Olin n. vuosi sitten masentunut, kun paras ystäväni muutti kauas pois. Olimme olleet monia vuosia hyviä ystäviä ja se oli suuri muutos elämässäni, kun hän muutti pois. Hän oli ainoa ystäväni, joten jäin yksin.
Meni jonkin aikaa että sain uusia kavereita. Elämäni muuttui paljon. Vietin melkein joka päivä eri henkilöiden kanssa aikaa. Se oli melko sekavaa. Jonkin aikaa elin samassa pyörteessä, kunnes huomasin että 1/15 "ystävistäni" oli luotettavia. Jätin suuren osan porukasta ja perustin ns. oman porukan, jossa on neljä henkilöä (sama porukka on edelleenkin kasassa, mutta emme vietä aikaa yhdessä vapaa-ajalla). Silloin tuntui ettei mikään onnistu ja olen täysin arvoton tässä maailmassa. Mikään ei tuntunut menevän hyvin. Koulu alkoi menemään päin persettä ja osa harrastuksista jäi.
Keväällä tutustuin erääseen jätkään ja hänen kautta tutustuin nykyiseen poikaystävääni. Olin sen jätkän kanssa yhdessä muutaman viikon, mutta jätin hänet, koska hänelle oli viina tärkeämpää kuin minä. Se ei paljoa hetkauttanut. Olin nimittäin korviani myöten lätkässä exäni parhaaseen ystävään. Meni noin kuukausi siihen, että aloimme seurustelemaan. Siihen asti kaikki meni hyvin kun poikaystäväni petti luottamukseni. Hän ei pettänyt minua kenenkään tytön kanssa vaan viinapullon. Hän oli luvannut minulle ettei hän juo. Ensimmäisen kerran jälkeen hän lupasi ettei hän enää IKINÄ joisi.. Ei mennyt viikkoakaan kun hän seuraavan kerran joi. Sama jatkui monia kuukausia eteenpäin. Tunsin itseni taas arvottomaksi. En edes muista mikä kaikki masensi minua, mutta syitä oli mielin määrin. Aloin vahingoittamaan itseäni mm. viiltelemällä. Aina kun sain kuulla että poikaystäväni oli kännissä ja
hän sanoi samat sanat "En enää ikinä juo", aloin vihaamaan itseäni entistä enemmän ja tunsin itseni aina vain arvottomammaksi ja viiltäminen tuntui auttavan asiaa. Meni jonkin aikaa että pääsin edes
vähän tolpilleni ja sain ajatuksen kulkemaan hiukan paremmin, mutta itseni vahingoittamisesta en niinkään helposti päässyt eroon. Se jatkui, jatkui ja jatkui. Joskus jos oli vähänkin vaikeaa otin veitsen ja viilsin.
Meni hetken aikaa hyvin, kunnes olin taas ongelmissa. Masennus alkoi taas. Tällä kertaa se johtui vanhemmistani. Vanhempani pakottivat minut pistämään välit poikki kahden hyvän ystäväni kanssa ja se masensi minua paljon. Taas menetin ystäviä. Siinä mukana lähti myös monia muita ystäviä. Sen lisäksi vanhempani rajoittivat ulkonaliikkumistani ja nykyään he kyttäävät melkein jokaista liikettäni. Vanhempani eivät luota minuun enää pätkän vertaa. Poikaystäväkin on
nykyään liiankin vainoharhainen..En enää jaksa tätä paskaa. Terveydenhoitaja totesi että olen masentunut ja laittoi minut psykologin hoiviin. En voi psykologillekkaan kertoa koko totuutta, koska pelkään että he sotkevat sosiaalityöntekijät siihen juttuun mukaan...Ja turhaa minä tännekkään valitan.. Ketä kiinnostaa jonkun murrosikäisen "murheet", mut joo..tungen kummiski.
Meni jonkin aikaa että sain uusia kavereita. Elämäni muuttui paljon. Vietin melkein joka päivä eri henkilöiden kanssa aikaa. Se oli melko sekavaa. Jonkin aikaa elin samassa pyörteessä, kunnes huomasin että 1/15 "ystävistäni" oli luotettavia. Jätin suuren osan porukasta ja perustin ns. oman porukan, jossa on neljä henkilöä (sama porukka on edelleenkin kasassa, mutta emme vietä aikaa yhdessä vapaa-ajalla). Silloin tuntui ettei mikään onnistu ja olen täysin arvoton tässä maailmassa. Mikään ei tuntunut menevän hyvin. Koulu alkoi menemään päin persettä ja osa harrastuksista jäi.
