi. Ei kai se vammaisen ja sairaan lapsen sisarustenkaan elämä niin helppoa ole, jos ei kerran vanhempienkaan.
30-luvulla Saksanmaalla vaikutti muuan Adolf-niminen mies, jonka mielestä sairaat, vammaiset ym. ei-valioyksilöt olivat vain rasite muille, ja siksi heistä piti mieluiten hankkiutua eroon. Heidän ihmisoikeuksiaan ei tarvinnut kunnioittaa, koska sitä ei pidetty muiden edun mukaisena. Aivan samanlaista ajattelua näyttää esiintyvän tämän päivän Suomessakin, vaikka kyseinen Adolf ei kovin suuressa suosiossa olekaan.
Ihmisellä näyttää olevan kummallinen pyrkimys huijata itseään selittelemällä tällaistakin ajattelua "edistykselliseksi", "vastuulliseksi", "inhimilliseksi", "epäitsekkääksi", "toisen parhaan ajatteluksi" jne., vaikka tosiasiassa kyse on siitä, että halutaan tehdä oma elämä mahdollisimman mukavaksi säilyttämällä kaikki eettisesti arveluttavatkin "valinnanmahdollisuudet" vaikeissa asioissa ja välttämällä toisesta välittämistä ja vastuunkantoa silloin, kun siitä on itselle vaivaa, eikä vaivan palkaksi ole edes lupa odottaa, että lapsesta tulee aikuisena naapureiden kadehtima korkeasti koulutettu veronmaksaja. Se riittää perusteeksi, että helpoimmaksi mielletyn ratkaisun vaikeaan tilanteeseen hyväksyy joten kuten moni muukin. Eihän sitä minunkaan tarvitse kyseenalaistaa, kun kerran moni muukin sen hyväksyy, suuren joukon mielipiteeseen on helppo yhtyä.
Samalla tavalla moni rikoksesta kiinnijäänyt ryhtyy itselleen ja muille uskottelemaan tekonsa olleen mitätön ja loppujen lopuksi moraalisesti aika oikeutettukin, vedoten hankaliin olosuhteisiin ja siihen, että niin moni muukin tekee sitä jne. Kai se helpottaa omaa ahdistusta ja syyllisyyden tunnetta, kun torjuu kaikki sellaiset ajatukset, että omassa ajattelussa tai teoissa voisi olla mitään eettisesti kyseenalaista, päin vastoin pelkkää hyvää vain.
Miksi se lapsen syntymä niin kummallinen hetki on, eihän se ihmiselämä siitä todellisuudessa ala. On vain sovittu, että juridisesti ihmiselämä katsotaan alkaneeksi siitä hetkestä, että saadaan joku päivämäärä väestökirjanpitoon ja henkilöllisyystodistukseen. Miksipä ei sitten sallittaisi vanhempien "lopettaa" lastaan, jos hän sairastuu vaikeasti vaikkapa muutaman vuoden ikäisenä? Onhan hän silloinkin vanhempiensa vastuulla, vanhemmista riippuvainen, vanhemmille on aivan samalla lailla hänestä rasitetta, sairaan lapsen elämä ei ole elämisen arvoista, kuolema olisi hänen omankin etunsa mukaista, on täysin vanhempien oma asia päättää asiasta, ei lapsi siihen kykenisi, joka vanhempien ratkaisua uskaltaisi arvostella olisi törkeän itsekäs jne. jne. Ei joutuisi sitten kukaan elämäänsä ""uusimaan" ja elämään tämän vammaisen (tai sairaan) lapsen etua vain ajatellen".
Vanhemmat ovat kuitenkin nähneet syntyneen lapsensa, tottuneet ja kiintyneet häneen. Hänen surmaaminen tuntuisi siksi kauhistuttavalta, eikä sitä siksi haluta hyväksyä. Eli syy on mitä itsekkäin. Jotkut vähemmän tunteilevat saattaisivat silti lapsen "lopettamisenkin" hyväksyä itselle helpompana ratkaisuna em. perusteisiin vedoten.
Todellista epäitsekkyyttä on se, että kaveria ei jätetä, ei vaikka se vaatisi kuinka paljon omaa uhrautumista ja luopumista omasta mukavuudesta ja vaikka kaveri olisi epätäydellinen. Edelleen todelliseen epäitsekkyyteen kuuluu se, ettei omaa itsekkyyttä selitellä epäitsekkyydeksi väittämällä, että tämä oma mukavuudentavoittelu on oikeasti toiselle hyväksi.
Mietitääs nyt uudestaan. Tässähän on nyt kyse siitä, että hänet haukutaan itsekkääksi KOSKA:
1)ajattelee vain itseään, että down-lapsi olisi ollut hänen leikkikaverinsa
BUHUU. Kavereita löytyy kun viitsii etsiä. Ei ne sisaruksetkaan aina toimeen tule.
2)soimaa vanhempiensa syitä joilla tekivät abortin
Kaikilla on omat syynsä, eikä kukaan voi sanoa että toinen syy olisi toista parempi.
Abortti on aina raskas ratkaisu. Mutta mietitäänpä: lapsi olisi voinut itse kuolla kohtuun, raskaus olisi voinut mennä kesken, lapsi olisi voinut kuolla nuorena, vahingoittua synnytyksessä jne.... Kaikki vaihtoehdot mitä hän on itse luotellut.
