Huono vampyyrijuttu...

Vampire kirjoitti:

Vampyyri

Istuin yksin kuistilla. Kaikkialla oli hiljaista... Jostakin kuului rasahdus.
Metsänlaidasta käveli tumma hahmo. Edessäni seisoi komea musta hiuksine ja -silmäinen poika. Hän hymyili. Pitkät ja terävät kulmahampaat välkähtivät kuunvalossa. Poika katsoi minua ja kysyi "oletko valmis?" Ääni oli pehmeä, mutta pelottava. Nyökkäsin. Katsoin vielä kerran kotiani. Kyyneleet tulvahtivat silmiini, mutta suljin surun sisälleni. Käänsin katseeni poikaan. Hetken vain katsoimme toisiamme. Suljin silmän. En halunnut katsoa... Poika lähestyi minua. Tunsin hänen huulet kaulallani...terävät hampaat upposivat kaulaani... Enää ei voinut perääntyä...

Kaikki alkoi pyöriä päässäni, Elämä ikään kuin kulki silmieni ohitse. Ajantaju katosi. Oli vain minä ja vampyyri... Oloni oli itse asiassa mukava, hurmioitunut, vaikka heikkenin hetki hetkeltä...
Poika tarttui minuun tukevammalla otteella. En pystynyt seisomaan enää jaloillani. Olin lähes veretön...
Poika laski minut maahan. Oloni oli outo...niin heikko, mutta sekava...
Seuraavaksi muistan veren maun suussani. Myönnän maku oli kuvottava...niin aluksi...Kohta join ahnaasti verta pojan ranteesta...
Sitten alkoi kouristukset tai ei oikeastaan kouristukset vaan omituinen tunne sisälläni. Minulle tuli huono olo. Se loppui pian kuin seinään. Kulmahampaani alkoivat kasvaa...
Nousin hitaasti pojan avustuksella ylös. Katsoin nyt maailmaa vampyyrin silmin! Kaunis se olikin. Näin aika tarkasti pimeässä verrattuna ihmisen pimeänäköön. Käänsin kasvoni poikaa kohti. Hän hymyili. Suuteli minua hellästi suulle.
Miten tähän oli oikein päädytty!?

Kaikki alkoi pari kuukautta sitten.
Olin puistossa, yöllä. Varmaan ihmettelette mitä tein puistossa yöllä. No, kissaani ei ollut näkynyt vähään aikaan ja olin huolesta sekaisin. Olin varma että kissa oli jäänyt auton alle tai jotain muuta kamalaa, mutta toivoin ,että se vain jahtaisi puistossa oravia. Olin etsinyt jo tunteja ja pimeä laskeutui. Kuunvalossa jatkoin epätoivoista etsintääni. En luovuttaisi ennen kuin kissani löytyisi.

Olin aivan lopen uupunut ja nälkäinen. Äitinikin oli varmaan huolissaan.
Istahdin puiston penkille nyyhkyttämään. En edes huomannut pelätä pimeää puistoa pelottavine varjoineen tai rasahduksineen.
"Kille!" Huusin vielä pimeyteen. Ketään ei näkynyt kylmäkin alkoi tarttua minuun.
"Oletko hukannut jonkun?" Kysyi ääni pimeydestä. Säikähdin. Ääni oli hieman pelottava. Katselin ympärilleni. Ketään ei näkynyt. Puun varjosta eteeni astui tummahiuksinen ja silmäinen, pitkä, minua ehkä vuoden pari vanhempi poika. Hän katsoi minuun mustilla, pelottavilla silmillään odottavasti. Olin ihan lamaantunut sekä pojan komeudesta ja pelosta tuota pelottavaa hahmoa kohtaan etten edes tajunnut heti vastata, kohta kuitenkin havahduin ja sanoin "K-kissani on hukassa..." "kissasi?" Poika kysyi. Hänelläpä oli pitkät ja terävät kulmahampaat! Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. "millainen kissa se on?" Poika jatkoi myötätuntoisella ja pehmeällä äänellään. Pojalla oli kaunis ääni, niin pelottava, mutta jotenkin ... miten sen nyt sanoisi...lumoava. " Kille on ruskea ja sillä on valkoisia laikkuja..." vastasin jo hieman rentoutuneempana. "Oletko nähnyt sitä?" jatkoin. Poika näytti miettivän. Voi Luoja, että hän oli komea! Pojan ilme kirkastui. "Joo, olen!" Hän huudahti. Innostuin heti. "se oli tuolla pellolla." Poika jatkoi ja osoitti pellolle päin. "hei, kiitti!" huudahdin vielä kun ryntäsin pellolle päin. "Odota!" Poika huudahti. "Voin auttaa sua"

