Haluan vaan kirjoittaa teille kaikille, jotka sairastatte anoreksiaa, että jos haluatte apua sitä on saatavilla, mut teidän itsenne täytyy haluta parantua.
Sairastuin itse 15-vuotiaana anoreksiaan, mut mun ystävät ehti ennen sairaalaan joutumista ilmoittaa musta terkkarille. Olin tosi vihanen sillon! No, mun painoa tarkkailtiin ja se alko nouseen ja kaikki ihmiset ajatteli et nyt se on terve ku on normaalipainoinen. No, kukaan ei kysyny et miten voin henkisesti, anoreksia on psyykkinen sairaus. Mulle tuli lievä bulimia mut en pystyny puhumaan asiasta kellekään. Tasapainoilin vuosia yksin syömishäiriöni kanssa, ja ruoka hallitsi edelleen elämääni. Enkö usko et monikaan vois kuvitella et mulla oli syömishäiriö.Sit yhtäkkiä en enää jaksanu, mä aloin hautoon jopa itsemurhaa ja olin tosi tyytymätön itteeni, mun ajatukset oli solmussa.
Mulla on kuitenkin aivan mahtavat vanhemmat ja kun oli 21, eli kuus vuotta sairastumisesta, mä hakeuduin psykoterapiaan. Olin aluks sitä tosi vatsaan ja ajattelin et kukaan ei voi mua auttaa. Nyt oon käyny pari vuotta säännöllisesti kaks kertaa viikossa terapiassa ja tuloksia alkaa näkyä. Kela korva koko lystin!
Epätoivosimmilla hetkillä olisin halunnu mielialalääkkeitä mut terapeutti ei antanu ja oon siitä tosi onnellinen. Nyt näin monen vuoden jälkeen alan olla terve nuori nainen.
Halusin vaan kertoa tarinani siksi että ihmiset ymmärtäis et anoreksiasta parantuminen ei tarkoita kilojen kertymistä, se on jotain paljon syvällisempää ja vaikeampaa, harmi vaan. Mut apua saa jos sitä vaan haluaa, mut ilman omaa tahtoa parantuminen on vaikeaa. Ette usko kuin onnellinen olen kun olen vihdoin saanut elämäni takaisin. Kehotan teitä kaikkia anorektikkoja pysähtymään miettimään et miks te olette sairaita, siis et mikä teitä oikeesti vaivaa. Munkin syyt löyty aika kaukaa ja ite en niitä olis ikinä voinu selvittää!
Tsemppiä teille kaikille!
Mua itteä harmittaa ku elämän parhaasta ajasta on jonkun tyhmän sairauden takia tuhlaantunu 8 vuotta, enkä voi syyttää ku itteäni!
Sairastuin itse 15-vuotiaana anoreksiaan, mut mun ystävät ehti ennen sairaalaan joutumista ilmoittaa musta terkkarille. Olin tosi vihanen sillon! No, mun painoa tarkkailtiin ja se alko nouseen ja kaikki ihmiset ajatteli et nyt se on terve ku on normaalipainoinen. No, kukaan ei kysyny et miten voin henkisesti, anoreksia on psyykkinen sairaus. Mulle tuli lievä bulimia mut en pystyny puhumaan asiasta kellekään. Tasapainoilin vuosia yksin syömishäiriöni kanssa, ja ruoka hallitsi edelleen elämääni. Enkö usko et monikaan vois kuvitella et mulla oli syömishäiriö.Sit yhtäkkiä en enää jaksanu, mä aloin hautoon jopa itsemurhaa ja olin tosi tyytymätön itteeni, mun ajatukset oli solmussa.
Mulla on kuitenkin aivan mahtavat vanhemmat ja kun oli 21, eli kuus vuotta sairastumisesta, mä hakeuduin psykoterapiaan. Olin aluks sitä tosi vatsaan ja ajattelin et kukaan ei voi mua auttaa. Nyt oon käyny pari vuotta säännöllisesti kaks kertaa viikossa terapiassa ja tuloksia alkaa näkyä. Kela korva koko lystin!
Epätoivosimmilla hetkillä olisin halunnu mielialalääkkeitä mut terapeutti ei antanu ja oon siitä tosi onnellinen. Nyt näin monen vuoden jälkeen alan olla terve nuori nainen.
Halusin vaan kertoa tarinani siksi että ihmiset ymmärtäis et anoreksiasta parantuminen ei tarkoita kilojen kertymistä, se on jotain paljon syvällisempää ja vaikeampaa, harmi vaan. Mut apua saa jos sitä vaan haluaa, mut ilman omaa tahtoa parantuminen on vaikeaa. Ette usko kuin onnellinen olen kun olen vihdoin saanut elämäni takaisin. Kehotan teitä kaikkia anorektikkoja pysähtymään miettimään et miks te olette sairaita, siis et mikä teitä oikeesti vaivaa. Munkin syyt löyty aika kaukaa ja ite en niitä olis ikinä voinu selvittää!
Tsemppiä teille kaikille!
Mua itteä harmittaa ku elämän parhaasta ajasta on jonkun tyhmän sairauden takia tuhlaantunu 8 vuotta, enkä voi syyttää ku itteäni!
Vastaukset 2
Vanhimmat
On totta, että henkinen parantuminen on hidas prosessi ja tapahtuu paljon fyysisen kohentumisen jälkeen. Minulla meni monta vuotta mielialavaihteluiden merkeissä, vaikka kilot ja menkat olivat tulleet jo takaisin. Elämäntilanne oli kuitenkin paljon parempi kuin sairauden aikana, ja se auttoi. 10 vuotta parasta nuoruutta minultakin meni hukkaan. Tottakai se harmittaa, mutten syyttele siitä hirveästi itseäni. Huono tuuri : monta syytä sairastua osui yhteen, enkä sitten enää jaksanut. Siihen aikaan ei anoreksiasta edes tiedetty vielä paljon (muistissa oli vielä aika, jolloin laihuus viittasi tuberkuloosiin). Ystävät ja yleinen arvostus parantavat paremmin kuin lääkkeet. Itse asiassa lääkkeistä luopuminen edisti toipumista, kun tahmea olo ja sivuvaikutukset katosivat. En uskokaan, että syömishäiriöiselle lääkkeistä olisi mitään apua, pikemminkin päinvastoin.
ylpeä itsestäsi :) ihan sydäntä viiltää nämä tyttöjen tarinat kun ei itse pysty edes kuvittelemaan miten kamalalta sellainen tuntuu :( saa ihan uudet käsitykset omille "vatsa on liian pömppö"-ajatuksille.
Jaksamisia kaikille ja sinulle myös.