Vanhemmat olisivat myös voineet päättää olla kokonaan tekemättä lapsia, valittaisiko tämä alkup. kirjoittaja sitten sitä, että vanhemmat eivät TEHNEET hänen ILOKSEEN toista lasta?? Ihan kuin vanhemmat olisivat joku leikkikaluautomaatti?
Tässä sekoitetaan nyt kaksi asiaa. Itsekkyys ja halu leikkikaluun "sisarukseen", ja syntymättömän lapsen abortoiminen ja oikeudet.
Oma esikoisemme on juuri down, pian puolitoistavuotias suloinen tyttö. Meille on miehen kanssa ollut aina itsestäänselvyys että haluamme paljon (3 tai enemmänkin) lapsia. Jos tämä esikoisemme olisi ollut terve, olisimme varmasti antaneet sisaruksen tulla heti kun on tullakseen.
Tietysti lapsen vamma pysähdytti meidät ja laittoi miettimään elämää uudestaan. Aluksi luimme kaiken niistä sairauksista ja ongelmista mitä downin kanssa voi eteen tulla. Olimme varautuneet raskaaseen vanhemmuuteen, sairastelevaan ja kärsivään lapseen joka ei meinaa oppia mitään. Väsymykseen, jatkuviin riitoihin jopa siihen että avioero alkaa nousta mieleen.
Kuitenkin elämä on kohdellut meitä silkkihansikkain ja olemme kokeneet tämän alkutaipaleen jopa helpommaksi mitä olisimme terveen lapsen kanssa osanneet odottaa. Tottakai tytön kehitys tulee perässä, ottaa vielä hyvän aikaa eneen kun hän oppii kävelemään saati sitten puhumaan. Edistystä on kuitenkin tapahtunut kokoajan ja ihanien tukijoukkojemme avulla olemme jaksaneet hyvin. Suorastaan nauttineet tästä ajasta ja iki-ihanasta lapsestamme!
Nyt on sitten tullut tosipaikka eteen ja reilu kuukausi sitten päätimme alkaa yrittämään toista lasta. Joskus mietin itsekin kuinka itsekkäästi toimimme. Uuden vauvan myötä tyttärellemme jää vähemmän aikaa kun nyt, kärsiikö hän siitä? Hidastuuko hänen kehityksensä? Entä uusi lapsi (jonka nyt terveeksi oletamme), jääkö hän vammaista sisarustaan vähemmälle huomiolle, katkeroituu, tuhoutuuko hänen elämänsä meidän itsekkyytemme takia. Onko meillä joku pakko hankkia lisää lapsia? Ei varmasti, voisimme jättää lapsimäärän tähän, keskittyä tuohon ainokaiseemme ja käyttää kaiken voimamme ja energiamme häneen.
Kuitenkin jokin sisälläni huutaa toista (ja ehkä aikanaan kolmatta, neljättäkin) lasta. Vahva tunne siitä että niin tämän kuuluu mennä, usko että pärjäämme tämän sirkuksen kanssa. Mutta jos tuo uskoni on väärä... Tuhoamme useamman elämän noihin tunteisiimme vedoten. Tänään vammainen lapsemme on "terve" ja hyvinvoiva, jaksamme hänen kanssaan. Jos elämä jatkuu näin, jaksaisimme hoitaa kaksi lasta siinä samassa. Mutta jos elämä yllättääkin, esikoinen sairastuu ja voimamme alkavat loppua jo hänen kanssaan. Millainen kohtalo se olisi tulevalle lapsellemme?
Usein olen kuullut sanottavan ettei vammaisten lasten vanhempien pitäisi hankkia lisää lapsia. Että se olisi itsekkäästi ja väärin tehty kaikkia osapuolia kohtaan. Silti otamme riskin. Haluamme antaa vammaiselle lapsellemme sisaruksen ja toivomme tämän uuden lapsenkin nauttivan isosiskostaan. Olemme alkuperäisen "itsekkään lapsen" tavoin "itsekkäitä vanhempia".
lapsenne on vammainen?
kahden vammaisen lapsen vanhemmat =)
toisen vammaisen lapsen? Meinaan eikö teille automaattisesti tarjota mahdollisuuksia kaikkiin seulontoihin? Vai tarkoitatteko ettette tekisi aborttia vaikka lapsi osoittautuisi vammaiseksi?
Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta kyllä mun mielestäni kuulostaa vastuuttomalta tehdä toinen vammainen lapsi perään. Siis jos se on nykylääketieteen keinoin mahdollista estää. Sillehän ei voi mitää jos vaama ei näy tutkimuksissa tai ilmenee vasta myöhemmin. Itse kuitenkin kävisin tilanteessanne varmasti kaikki seulat läpi, jo ihan esikoisen vuoksi.
Lisään vielä että kyllä olisin valmis pitämään down-lapsen jos hän olisi perheen ainoa erityislapsi. Uskon että meillä riittäisi voimat hänen kanssaan. Mutta toista vammaista lasta en sitten enää uskaltaisi ottaa vastaan.
ja omantuntonsa mukaan. Itse en ole tuomitsemassa ketään joka abortin tekee, jokaisella han on siihen omat syynsä ja historiansa. Joskus vaan ärsyttää kun vammaisen lapsen kanssa elämisestä maalataan sellaisia kauhukuvia, joihin perustuen ihmiset tekevät ratkaisunsa. Surullista...
