auttakaa minua

Vaikeahan sitä käsittämätöntä on käsittää kenenkään... Poikakaverisikin hoitaisi sut kernaasti kuntoon kun vaan tietäisi miten. Miehet on suoraviivaisia, tyyliin kerro ongelmasi niin mä kerron siihen ratkaisun. ; )
Mutta ihminenpä onkin niin monimutkainen fyysinen ja psyykkinen kokonaisuus, että sormi menee joskus suuhun asiantuntijoillakin.

Minusta kuulostaa kyllä siltä, että sua riivaa se nuorille ihmisille niin tyypillinen elämän kaikinpuolisen hallinnan tarve.
Otetaan missioksi milloin mikäkin ihanne ja kun ei sitten menekään putkeen, syntyy karmeita morkkiksia ja syykkisyydentunteita. Syyllisenä sitten joko otetaan itseä niskasta kiinni ja pakottaudutaan yritettämään uudelleen, tai sitten "repsahdetaan" hallitsemattomuuteen, joka on se kaikkein kauhein tila...mukamas.


Nelkytvuotta tällä pallolla jo tallustaneena voin sanoa, ettei elämä ole niin vakavaa ja armotonta.
Ihmisen täytyy siis oppia olemaan armollinen itselleenkin, muuten tässä maailmassa ei voi elää. Ehdottomuus ajaa monet meistä vain entistä suurempiin ongelmiin, sillä mitä ankarammin elämäänsä ja tekemisiään analysoi ja kritisoi ja normittaa, sitä viheliäisemmäksi kaikki muuttuu.

Mun pitäis olla semmonen ja tämmönen, yltää tonne asti ja näyttää tolta ja tältä ja mahtua näihin ja noihin ja osata sitä ja tätä, mut mä olenkin vaaaan tämmönen...(huoh)


Relatkaamme, olkaamme hellempiä itseämme kohtaan ja pyrkikäämme näkemään kokonaisuuksia yksityiskohtien sijaan, metsä puilta, you know. Ei se tee sustakaan sen huonompaa ihmistä, vaikka sä juuri nyt nauttisit MYÖS pikaruuasta. Älä siis syyllistä itseäsi siitä äläkä diagnosoi itseäsi ongelmalliseksi, vaikka sä et aina pysykään itse itsellesi kyhäilemässäsi karsinassa.

Ei se juttu ole ruokahalu vaan se, että sä haluaisit kontrolloida elämääsi. Sen kontrollin mittarina sulla on tällä hetkellä syömistavat ja kontrolli on joko päällä tai sitä ei ole ollenkaan. Mustavalkoisesti.
Syönkö ja mitä ja miten paljon on pikkulapsellekin se ainoa keino taistella vanhempien ylivaltaa vastaan. EN SYÖ! on usein sen ekan uhmaiänkin nimi. ; ))


Ehkä sun "masis" johtuu siis kokonaan noista syyllisyydentunteista...
Anyway, täältä katsottuna ne Paheelliset Purilaiset vaikuttaa sangen pinnalliselta uhalta. Tuskinpa sä niitä enää muutamien vuosien kuluttua edes välität syödä, niin että TOIVOA ON. : )

Yritä löytää takaisin siihen ajatukseen, että elämä on kivaa. Se on kivaa munkin iässä, vaikka sun ikäpolveasi kumartava maailma karjuukin joka tuutista esim. ettei ryppyjä herranjumala saa olla!!! ; D


Eksyä voi vaikka vattupensaaseen kotipihalla, jos sen asenteen ottaa.

..ei siis ymmärrä kukaan joka ei ole sitä itse kokenut. Ihan kokemuksesta tiedän.
Poikaystäväsi ei voi sinua auttaa, hän ei osaa. Eikä se ole hänen vikansa.

Jos sulla on historiaa syömisvaikeuksien kanssa jo ollut, olis hyvä jos hakeutuisit mielenterveystoimistoon ja kertoisit masennuksesta sekä tästä syömisongelmastasi.

Älä nyt pelästy, siitä käynnistä EI tiedä muut kun sinä, heillä on vaitiolovelvollisuus. Paitsi jos itse haluat kertoa jollekin.
Siellä kuitenkin olisi ihmisiä joille voisit vapaasti avautua ja jotka ovat asiantuntijoita.
Saisit puhua ongelmistasi niin paljon kun tarvitsee.

Olen itse käynyt terapiassa ja koin sen hyväksi.
Läheiset eivät välttämättä tajua, eivätkä osaa, eikä sitä voi vaatiakaan.

Ethän itsekään tiedä miksi olet masentunut, mutta siellä sekin voi selvitä ja alkaisit parantua. Samalla voi tää syömisongelma selvitä.

Niinkuin tuo toinenkin vastaaja sanoi, kyllä voi ja kannattaa antaa vähän armoa itselleen ja rakastaa itseään ja sillä perusteellakin hakea apua.

Avun hakeminen ei ole häpeä vaan se kun ei sitä hae.
Tsemppiä kovasti!