Keväällä tutustuin erääseen jätkään ja hänen kautta tutustuin nykyiseen poikaystävääni. Olin sen jätkän kanssa yhdessä muutaman viikon, mutta jätin hänet, koska hänelle oli viina tärkeämpää kuin minä. Se ei paljoa hetkauttanut. Olin nimittäin korviani myöten lätkässä exäni parhaaseen ystävään. Meni noin kuukausi siihen, että aloimme seurustelemaan. Siihen asti kaikki meni hyvin kun poikaystäväni petti luottamukseni. Hän ei pettänyt minua kenenkään tytön kanssa vaan viinapullon. Hän oli luvannut minulle ettei hän juo. Ensimmäisen kerran jälkeen hän lupasi ettei hän enää IKINÄ joisi.. Ei mennyt viikkoakaan kun hän seuraavan kerran joi. Sama jatkui monia kuukausia eteenpäin. Tunsin itseni taas arvottomaksi. En edes muista mikä kaikki masensi minua, mutta syitä oli mielin määrin. Aloin vahingoittamaan itseäni mm. viiltelemällä. Aina kun sain kuulla että poikaystäväni oli kännissä ja
hän sanoi samat sanat "En enää ikinä juo", aloin vihaamaan itseäni entistä enemmän ja tunsin itseni aina vain arvottomammaksi ja viiltäminen tuntui auttavan asiaa. Meni jonkin aikaa että pääsin edes
vähän tolpilleni ja sain ajatuksen kulkemaan hiukan paremmin, mutta itseni vahingoittamisesta en niinkään helposti päässyt eroon. Se jatkui, jatkui ja jatkui. Joskus jos oli vähänkin vaikeaa otin veitsen ja viilsin.
Meni hetken aikaa hyvin, kunnes olin taas ongelmissa. Masennus alkoi taas. Tällä kertaa se johtui vanhemmistani. Vanhempani pakottivat minut pistämään välit poikki kahden hyvän ystäväni kanssa ja se masensi minua paljon. Taas menetin ystäviä. Siinä mukana lähti myös monia muita ystäviä. Sen lisäksi vanhempani rajoittivat ulkonaliikkumistani ja nykyään he kyttäävät melkein jokaista liikettäni. Vanhempani eivät luota minuun enää pätkän vertaa. Poikaystäväkin on
nykyään liiankin vainoharhainen..En enää jaksa tätä paskaa. Terveydenhoitaja totesi että olen masentunut ja laittoi minut psykologin hoiviin. En voi psykologillekkaan kertoa koko totuutta, koska pelkään että he sotkevat sosiaalityöntekijät siihen juttuun mukaan...Ja turhaa minä tännekkään valitan.. Ketä kiinnostaa jonkun murrosikäisen "murheet", mut joo..tungen kummiski.
Vastaukset 2
Vanhimmat
En osaa oikeita sanoja, koska en edes muista tarkalleen kuinka vaikeaa oli murkkuiässä.
Nyt painat tämän päähäsi tulevaa elämää varten, kukaan tai mikään ei voita kunkku alkoholia.
Et todella ole arvoton, jos alkoholi menee edelle, edes jumalasta seuraava ei sitä voita.
Vanhempasi rakastavat sinua ja ovat huolissaan, siksi kai nämä erottamiset jostain porukasta, oikein tai väärin, en tiedä.
Kyllä siinä lähimmäiset tulevat vainoharhaiseksi, jos vahingoitat itseäsi, etkö itse huolehtuisi, jos äitisi tekisi samaa.
Olet kasvukipujen keskellä, en osaa neuvoa muuta kuin, huolehdi koulu, se antaa monia avaimia tulevaisuuteen ja älä ole niin riippuvainen kavereista, yleensä ihmisellä ei ole kovin montaa todellista ystävää.
kiitos vinkeistä. =) [Oikeesti]