Meillä lapsen vamma ei ole vaikuttanut elämäämme kuin murto-osan siitä mitä etukäteen kuvittelin. Tiedän että olemme onnekkaita, koska lasemme on hyväkuntoinen ja muutoin suht terve. Olemme käyneet tämän puolentoista vuoden aikan useassa down-perheryhmässä ja tutustuneet moneen samassa tilanteessa olevaan perheeseen. Kokemukset ovat liki kaikilla olleet samaa kuin meillä, lapsi on tuonut iloa moninkertaisesti sen mitä hänen sairaudestaan on aiheutunut huolta. Tietysti on ne muutama perhe jotka eivät pysty lapsen vammaa hyväksymään, katkeroituvat. Silloin mietin ovatko nämä lapset sittenkään päätyneet oikeisiin perheisiin.
Ja tuolla vamman hyväksymisellä en tarkoita että jäätäisiin siihen pumpuliin makaamaan ja nostettaisiin kädet ylös. Tarkoitan lähinnä sitä että tajuaa meille käyneen nyt näin, lapsemme on kehitysvammaibnen emmekä voi sille mitään. Vamma ei kuitenkaan tarkoita elämän loppua, vaan uuden alkua. Vamman myötä lapsemme eteen kasaantuu valtava määrä kehityshaasteita, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan. Meidän tehtävämme on parhaan kykymme mukaan tukea lasta näissä kovissakin paikoissa. Jokainen kehitysaskel on työn takana, mutta niiden saavuttaminen on palkitsevaa. Se on aina askel kohti parempaa elämää, uusi taito jonka avulla pärjätään paremmin maailmassa.
Tottakai meille tarjotaan kaikki seulonnat automaattisesti. Olemme miehen kanssa kuitenkin sitä mieltä, ettemme aborttiin opäätyisi mikäli lapsella on elinmahdollisuudet olemassa. Siksi olemme suunnitelleet jättää np-ultran ja lapsivesipunktion väliin. Rakenneultrassa sitten selviää jos tulevassa lapsessa on jotain korjaamista edellyttävää vikaa tms. Muuten olemme valmiit ottamaan lapsen sellaisena kuin se meille tarjotaan. Uskon että vammaisilla lapsilla on oma tarkoituksensa, miksi he päätyvät juuri tiettyihin perheisiin. Uskon mahdollisen tulevan lapsemme olevan terve, mutta koskaanhan ei tiedä. Ei vaikka kaikki testit läpikävisi.
Olen muutenkin aborttia vastaan (omassa elämässäni siis, ei muiden) ja vaadittaisiin todella vakavat syyt enenkuin moiseen päätyisin. minulla on jo yksi vammainen lapsi, joka on minulle maailman rakkain olento! En pystyisi abortoimaan toista lastani samankaltaisen vamman takia. Muistaisin abortoitua lastani joka kerta esikoista katsoessani, olisinko abortoinut hänetkin jos tilanne olisi ollut toisinpäin?!? Se ahdistus ja tuska mitä tuosta seuraisi, olisi varmasti kymmenen kertaa suurempi kuin se huoli ja työmäärä mitä toinen vammainen lapsi meille aiheuttaisi. En pystyisi varmasti ikinä antamaan itselleni anteeksi, olemaan sinut omantuntoni kanssa. Millainen äiti ja kasvattaja minusta tulisi esikoiselleni jos nämä ajatukset pyörisivät jatkuvasti mielessäni...?
Jos todella olet noin herkkä ja tasapainoton ihminen mitä viestisi kuvastaa, niin säälin todella lapsiasi! Abortti on joissain tapauksissa paras ja ainoa ratkaisu ja sitä se olisi teilläkin, mikäli tuleva lapsenne osoittautuisi vamaiseksi. Jos ei tuota tosiasiaa pysty myöntämään ja sen kanssa elämään, niin ei ihmisestä kyllä ole vanhemmaksi. Erityislapsen vanhemmuus vaatii tiettyä kovuutta, jotta pystyisi puolustamaan lastaan ja ajamaan tämän oikeuksia yhteiskunnassa.
Teidän tapauksessa tulevan vammaisen lapsen abortointi on juuri tuota olemassa olevan lapsen puolustamista ja oikeuksien ajamista. Jos et sitä pysty ikinä antamaan itselleen anteeksi, niin miten kuvittelet pärjääväsi silloin kun vastaasi tulee todellisia vaikeuksia? Turha jäädä itkemään ja itsesäälissä kieriskelemään silloin kun lapsesi tarvitsee sinua.
Olet oikeassa siinä että olette päässeet toistaiseksi liian helpolla. Jos tietäisit mitä arki vammaisen lapsen kanssa todellisuudessa on, et puhuisi noita typeryyksiä.
...kaikilla on oikeus elää. Kaikella on tarkoituksensa.
Odotan nyt kolmatta lastani, enkä missään raskaudessa ole käynyt ensimmäisen vaiheen vapaaehtoisessa ultrassa ja lapsivesipunktiossa.
En kuitenkaan lastani hennoisi abortoida. Sanokoot muut mitä hyvänsä.
ne teidän jeesustelusta syntyneiden lasten hoidot ja kuntoutukset maksetaan?
Mun puolestani jokainen saa tehdä vammaisia lapsia ihan niin paljon kun sielu sietää, kunhan ei ole yhteiskunnalta rahaa nyhtämässä niiden varjolla. Sama pätee myös näiden isättömien lapsien synnyttäjiä. Voisi siinä sädekehät rapista kun joutusi oikeasti ottamaan vastuun teoistaan.