Pellolla oli inhottavan pimeää ja minua alkoi pelottamaan. Onneksi poika oli vierelläni. Ajattelin, mutta poika oli jotenkin pelottava ja minua alkoi pelottamaan entistä enemmän. enhän edes tiennyt hänen nimeään. Siinä samassa poika huomasi sen itsekin ja sanoi " Oon muuten Andy." Kiva nimi ajattelin ja sanoin "Ja mä oon Veronica"

Vähän aikaa huudeltuamme Killeä kuulin jostain kauempaan valittavaa mau'untaa. "Kille!" huudahdin ja juoksin pimeyteen ääntä seuraten. Tulin suuren melkein lehdettömän puun luo. Nau'unta kuului jostain sen latvasta. En nähnyt Killeä, mutta siellä se oli. Olin niin helpottunut. "mä haen sen" Kuulin Andyn sanovan. "mä en näe sitä" sanoin. "tuollahan se on" Andy sanoi ja osoitti kohti latvaa. "näetkö sä sen?" ihmettelin. Miten joku voi nähdä Killen noin korkealta. Ulkonahan oli säkkipimeää. "öö..joo.." Andy mumisi aivan kuin häntä olisi kaduttanut, että oli tullut maininneeksi hyvän näkönsä.

Kohta Andy jo kiipesi sulavasti puuhun ja tuli alas Killen raapimana Kille mukanaan.
Otin Killen syliin ja kiitin Andyä. kun kävelin Killen kanssa kotiin Andyn saattelemana huomasin, vaikka en silloin siihen reagoinutkaan, että Andyn naarmut kasvoista olivat hävinneet, parantuneet...

Näin siis tapasin Andyn.

En nähnyt Andyä pitkään aikaan. En oikeastaan edes uskonut näkeväni häntä enää. Mutta mietin kuitenkin Andyä lakkaamatta. En voinut sille mitään, mutta Andy kiehtoi minua. Olin alkanut myös ihmetellä mitä Andy oli tehnyt yöllä puistossa?
Toisaalta toivoin tapaavani Andyn uudelleen, mutta toisaalta Andyn tapaaminen tuntui samalla myös huonolta idealta... Itse en voinut ottaa yhteyttä Andyyn. Enhän tiennyt missä Andy asui, saatikka hänen puhelin numeroaan! Andy kyllä tiesi missä minä asuin olihan hän saatellut minut.

Olin jo alkanut pikkuhiljaa unohtamaan Andyn, kunnes eräänä iltana olin lähtenyt ulos tai no oikeastaan olin riidellyt äitini kanssa ihan typerästä asiasta ja suuttuneena häipynyt. Niin, silloin siis tapasin Andyn uudelleen.
Nojailin puiston muuriin toivoen, että äitini tulisi pyytämään minulta anteeksi typerää käytöstään ( vaikka nyt ajateltuna se typerästi käyttäytyjä taisin olla minä...).
Olin niin raivoissani, etten edes huomannut ensin Andyn saapumista. Kiinnitin huomiota häneen vasta kun hän sanoi "Säkin olet näköjään iltakävelyllä" Andy naurahti. En tiedä kauan Andy oli siinä ollut, mutta hän onnistui taas säikyttämään minut. Kiljahdin. "Sä säikytit mut!" Andy vain hymyili vinosti ja vastasi salaperäisesti "niinhän mä aina teen.." Aloin pikkuhiljaa rentoutua ja vihani laantua. Andyllä vain oli minuun sellainen vaikutus. Pystyin olemaan hänen seurassaan täysin rento ja oma itseni.
"Mitä sinä oikein teet täällä?" kysyin. "Enkö mä äsken sitä sanonut: olen iltakävelyllä..."naurahdus "kuten joka ilta" Pelon väreet kulkivat lävitseni. Andyn olemus vain oli pelottava. Olisin varmaan häipynyt ellei Andy olisi samalla myös kiehtonut minua...
Yhtäkkiä kysyin jotain mitä en ollut ajatellut kysyä, en edes ollut ainakaan tietoisesti edes ajatellut kyseistä asiaa " Andy, oletko sä vampyyri?" Andy oli kuin puulla päähän lyöty. Olin itsekin ihmeissäni sanoistani, mutta kun olin sen kysynyt tajusin niin sen asian vain täytyi olla: Andy oli vampyyri! "Siis mitä?" Andy ihmetteli. Katsoin Andyä suoraan silmiin. Andy huokaisi ja sanoi "Sä oot kuule todella huomaavainen, Veronica. Joo oon mä." Andy sanoi ihan rennosti. Nyt hämmästyin. Andy myönsi sen!

En ole tosissaan pelännyt Andyä koskaan. Tarkoitan sillalailla että olisin joutunut pakokauhuun tai muuten pelännyt kuollakseni. En vain pelännyt.
Tuon illan jälkeen tapasimme melkein joka yö. En oikein tiedä milloin meistä tuli todella läheisiä tai milloin tajusin rakastavani Andyä.
Andystä vain tuli elämäni tärkein ihminen - siis vampyyri!

Elämä Andyn kanssa oli yleensä ihan tavallista. Jos nyt vampyyri poikaystävänä on tavallista!

Andyn tapaaminen oli oikeastaan paras asia mitä minulle on koskaan elämässäni tapahtunut, mutta toisaalta huonoin asia mitä elämässäni on tapahtunut...vaikka en kadu mitään!
Huono se on ehkä siksi, että olin melkein joka yö Andyn kanssa, monesti aamuun asti... Niin, kyllä siinä "päiväelämä" kärsi. Oli aina väsynyt, koulu alkoi mennä surkeasti. En jaksanut enää käydä siellä tai tehdä läksyjä. Tunnillakin taisin nukkua...
Äitini alkoi valittaa koko ajan. Luuli, että oli sekaantunut huumeisiin tai johonkin kulttiin.... kotona ei ollut enää kiva olla. Niinpä vietin suurimman osan ajastani Andyn kotona. nyt teitä varmaan kiinnostaa missä vampyyripoika oikein asuu ja miten...
Siis Andyn koti, missä hän asuu yksin (onneksi) On pätkä "kivirivitalosta". Niin Andy asuu vanhassa kivisessä rivitalossa. En keksi sille talolle muutakaan yhtä hyvin sitä kuvailevaa sanaa...
Kun eka kerran kävin Andyllä hämmästyin todella! Olin tietysti luullut, että Andy asuu jossain haudassa tai hautakammiossa. Kun päädyin tavallisen näköiseen asuntoon oli niin ihmeissäni, että Andy alkoi aivan nauraa! Siis asunto oli aivan kuin mikä tahansa kaksio. Jääkaappi (vaikkakin tyhjä...)televisio, stereot, huonekalut...kaikki löytyi Andyltä! Andyn kodissa ei ollut oikeastaan mitään mistä en olisi pitänyt. Hänellä oli kaikenlaisia tavaroita, monet antiikkisia ja ulkomaalaisia. Silloin mieleeni heräsi kysymys: Onko Andy kovinkin vanha? Kysyessäni asiaa Andyltä hän naurahti aina niin ihanaan tapaansa ja sanoi "tule"
Seurasin Andya kuuliaisesti pikkukaupunkimme vanhimmalle hautausmaalle. "tuossa" Andy sanoi lyhyesti ja osoitti kulunutta hautakiveä, jonka päällä oli siipipuoli enkeli. Katsoin kiven tekstiä:
"Tässä lepää poikamme
Andy Rollstone
Rauha hänen sielulleen"
Andy naurahti katkerasti luettuaan tuon tekstin "rauha hänen sielulleen..." Andy mutisi.
Katsoin tarkemmin hautakiven syntymä ja -kuolin aikoja. Tekstistä oli vaikea saada selvää. "Kuolin aika on vain tärkeä" Andy totesi.
1785-1801
Tuon tekstin näkeminen sain minut tajuamaan, että Andy olisi ikuisesti saman ikäinen! Andy arvasi ajatukseni "Jep, mä oon elänyt 217-vuotta ja ollut viimeiset 201 vuotta kuudentoista!" Katkera naurahdus. Kyllä mä säälin Andyä. Ikuisesti kuudentoista, mutta oli se varmaan parempi kuin vanhentua ja näyttää joltain 200 vuotiaalta...

Huomasin sellaisenkin asian, ettei Andy ollut ehkä niitä maailman turvallisimpia poikaystäviä! Ei, ei todellakaan... Ei Andy yleensä mulle mitään yrittänyt tehdä... ainakaan tarkoituksella...
Mutta kerran oli tapahtua jotain kamalaa. Andy oli tutustunut jo joihinkin kavereihini. Niin, siis olin kaverini järjestämissä kotibailuissa. Andynkin oli määrä tulla, mutta vampyyria ei vaan näkynyt...
Andy ei ollut tehnyt minulle ikinä ohareita! Eikä varmasti tekisi nytkään. Olin varma että "vampyyrinhommat" ne vain Andya kutsuivat...
Sitten Andy ilmestyi kuin ilmestyikin bileisiin! Vaan ei kovin kehuttavassa kunnossa... En ole ikinä ennen enkä jälkeen tuon nähnyt Andya siinä tilassa: ympäripäissään! No, oli porukasta eräs Timokin vähän huppelissa, mutta ei kenelläkään meidän jengistä ollut tapana juopotella. Kaikkein vähiten uskoin Andyn vetävän viinaa!
Seuraava ajatukseni oli miten Andy voi olla kännissä? Eihän hän voi juoda kuin -öhöm- verta. Päättelin että jos kerran veri imeytyy verenkiertoon, oli Andyn täytynyt ottaa uhrikseen joku känniläinen...outoa.