Mun mielestäni noi seulonnat voitaisiin laittaa pakollisiksi ainakin niille jotka ovat jotain riskiryhmää esimerkiksi juuri iän, sukurasitteiden tai aiemman vammaisen lapsen takia. Jos seulonnoissa selviää lapsen olevan vammainen ja silti vanhemmat haluavat sen pitää, ei yhteiskunta ole enää maksuvelvollinen. Mikäli vamma ei ole etukäteen tiedossa tai aiheutuu synnytyksessä toimittaisiin nykyisellä käytännöllä.
Uskomatonta mikä määrä rahaa syydetään sellaisiin lapsiin joista ei ikinä tule veronmaksajia! Valtion talous toimisi huomattavasti paremmin jos noista rahoista kunten vaikeastivammaisten koulutuksesta leikattaisiin leikattaisiin pois ja käytettäisiin säästyneet rahat terveiden lasten ja nuorten opiskelumahdollisuuksien parantamiseen. Mikä järki on oikeasti istuttaa vuosikausia koulussa sellaista ihmistä joka ei opi edes lukemaan kunnolla?
Tämä hyvinvointiyhteiskunta tekee kansalaisistaan uusavuttomia avustusten perässä juoksijoita. Normaalitilanteessa jos ihminen ei saa elämäänsä funkkaamaan, ei auta kun yrittää kahta kovemmin ja oma työ palkitaan. Täällä vaan ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen juostaan heti käsiojossa vaatimaan rahaa ja apua asioiden korjaamiseen.
Järkevästi ajatellen luulisi lapsia tehtävän siinä vaiheessa kun elämä on niin kunnossa että on taloudelliset, ajalliset ja henkiset mahdollisuudet tarjota näille hyvä elämä. Nyt taas lapsia kannattaa tehdä juuri silloin kun ei ole mikään asia kunnossa, tuethan on silloin paremmat kuin koskaan!
Ja tietysti parhaat rahat lapsen varjolla saa nyhdettyä juuri silloin kun lapsi on jollain lailla sairas tai vammainen. Vähävaraiselle perheelle kustannetaan ilmaiseksi kaikki lapsen hoidot ja kuntoutukset. Lisäksi saadaan hoitotuki verottomana ja lisäksi vaikka mitä muita lisukkeita, lapsen vammasta ja asuinkunnasta riippuen. Jotkut saavat vaihtaa auton uuteen muutaman vuoden välein, tarjotaan uudet tietokoneet sun muut kalliit systeemit. Kotiin saadaan ilmaisia lastenhoitajia ja päästään yhteiskunnan kustantamille lomille. Jos silti alkaa väsyttämään, niin lapsenhan voi aina halutessaan jättää laitoshoitoon vähäksi aikaa että vanhemmat saavat keräillä voimia. Monellako terveen lapsen vanhemmalla on tällaisia mahdollisuuksia käytettävissään?
Eli vammainen lapsi voi nostaa opiskelijaperheen toimeentuloa huomattavasti. Miksi siis mennä seulontoihin vaikka suvussa olisi mitä rasitteita.
Ennen kuin otan osaa tähän keskusteluun, haluan tehdä selväksi, että en todellakaan vastusta aborttia. Jos naisen elämäntilanne on huono hänen tullessaan raskaaksi - tai jos on vasta lapsi itsekin tullessaan raskaaksi - abortti on silloin paras ratkaisu eikä siitä pääse mihinkään. Siis jos minä tekisin abortin huonon elämäntilanteen vuoksi, niin en minä silloin itsekäs olisi. Minä tekisin abortin, koska en pystyisi lapsesta huolehtimaan. En pystyisi tarjoamaan lapselle hyvää elämää. En halua kehua itseäni, mutta tällainen ajattelutapa on ainakin minusta epäitsekäs eikä millään muotoa itsekäs.
Mutta sitten itse asiaan. Tässä keskustelussa tuli esille yksi niistä harvoista tilanteista, jolloin en itse hyväksyisi aborttia. Eli jos raskauden aikana selviää, että lapsi on vammainen, se ei todellakaan ole mikään syy tehdä abortti! Olen täysin sitä mieltä, että keskustelun aloittajan äiti toimi typerästi ja itsekkäästi...ja sitten kaikki vielä hyökkäsivät keskustelun aloittajan kimppuun syyttäen häntä itsekkääksi!!! Käsittämätöntä. Asiahan on aivan päinvastoin. Keskustelun aloittajan äiti oli itsekäs, koska abortoi lapsensa niin typerän syyn takia.
Myönnän ottaneeni tämän keskustelun henkilökohtaisesti, koska itselläni on hydrokefalus. Se on aivosairaus, joka on aiheuttanut minulle lievän liikuntavamman. No, kun olin pieni, liikuntavammani oli kyllä lievää paljon pahempi, mutta nyt kävelen jo melkein niin kuin kaikki "terveet" ihmiset, koska olen käynyt fysioterapiassa koko ikäni (olen nyt 20-vuotias). Sairauteeni kuuluu myös se, että saatan joskus saada lieviä tajuttomuuskohtauksia, minkä takia minua on kiikutettu sairaalaan ambulanssilla kymmeniä kertoja. Lisäksi vanhempani ovat käyttänet minua sairaalassa kontrollikäynneillä.
Elämä ei siis todellakaan ole ollut minulle mitään täysin helppoa, mutta olen silti siihen tyytyväinen.