Andy lysähti vierelleni sohvalle. En voinut kuvitella ja käsitellä Andya kuin tavallista juopunutta. Tiesinhän viinan alkuperän...Lisäksi tuona iltana Andy oli vaarantaa minun henkeni sekä kavereitteni... sekä omansa...
Andysta paljastui aivan toinen luonto. Tappaja. Kaikkihan me olemme hieman erilaisia kännissä kuin selvinpäin. Niin oli Andykin, mutta Andyn peitelty vaisto heräsi. Andy oli estoton.
Andyn lähentely alkoi olla pelottavaa. Andyn katse vaani niin minua kuin kavereitanikin. Muutkin huomasivat Andyssa jotain pelottavaa...
Andy väläytteli teräviä, pitkiä kulmahampaitaan, mitä hän normaalisti vältti tekemästä jottei herättäisi huomiota. Eikä se jäänyt vain hampaiden väläyttelyyn vaan se meni vielä pitemmälle. Eka alkoi kaameat lausahdukset, kuten "Kyllä veri on ihanaa kun sen makuun kunnolla pääsee! Kokeilisit säkin Veronica!" Tässä vaiheessa olin vielä ihan hiljaa: ehkä Andy lopettaisi kun hänestä ei välittäisi (pyynnöt eivät auttaneet), mutta kun Andy tokaisi "Sulla on varmaan hyvää verta - tai niinhän se aina on..."Toiseksi Andy alkoi lähestyä todella pelottava katse silmissään kulmahampaat paljastettuna kaulaani... Olin kauhuissani! mutta tiesin (tai luulin tietäväni...)että ei Andy minua satuta. Olin vieläkin ihan niin kuin viisi minuuttia sitten, rauhallinen, mutta kun Andyn kulmahampaat hipoivat kaulaani, pomppasin ylös ja huusin "lopeta!" Andy katsoi vain minua viekkaasti, lipaisi kielellään kulmahampaitaan. "Veronica, Veronica...äläs hätäile.." Andyn humalainen ääni sanoi mielipuolisesti.
Koko porukka katseli tapahtumia peloissaan. He eivät tienneet mitä oli tapahtua, mutta tiesivät, että jotain oli kuitenkin meinannut sattua.
Andy katseli ihmisiä himokkaasti. Virnisti. En tiennyt yhtään mitä Andyn päässä liikkui. Pelkäsin Andya.
"Andy ota nyt ihan rauhallisesti..." Selitin rauhallisesti. Yritin pitää ääneni vakaana. "Mieti, voi Luoja mieti! mitä sä oikeen oot tekemässä! Kait sinulla on edes vähän järkeä jäljellä pedon mielessäsi!?" huusin. Andy oli ihan sekaisin, tarttui minua ranteesta tiukasti ja vetäisi minut itseään kohti. Olin liian lähellä Andya. Olin ollut Andya vasten aiemminkin, mutta silloin Andy ei ollut yrittänyt tappaa minua!
Andy katseli lumoutuneena kaulaani. Lähestyi sitä. Paljasti kulmahampaansa. Mä tiesin, että ellei Andy tajua mitä on tekemässä minulla ei ole mitään toivoa! "Andy...kilttii..." kuiskasin. Jokin äänessäni sai varmaan Andyn heräämään. Hän vetäytyi kauemmaksi. Katsoi kauhistuneena minua ja sitten muita huoneessa olevia. Sitten se tuttu pilke syttyi taas Andyn silmiin. Olin todella peloissani. Andy ravisteli päätään ja pakeni horjuen ennen kuin tekisi mitään.

Pari yötä myöhemmin Andy ilmestyi kotiovelleni todella nolona ja surullisena. Katsoi minuun ja sanoi "Anna anteeksi!" En tiennyt voisinko. Tiesin, että Andy ei ollut haitallinen selvinpäin, mutta...
Kun Andy lisäsi vielä "En muista edes kunnolla mitä tein, mutta taisin satuttaa sua..." Andyn ääni häipyi kuulumattomiin. Andy nosti katseensa ja katsoi minua suoraan silmiin. Hymyilin. En voinut sille mitään, mutta Andyn katse vain vetosi minuun oudolla tavalla. En voinut vastustaa Andya!

Niin siis selvisi yksi vaaratilanne sovintoon eikä Andy enää koskenut juoppoihin. Mutta Andysta koituva vaara oli oikeastaan siinä, että Andy oli vampyyri ja hänellä oli siis myös vampyyrituttavia...sääli kyllä kaikki eivät ole yhtä ihania vampyyreita kuin Andy.

Viimeksi taisin kertoa etteivät kaikki vampyyrit olleet yhtä ihania kuin Andy.
Se on totta. Nimittäin olin jälleen kerran Andyn luona.
Odotin Andya. Olin saapunut Andylle hieman liian aikaisin ja Andyn täytyi... no, ravita itsensä.
Lueskelin ajankuluksi jotain lehteä. Havahduin kesken lukemisen siihen, että ovikello soi. Mietin avatako vai ei? Ketä vieraita Andyllä muka kävisi? Sitten hoksasin: Andy oli tietenkin unohtanut avaimet ja pyrki juuri sisään! Innoissani avasin oven ja huomasin erehtyneeni...
Ovella seisoi vaalea nainen ja pitkä mies. Mies ja nainen olivat melkein yhtä ihmeissään kuin minä. "Päivää" mies sanoi. Tokenin ihmetyksestäni ja ajattelin hehän saattoivat olla vaikka kaupustelijoita. Aika myöhään liikkeellä, mutta silti...
"Nyt on kyllä ilta" sanoin. "aivan niin.." Mies vastasi. "Andy ei ole kotona. Olen vain hänen vieraansa." selitin. "ehkä teidän pitäisi tulla myöhemmin uudestaan." jatkoin asialliseen sävyyn. "Odotamme Andya täällä" nainen sanoin.

odotatte?" Nyt minua alkoi epäilyttää. Naisen töykeä ja pelottava äänensävy oli saanut minut hieman pelkäämään...
Nainen ja mies eivät vastanneet vaan tunkeutuivat ohitseni olohuoneeseen.
"Koska Andy tulee?" nainen kysyi. "öö..e-en minä vaan tiedä! Kohta kai. On hänen lähdöstään jo jonkin aikaa..."
"mitäs sinä sitten täällä teet?" mies kysyi töykeään sävyyn. hämmästyin ja vastasin: "niin kuin minä sanoin: odotan Andya." "tiedätkö sinä tyttörukka-" kaamea naurahdus "-mitä sinä odotat?" Nyt vasta hämmästyinkin. En saanut sanaa vähän aikaan suustani. Nainen lähestyi minua ja työnsi kasvonsa niin lähelle kasvojani, että ne melkein koskettivat toisiaan, sitten nainen sanoi kaamealla äänellä: "Kuolemaa!" nainen naurahti. Minua alkoi tosissaan pelottaa. Olin varma nyt: tyypit olivat vampyyreita! Keräsin kaiken rohkeuteni ja kysyin "Kuolemaa? Nyt minä en ymmärrä." "Andystä on tullut ahne!" nainen huudahti sivuuttaen kysymykseni. Mies naurahti kuivasti ja sanoi "Totta kultaseni, ensin ulos tappamaan ja jättää mitä ilmeisimmin luottavaisen toisen uhrinsa tänne odottamaan paluutaan!" Nyt minullekin selvisi, mitä mies ja nainen luulivat: olin Andyn seuraava uhri. Toivottavasti Andy palaa pian! Vampyyrit katselivat Andyn kämppää arvioivasti ja hävisivät toiseen huoneeseen. Tule Andy jo! Ajattelin kuumeisesti, mitäköhän vampyyrit Andysta halusivat? Tiesikö Andy heidän tulosta? Ei! Ei hän voinut, ei Andy olisi minua muuten tänne jättänyt. Pakko päästä pois! Mitä vampyyrit vielä saavat päähänsä! Olin juuri noussut sohvalta ja valmistauduin lähtöön. Hiivin hiljaa ovelle päin, mutta mies ilmestyi juuri samalla hetkellä taakseni ja sanoi "Tsot, tsot, eipäs karata mihinkään!" Paniikki alkoi levitä mieleeni. Suljin silmäni, nyt ei saisi joutua paniikkiin! Laskin mielessäni kymmeneen. Avasin silmäni ja rauhoituin hieman. Mies otti minua ranteesta kiinni ja kiskaisi minut ihan itseensä kiinni. Hän lähestyi kaulaani...
Olin miehen rautaisessa otteessa. Ainoa ajatukseni oli: Andy tule pian! Odotin Andya ja yritin rimpuilla itseäni irti. Ei toivoakaan, mies oli liian vahva! Vampyyrin kulmahampaat upposivat lihaani. Kiljaisin. Tajusin, etten ehkä selviäkään! Mitä jos Andy ei tule juuri nyt? Eikä Andy tullutkaan...
Tunsin heikkeneväni.