Asiasta toiseen. Kela on aina maksanut fysioterapiani ja sairaalareissut ja maksaa edelleenkin. Lisäksi saan vammaistukea Kelalta kerran kuussa. Se, että Kela on kustantanut fysioterapiani ja sairaalareissuni, johtuu siitä, että vanhemmillani ei todellakaan olisi ollut varaa niitä kaikkia maksuja hoitaa. Tai ehkä olisi ollut, mutta sitten ei olisi ollut enää rahaa muuhun elämiseen, kuten täysin terveen isoveljeni elättämiseen. Ei siis ole minun tai minun vanhempieni vika, että Kelan on täytynyt maksaa sairaalareissuni ja fysioterapiani.
"Vähävaraiselle perheelle kustannetaan ilmaiseksi kaikki lapsen hoidot ja kuntoutukset. Lisäksi saadaan hoitotuki verottomana..."
Mitäs vikaa siinä on, jos saa kysyä? Eihän terveen lapsen hoitamiseen edes kulu rahaa niin paljon kuin vammaisen lapsen hoitamiseen, joten miksi ihmeessä kukaan kustantaisi terveen lapsen vanhemmille ilmaiseksi yhtään mitään? Taisit puhua vähän ohi suusi.
"Jotkut saavat vaihtaa auton uuteen muutaman vuoden välein, tarjotaan uudet tietokoneet sun muut kalliit systeemit."
Tämä kohta nyt on aivan täyttä soopaa enkä ymmärrä mistä olet saanut moista päähäsi.
"Monellako terveen lapsen vanhemmalla on tällaisia mahdollisuuksia käytettävissään?"
Ei yhdelläkään, neropatti, koska terveiden lasten vanhemmat eivät tarvitse tällaisia mahdollisuksia.
Ehkä mietit ahasmielisiä jorinoitasi uudestaan sitten kun itse vammaudut pysyvästi liikenneonnettomuudessa ja joudut anomaan Kelalta varhaiseläkettä.
vammaisjuttuja mietin, niin olen sitä mieltä että kaikista syntyvistä kansalaisista on pidettävä huolta vammoista riippumatta. Uskon että elämä vammaisen lapsen kanssa on huomattavasti raskaampaa kuin terveen, eli kaikki tukitoimet vanhempien lomineen ovat oikeutettuja. Varmasti tulee yhteiskunnallekin edeullisemmaksi suorittaa tällaista enneltä ehkäisevää työtä ja taata vammaisille lapsille elämä kotona, kuin vetää tuet pois ja pian on lapsi laitoshoidossa ja vanhemmat loppuunpalaneita ja masentuneita. Varmasti siinä vaiheessa rahaa palaa enemmän ja koko perheen työ- ja toimintakyky laskee. Ja tietysti se inhimillinen puoli, eli vanhempien ja lasten mahdollisuus nauttia toistensa seurasta.
Mutta sen jälkeen tulee tuo iso MUTTA... Eli se mitä en ymmärrä, on että tehdään lisää vammaisia lapsia lähes tarkoituksella. Eli jos perheessä on jo yksi vammainen lapsi tai muuten tiedossa oleva riski, niin minkä takia täytyy tehdä lisää vammaisia lapsia? Tarkoitan tällä nyt sellaisia vammoja jotka ovat seulonnoissa havaittavia ja näin ollen vanhempien mahdollisia estää.
En sano että vammaisen lapsen elämä olisi arvotonta, mutta raskasta se silti on. Paitsi lapselle itselleen, myös hänen perheelleen, harvassa perheessä on voimia niin paljon että jaksettaisiin keskittyä täysipainoisesti useamman vammaisen lapsen kehityksen tukemiseen ja kuntoutukseen. Aina joku perheessä kärsii, miksi ajautua tietoisesti tähän tilanteeseen? En ole tekemässä lakiehdotusta tukien poistamiseksi näissä tapauksissa, ilmaisen vaan kantani etten ymmärrä tuollaista toimintaa. Pidän sitä jotenkin itsekkäänä, lapsellisenakin. Kuin yritettäisiin saada joku sädekehä pään päälle "me pystytään kyllä huolehtimaan vaikka viidestä vammaisesta lapsesta, niin rakkaita he meille ovat!". Loppupelissä jo se ensimmäinen vammainen lapsi kärsii, kun nuoremman sisaruksen myötä hänen kuntoutukseensa ei enää löydy tarpeeksi aikaa ja voimavaroja. Onko tuo sitten oikeaa rakkautta?
Itse en tekisi aborttia vaikka lapseni todettaisiin vammaiseksi, en olisi varmaan tehnyt ap:n vanhempien tilanteessakaan. Mutta jos vammaisen lapsen äitinä paljastuisi että seuraava lapsenikin on vammainen, silloin tekisin abortin varmasti. Ihan rakkaudesta tuota olemassa olevaa lasta kohtaan, halusta tarjota hänelle mahdollisimman hyvä elämä. Eli tavallaan ymmärrän ap:n vanhempien kannan, itse vedän vaan oman jaksamiseni rajan sen yhden vammaisen lapsen verran korkeammalle.
vammaiset, köyhät ja onnettomat. päihdeongelmaiset, mielenterveysongelmaiset, liikalihavat, onnettomuuksissa vammautuneet, vanhuuttaan höperehtivät ja housuunsa kakkaavat.
säästyvät verorahat ja meillä kaikilla kauniilla, normaaleilla, työssäkäyvillä on kivaa ja ongelmatonta.
ei tarvitse pohtia mitään ikäviä asioita eikä kohdata kurjutta, rumuutta tai epätäydellisyyttä.
walt disneyn ihannemaailma.
eipä ihme että omaishoitajat ja vammaisten lasten vanhemmat joutuvat kohtaamaan yhteiskunnan ja meidän muiden taholta niin paljon vihamielisyyttä ja vähättelyä. ja ollaan niin kristittyjä, että! Ai, Saatana!!
minä nostan hattua kaikille jotka omassa elämässään toteuttavat pienimpien ja heikompien rakastamista ja heistä huolen pitämistä. kyllä vammaisen lapsen valo ja elämänilo, jollainen meiltä "terveiltä" ja "normaaleilta" monesti puuttuu, voi moninkertaisesti korvata ne hankaluudet ja vaikeudet, joka hänestä aiheutuu!
puhumattakaan kasvamisesta ihmisenä - mitä kukaan tässä kr. yhteiskunnassa ei arvosta enää vähimmässäkään määrin, hyvä kun tietää mitä se edes teoriassa voisi tarkoittaa.
suvaitsevaiseksi..elämässä on monia sävyjä ja jokainen yrittää tehdä parhaansa..turha tuomita niitä jotka ovat vaikean ratkaisun eteen joutuneet. He ottavat vastuun omista päätöksistään ihan varmasti ja se päätös on oikea heille oli se sitten kummin päin vaan..tekeekö vammaisen lapsen tai sitten ei.
asiaa pähkäilevät.
Mun perhees on ihan omakohtasta kokemusta tästä asiasta, sillä veljelläni ja hänen vaimollaan on kolme lasta, joista nuorin on down-lapsi. Sanoisin, että tuo nuorin on muokannut koko perhettä paljon inhimillisempään suuntaan. Vanhemmat lapsetkin ovat jotenkin kasvaneet aina ottamaan huomioon nuorimman lapsen erityistarpeet. Ja se ei suinkaan ole huono asia, sillä toisten ihmisten huomioonottaminen on todella hieno piirre ihmisessä. Itsekkäitä on tää maailma muutenkin tarpeeks täynnä. Lisäksi vanhemmat ovat kasvaneet lapsen myötä, äidille on avautunut uusia tehtäviä ja luottamustehtäviä tämän lapsen kautta.
Jos todella mietitte näitä asioita, niin kannattaa lukea erään perheen kokemuksista tämän asian tiimoilta. TÄnä syksynä ilmestyi kirja "Oikeus elää, Isän raskauspäiväkirja". Jos ei kirjastossa ole, niin sitä kannattaa pyytää tilaamaan.
..tehdä tuo päätös ja ottaa itse vastuunsa siitä. Sinä saat tuntea asiasta surua muttei sinulla ole mitään oikeutta tuomita toisten ihmisten päätöstä sillä se tuskin on ollut helppoa heille..ja olisi paljon parempi että voisit tukea heitä ja yrittäää ymmärtää. Joskus voi käydä myös niin että sinäkin voit joutua vaikean ratkaisun eteen ja kukaan meistä ei ole täydellinen mutta jokainen pyrkii tekemään parhaansa kussakin tilanteessa...eikä lapsilta kysytä aikuisten ihmisten päätöksiä. Aikuiset sen lapsen kasvattaa ei toiset lapset.
..nimittäin ettei halua vammaisen lapsen vievän huomiota terveiltä sisarilta..etkö ole jo huomannut ettei ihmiset aina sano todellista syytä syystä tai toisesta..joskus on helpompi vain selittää erilaisia järkisyitä joita on itse helpompi käsitellä..kuitenkin luulisin että vanhempasi ovat katsoneet pohjimmiltaan että heillä ei ole voimavaroja vammaisen lapsen kasvattamiseen..ja se päätös heille suotakoon.
Olisiko sinun aika kasvaa aikuiseksi .. sinulla on elämä edessä ja myös mahdollisuus tehdä omat "virheesi"...elämä ei ole niin mustavalkoista. :)
Kirjoitit vielä että "Tätä ratkaisua en ole pystynyt antamaan heille kunnolla anteeksi vielä tänäkään päivänä. Joskus mietin omaa elämääni, jos tuo vamma olisikin todettu minulla. Vanhempani olisivat abortoineet minut, jotta pystyisivät tarjoamaan paremman elämän mahdollisille tuleville lapsilleen."
Totta kai he olisivat voineet sinut abortoida jos olisit ollut vammainen muttei se vie pois sitä rakkautta mitä he kokevat sinuun ..ja sinä tuskin olisit abortointi asiaa tiedostanut koska sinua ei silloin olisi..voi lapsi pieni koitahan aikuistua..ei elämä aina mene kuin saduissa. :)
alkuperäisen vanhemmat eivät ole kovin asiallisesti toimineet. En siis tarkoita tällä niinkään itse abortia, vaan sitä että abortista on kerrottu jo olemassa olevalle lapselle. Ja että sitä on puolusteltu tuolla "teimme sen sinun takiasi" -sonnalla.
Kyllä tuo väkisinkin kasaa syyllisyyttä olemassa olevan lapsen harteille ja itse olisin varmasti kanssa jäänyt pohtimaan että mitä jos se olisinkin ollut minä...