"Mitä sinä teet?!" Nainen kiljahti. Mies irrotti otteensa minusta. Olin niin heikko, että minun täytyi nojata seinään pysyäkseni pystyssä. Pyörrytti. Kuulin hämärästi vampyyrien kiivaan keskustelun. Nainen sanoi jotain tähän tapaan: "et kai sinä aio suututtaa Andya! Tajuatko, jos tyttö on täällä Andyllä on varmasti siihen joku syy. Verevä neitohan hän...siis oli. Et sinäkään pitäisi siitä jos tappaisin uhrisi melkein silmiesi edestä..." Mies mutisi tähän jotain tähän tapaan: "en voinut vastustaa..."
Sitten kuulin kun ovea avattiin avaimella. Andy! Olin niin iloinen, että kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Kaikki jännitys ja kauhu purkautuivat itkuun.
Andyn astuessa sisään hän huomasi minut heikkona ja vähäverisenä. Andyn ilmeestä kuvastui pelkkää kauhua.
Andy katsoi seuraavaksi miestä ja naista. Andy oli todella ihmeissään. Hän katsoi vampyyreita, sitten minua. Andy käveli sanaakaan sanomatta luokseni. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja nyyhkytin siinä Andyn olkaa vasten. Tiesin kohta pyörtyväni. Puremajäljistä vuosi verta. Andy katsoi raivoissaan vampyyreihin ja kysyi sitten luonnottoman rauhallisella ja kylmällä äänellä: "Kumpi teki sen?" Vampyyrit olivat hiljaa. "Vastatkaa!" Andy huusi. "En minä olisi koskenut häneen jos olisin tiennyt hänen olevan sinulle noin tärkeä..." mies mutisi.
"Mitä te täällä teette?" Andy jatkoi kylmään sävyyn. "Me tultiin katsomaan pärjäätkö yksinäsi." Nainen vastasi sävyisästi. "Ulos!" Andy huusi. "Minun kotiini te ette enää tule!" Tässä vaiheessa minulla pimeni. Pyörryin.

Seuraavana aamuna heräsin sairaalassa. oloni oli hieman heikko ja tokkurainen. miten minä tänne olin joutunut?
"Poikaystäväsi toi sinut" kuulin hoitajan sanovan huomattuaan ihmetykseni.
"Joku oli kuulemma vahingossa huitaissut sinua puukolla...ja katkaissut kaulavaltimosi." hoitaja jatkoi lempeästi. Tunnustelin kaulaani. En tuntenut pistojälkiä. Kahta pientä reikää vaan viillon. Aivan kuin joku olisi todella viiltänyt minua puukolla.
Andy oli varmaan viiltänyt jäljen... Kiitos Andy! Pelastit henkeni...Ajattelin ennen kuin nukahdin.

Oli siis hetkiä jolloin Andy pelasti henkeni (Mutta jos tarkemmin ajattelee, niihin 'hetkiin' en olisi joutunutkaan ilman Andyä...) ja oli hetkiä jolloin minä pelastin Andyn hengen.
Siitä aionkin kertoa nyt.

Monesti Andy tuli öisin huoneeseeni. Vaikka yleensä olin ulkona Andyn kanssa. Niin oli turvallisempaa. Äitinihän olisi saattanut kuulla meidät.

Heräsin aamuyöllä siihen, että joku kolisteli huoneessani. Aluksi säikähdin. Luulin kolistelijaa vähintään psykopaatiksi murhaajaksi!
Mutta pian silmäni tottuivat pimeään ja huomasin Andyn tumman hahmon huoneessa. Naurahdin. kaikkea minä kuvittelinkin! "No, mikäs nyt on noin hauskaa?" Andy kysyi hieman loukkaantuneena. Ilmeisesti hän luuli, että nauroin hänen kolistelulleen. "Mä luulin, että sä oot joku hullu tappaja." kuiskasin Andylle. "Niinhän mä olenkin" Andy vastasi ihan rauhallisesti. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni...

Mitä sä täällä teet?" Kuiskasin Andylle. "Aurinkokin nousee kohta..." jatkoin.
"Enkö mä saa tulla kattoon sua enää?" Andy kysyi muka loukkaantuneena. Hymyilin ja sanoin "saat tietenkin!"
Andy istuutui sängylleni ja suuteli minua hellästi suulle. Sitten hän virnisti niin että kulmahampaat välkähtivät. "Sua jaksaa sitten suudella vaikka ikuisuuden" Andy naurahti.
Minua alkoi väsyttämään. Olihan vasta aamuyö. Normaalisti en nousisi vielä pariin tuntiin!
Andy suuteli minua uudelleen ja uudelleen. Voi Luoja että Andy oli ihana!
Kohta kuitenkin nukahdin.

En tiedä kauan nukuin. Heräsin siihen, että minulla oli ahdasta sängyssäni.
Huomasin Andyn vieressäni. Hetkessä olin täysin virkeä.
"Andy! Andy!" Ravistelin Andya, mutta vampyyri ei herännyt. Kauhistuin. Tajusin oli aamu...ja Andy nukkui kuoleman kaltaista untaan...