Eli jos sen abortin tekee, niin pitää sitten huolen ettei siitä kerro lapselle mitään. Tai kertoo aikaisintaa sitten kun lapsi on niin aikuinen että osaa jo samastua tilanteeseen (riippuu tietysti lapsen luonteesta, joku ei pysty ikinä). Ja jos lapsi jostain syytä asiasta kuulee, niin sitten ottaa vastuun kokonaan itselleen. "Me totesimme ettei MEISTÄ olisi ollut vammaisen lapsen vanhemmiksi"
Itse olen onnekas siinä että omat vanhempani tekivät toisenlaisen ratkaisun, jonka ansiosta minulla on nyt 22-vuotias down-veli. Ja ihan totta, meidän perheen elämä ei kyllä ole millään lailla kärsinyt veljen vammasta. Toki hänellä on ollut kuntoutusta ja jopa sairasteluakin läpi elämän ja kaikki kulkee omilla, hieman hitaammilla raiteillaan. Kuitenkin koen että ennemminkin olen saanut paljon uutta hänen kauttaan, mahdollisuuden päästä kurkistamaan uuteeen maailmaan. Uskon että olen tämän ansiosta osannut suhtautua avoimemmin mielin ihmisten erilaisuuteen.
Tämän viestiketjun luettuani täytyy kyllä soittaa äidille ja kiittää häntä sydämeni pohjasta. Jos hän olisi valinnut toisin, saattaisin tänä päivänä olla ap:n asemassa. Ehkä minäkin joku päivä aikuistun. Tähän asti elämäni on mennyt kuin sadussa, mutta ehkä minunkin perheelleni tulee joskus vielä vastoinkäymisiä eteen.
..siitä että on tarpeeksi aikuinen (eli on nähnyt elämää monelta kantilta) että ymmärtää ja arvostaa muunkinlaisia ratkaisuja vaikkei jostain syystä samaan ratkaisuun päätyisikään.
montaa aikuista ole joukkoon eksynyt. Niin tiukasti ollaan sen oman -ainoan oikean- ratkaisun puolesta taistelemassa. Ja näin eväinhän ei päästä mihinkään. Jonkun mielestä vammaisten elämä ei koskaan ole elämisen arvoista ja ainakin se tuhoaa koko muun perheen tulevaisuuden. Toisen mielestä taas vammaisen elämä on juuri yhtä arvokasta ja tärkeää kuin terveenkin, jokaisella on oma tehtävänsä ja näin ollen on aina väärin abortoida sikiö vamman takia.
Ikävä kyllä on mahdotonta pelkän diagnoosin perusteella tietää kuinka down vaikuttamaan juuri tämän tulevan lapsen elämään ja miten lapsen vamma muuttaa muun perheen arkea. Joudumme aina ottamaan riskin, joku tekee sen pitämällä lapsen, toinen tekemällä abortin. Ehkä helpoimmalla pääsee se joka olisi valmis abortoimaan lapsen minkä tahansa vamman takia, hän ei joudu miettimään olisiko lapsemme sittenkin ollut yhtä aurinkoinen ja hyväkuntoinen kuin tuo naapurin poika.
Arvostaa... en tiedä pystynkö koskaan arvostamaan ratkaisua joka sotii pahasti omaa moraaliani vastaan. Mutta pystyn kyllä sen hyväksymään ja ymmärtämään että ystäväni toimi omasta lähtökohdastaan käsin. Ja loppupelissä, hänen ratkaisunsa ei kuulu minulle.
..sotii sinun moraaliasi vastaan on se joskus se vastuullisempi tapa. Lapselle täytyy olla hyvät edellytykset ja vanhemmilla oltava paljon voimavaroja lapsen eteenpäin viemiseen. Vammaisen elämä on ihan yhtä arvokasta ja siitä tässä ei liennyt olevan kyse vaan ettei vanhemmat katsoneet heillä olevan tarpeeksi voimavaroja vammaisen lapsen kasvattamiseen(vammainen lapsi saattaa vaatia melkoisen paljon huolehtimista ja koko elämänsä ajan verrattuna normaaliin kuten kaikki tiedämme)
voin kyllä ymmärtää ja hyväksyä tuon ratkaisun ystäväni tekemänä. Mutta koska se sotii niin vahvasti omaa näkemystäni vastaan, en varmasti koskaan pysty arvostamaan sitä. Jos arvostaisin tällaista toimintaa, se on sama kuin myisin pois osan itseäni. Jokatapauksessa ystäväni ja minun suhteeseeni tällainen (kuviteltu) teko ei vaikuttaisi, koska minun ei tarvitsekaan pitää kaikesta mitä hän tekee. pystyn erottamaan ihmisen teoistaan.
Vähän samanlainen tapaus sattui pari vuotta sitten minun ja ystäväni välille. Meillä oli lapsen syntyessä 3-vuotias koira. Oikein kiltti, ihana ja rakas harrastuskaveri sekä lemmikki josta en koskaan voinut kuvitellakaan luopuvani. Kuitenkin lapsen syntymä muutti elämääni enemmän kuin olisin uskonut ja yht'äkkiä olin miehen reissutyön ansiosta yksin kerrostalokodissa koiran ja vauvan kanssa. Muutaman kuukauden jälkeen tulin lopputulokseen, että kaikille on parasta kun koiralle etsitään uusi koti.
Kyseessä ei ollut lapsen allergia, koiran mustasukkaisuus tai mikään muu näistä kahdesta johtuva syy. Koira käyttäytyi hyvin ja piti valtavasti vauvasta. Kuitenkin koin itse raskaaksi koiran ulkoiluttamiset pienen vauvan kanssa ja alkoi tuntua että kiinnostus koiraharrastuksia kohtaan jäi myös paitsioon. uskoin että pytyn olemaan parempi äiti lapselleni ilman koiraa ja että koira saa paremman kodin jonkun aktiivisen harrastajan luota. Vielä en ole päätöstäni katunut, uskon yhä tehneeni oikean ratkaisun.
Ystäväni joka on koiraihinen henkeen ja vereen ei alkuun voinut millään ymmärtää päätöstäni. Mikä tietysti on täysin ymmärrettävää, hän on itse samanlaisissa oloissa kasvattanut ja hoitanut kolme pientä lasta ja kaksi koiraa. Aikaa ja kiinnostusta on riittänyt koirien kanssa harrastamiselle eivätkä lapsetkaan ole kärsineet. Hänelle koirat ovat kuin omia lapsiaan ja ymmärrettävästi hänestä tuntui julmalta miten joku voi noin vaan luopua omasta lapsestaan. Ajan myötä hän oppi ymmärtämään ja hyväksymään ratkaisuni, eikä se enää vaikuta väleihimme lainkaan. En kuitenkaan voisi ikinä vaatia että hän arvostaisi tuota tekoani, siihen hän ei kuuna päivänä kykene. Eikä hänen tarvitsekaan.
edes hankkinut jos et siitä välittänyt..kyllä tuo on minusta enemmän edesvastuutonta kun ensin hankkii huolehdittavan oli se sitten avuton ihmisen alku tai eläin..(vaikkei niitä voi sinällänsä verrata mutta molemmat ovat sinusta riippuvaisia)..olen vain huomannut että useimmat tekee abortin juuri sen vuoksi ettei voi taata lapselleen niitä olosuhteita joissa heidän lapsensa olisi parasta kasvaa. Mutta tuskin antaisivat lapsiaankaan pois jos ovat siihen ratkaisuun päätyneet eivät edes koiransa kohdalla. En minä ainakaan..itse sitoudun huolehtimaan lapsestani tai eläimestä jos sellaisen hankin...muuten pidän edelleen vastuullisempana keskeytystä mikäli lapselle ei voi luoda hyviä edellytyksiä. Lastakaan ei pidä hankkia kevyesti kuten ei koiraakaan...kaikkien elämä on tärkeätä.
ja aktiivinen harrastuskumppani ollut koko sen kolme vuotta mitä yhdessä taivalsimme. Uskoin ja luotin että minulla olisi aikaa ja enrgiaa koiran kanssa harrastamiseen ja pitkiin lenkkeihin myös lapsen synnyttyä. Kuitenkin olosuhteet muuttuivat ja mies oli pitkiä pätkiä pois kotoa ja huomasin ettei koira ja vauva kerrostalossa olekaan niin helppo yhdistelmä. Ottaa nukkuva vauva illalla sängystään viimeiselle lenkille ja aamulla taas sama kuvio.
Huomasin myös että kestäisi vielä hyvän aikaa enen kuin jaksaisin vauvan kanssa lähteä koiraharrastusten pariin ja kieltämättä koiran elämä neljän seinän sisällä ja pikkulenkeillä lähimetsässä... se oli aivan muuta mihin tuo eläin oli tottunut. Koska huomasin kiinnostuksenikin hiipuvan (ei koiraan vaan aktiiviseen harrastamiseen) tajusin ettei koira saisi millään luotamme sellaista kotia minkä hän ansaitsee. Siksi näin kaikkien -ja ennen kaikkea koiran- kannalta parhaaksi ratkaisuksi sen että tämä päätyisi sellaiseen kotiin missä saisi jatkaa tuota unelmaelämäänsä.
Koiran otti eräs tuttuni, joka oli koiraa aiemmin hoitanut ja jonka vanhempi koira oli ennestään yksi koirani parhaista kavereista. Tiedän että koiralla on kaikki hyvin ja näemme yhä silloin tällöin. Missään tapauksessa en olisi koiraani lopettanut, jos se olisi ainoaksi vaihtoehdoksi jäänyt. Silloin olisimme pitäneet hänet ja yrittäneet saada arjen jotenkin toimimaan. Ymmärrän toki ettei monikaan pysty tätä ratkaisuani arvostamaan, siksi sen tässä esille toinkin. Kuitenkin suurin osa voinee jollain lailla ymmärtää miksi näin toimin ja ehkä hyväkyäkin tämän. Vaikka varmasti itse toimisivat toisella lailla.
Minä taas en pysty aborttia omalla kohdallani tekemään enkä sitä muiden ratkaisuna osaa arvostaa (jos ei raskaus vaaranna äidin terveyttä, sikiö ole niin sairas ettei mitään elinmahdollisuuksia, äiti ole alaikäinen tai raskaus saanut alkuaan raiskauksesta). Voin kyllä ymmärtää syyt miksi aborteihin päädytään ja hyväksyä tuon teon. Mutta en ikinä arvostaa. Siitä huolimatta olen tyytyväinen että abortti on Suomessa mahdollinen kaikille, enkä missään tapauksessa haluaisi sitä kieltää. Koska ihmisillä on oikeus myös niihin asioihin mitä minä en pysty arvostamaan.
..vammaista lasta. Se vasta vaatii voimavaroja.
kuin eläin, ystävä hyvä. Minulle eläimen luovuttaminen parempaan kotiin (jossa tämä todella viihtyy) on pienempi paha kuin lapsen abortoiminen. Ja kuka on sanonut lapseni olevan terve? En minä ainakaan...