Verhot olivat kiinni, mutta auringonsäteet löysivät tien huoneeseen.
Hetkessä olin pompannut sängystäni ja peitin nopeasti Andyn peitollani. juuri samalla hetkellä auringon tappavat säteet osuivat Andyyn...
Aikaa ei voinut kulua kuin sekunteja, vaikka hetki tuntui ikuisuudelta. Olin saanut Andyn jotenkin suojattua auringon säteiltä.
Laskin Andyn päälle vielä päiväpeiton ja lakanat.
Nyt ei aurinko vampyyriin osuisi.
Andyn oli täytynyt nukahtaa vierelleni. Mitä olisi tapahtunut jos en olisi herännyt? Sitä en halunnut ajatellakaan! Luultavasti vierelläni olisi ollut vain kasa tuhkaa... Ajatus toi kyyneleet silmiini.

Pidin verhot tiukasti kiinni ja Andyn peitettynä. Andyn elämä oli minusta kiinni.
En voinut kuvitellakaan meneväni kouluun! Minun oli vahdittava, ettei kukaan päässyt häiritsemään Andyn unta.
Huoneessani oli pimeää. Vain muutama auringon säde oli päässyt verhojen raosta huoneeseen. Yritin ja onnistuin peittämään ikkunan vielä paremmin ja nyt ei Andyllä ollut vaaraa auringonsäteistä.
Laitoin huoneeseeni valot. Koko päivänä en voinut tehdä muuta kuin olla Andyn vierellä. En aikonut ottaa mitään riskejä! Äidilleni olin vain sanonut aamulla olevani sairas. Hän onneksi jätti minut rauhaan ja lähti töihin.
Syömässä sentään uskalsin käydä, nyt kun ketään ei ollut kotona minun ja Andyn lisäksi.

Istuin huoneessani lukemassa kirjaa. Aika tuntui matelevan hitaasti. Olisipa jo yö! Ajattelin. Oli niin tylsää olla yksin kotona, eikä voinut edes lähteä ulos...

Suljin kirjan tuskastuneena. Se oli surkea kauhukirja.
Katsoin Andyä. Peittojen alta näkyi vain Andyn hahmo. Aivan kuin elokuvien ruumis, joka peitettiin kankaalla...
Ajattelin Andya. Ei hänelläkään voinut olla kovin helppoa. Ikuisesti pimeyteen tuomittuna...
kyyneleet olivat tulla silmiini, kun surin Andyä.
Miten helppoa olisi ollut jos Andy olisi vain tavallinen ihminen! Voisimme tehdä kaikkea yhdessä, päivälläkin! mennä syömään...tavata kavereitani useammin...voisin tutustua Andyn vanhempiin ja hän minun. Huokasin. Mieleeni juolahti ajatus: olisi myös helpompaa jos minä olisin vampyyri! Voisimme kulkea Andyn kanssa ikuisesti pimeydessämme. Voisimme olla koko yön yhdessä välittämättä minun koulustani, vanhemmistani...
Andysta ei saanut ihmistä, mutta minusta sai vampyyrin.
Kauhistuin itsekin ajatuksiani. Enhän minä halunnut vampyyriksi! Ajattelin Andya. Tajusin todella rakastavani Andya.
Niin, rakastavani...
Enkö tekisi sen Andyn takia?
Enkö olisikin valmis antamaan kaiken rakkauden takia?
Andysta ei saa ihmistä, mutta minusta saa vampyyrin... Ajatus pyöri mielessäni.
Kaikki olisi ihanaa: olisin ikuisesti Andyn kanssa, elämämme helpoittuisi...
Oliko minulla oikeastaan muuta elämää kuin yöllä Andyn kanssa?
Sitä paitsi en halunnut menettää Andya ja niin kävisi kun minä kasvaisin aikuiseksi... ja Andyhän ei kasvanut...
Mutta on oma elämä iso uhraus rakkauden takia... mietin outoja ajatuksiani uudelleen ja uudelleen ja uudelleen...taisin olla rakastunut väärään tyyppiin. Liian vaaralliseen. Mutta Andysta en luovu!
Taisin nukahtaa ajatuksiini.

Oli siis - nyt ajateltuna -täysin selvää että Andyn tapaaminen koituisi tuhokseni.

Säpsähdin hereille, kun joku kosketti minua. "Veronica." tajusin Andyn hiljaisen äänen kuiskaavan. Oli pimeää. Kauankohan olin nukkunut?
Katsoin Andyn tavallistakin kalpeampia kasvoja. Mustat silmät tuikkivat pelottavasti kuten aina. Andy oli aika pelottava ilmestys...
"Mun pitää nyt mennä..." Andy sanoi katsahti ovelle päin. "Mutta kiitos Veronica, sä pelastit mun hengen..." Andy sanoi hiljaa...

Andy lähti.
En unohtanut hulluja ajatuksiani, mutta en todellakaan tehnyt mitään päätöstä! Päätöksen tein vasta kun sattui eräs asia, mistä kerronkin nyt...

Oli myöhäinen ilta tai oikeastaan yö...
Nukuin tai niin oli tarkoitus, mutta en saanut unta. Kierin sängyssäni ja ajatuksissani pyöri historian aine mikä piti kirjoittaa ylihuomiseksi. En ollut edes aloittanut sitä ja koska opettajamme oli tunnetusti julma ja vihasi nuoria, hän käski kirjoittaa vähintään kolme sivua pitkän aineen keskiajan perhe-elämästä.
Kuka nyt sellaista osasi?
En minä ainakaan!

Nousin huokaisten ylös, laitoin valot ja kaivoin repustani historian kirjan ja aloin tutkia sitä. Vihkostani löysin huomautuksen aineen kirjoittamisesta: käytä jotain muuta lähdettä kuin historian kirjamme!
Mitä ideaa siinäkin oli?
Tassuttelin olohuoneeseen katsomaan olisiko meillä mitään sopivaa lähdettä.
Olisi pitänyt jäädä vain sänkyyn nukkumaan ja unohtaa koko hissan juttu! Mutta koska en tehnyt niin sain taas kokea jotain karmeaa...

Tutkin pimeässä olohuoneen kirjahyllyä. En uskaltanut laittaa valoja etten herättäisi äitiä...
Yhtäkkiä joku otti minua takaa kiinni pitäen kättään suullani. Yritin rimpuilla vapaaksi. Olin luonnollisestikin kauhuissani.
Minut käännettiin ympäri. Katsoin suoraan tummaan hahmoon, mutta pimeässä en saanut selvää hahmosta. Oliko se Andy? Ei...ei todellakaan!
"Jos inahdatkin kuolet!" hahmo sanoi hiljaisella ja matalalla äänellä. Olento oli mies. Mies otti käden pois suultani ja sytytti niin nopeasti valot että silmiäni särki äkkinäinen valo. Samoin miehen, mutta pian totuimme valoon ja mies kysyi: "oletko sinä Veronica?" Katsoin miehen rotevaa, muttei lihavaa kroppaa ja huomattavan kalpeita kasvoja.
"O - olen minä" Sopersin. "tunnetko Andyn?" En vastannut heti. Mitä mies halusi Andystä? "Tunnetko!" Mies huudahti. Nielaisin ja pudistin päätäni. Mies tarttui minua leuasta kiinni ja kohotti kasvoni itseensä päin ja pakotti minut katsomaan itseään silmiin.
"Älä yhtään yritä temppuilla" mies sanoi pitkät kulmahampaat välkähtäen, hitaasti ja selvästi.
Olin kauhuissani enhän edes tiennyt kuka mies oli tai mitä hän halusi!
Keräsin rohkeuteni ja sanoin "entä jos tunnenkin?" "Tunnet sinä." mies vastasi yllätyksekseni.
"Tiedätkö mitä minä sinusta ja Andysta haluan?" mies kysyi uhkaavalla äänen soinnilla. "Tai oikeastaan sinusta?" En ehtinyt edes vastata kun mies jo lisäsi "etpä tietenkään... Miten voisit? Andy ei ole tainnut kertoa sinulle tietyistä vaaroista?"

"Vaaroista?" kuiskasin kauhuissani. Siinä samassa kuulin äitini unisen äänen äidin makuuhuoneesta: "Veronica, sinäkö siellä?"
Mies katsoi minuun tuimasti. En uskaltanut paljastaa mitään vaan vastasin kiltisti "Joo, minä täällä. Käyn vain vessassa..." Äiti mumisi vielä jotain, mutta hiljeni sitten.
"Nyt mentiin" Mies kiskaisi minut mukaansa. En ehtinyt vastustella.

Ulkona istuimme puiston penkille ja mies alkoi puhua vakavaan, mutta pelottavaan sävyyn. "Vaarat, Veronica , ovat todellisia... Vai väitätkö ettet ole ikinä Andyn kanssa ollessasi joutunut vaaroihin?" Olin hiljaa. "Siinä näet." "Miksi toit minut tänne? Mitä sinä haluat!?" Hermostuin. "Ole nyt rauhallinen vai haluatko herättää koko kaupungin? Andy on monet kerrat riskeerannut henkesi. Eikä siihen ole tarvittu muuta kuin se, että tunnet Andyn!" Nyt en ymmärtänyt yhtään mitään. Tyyppi vaan tulee ja kiskoo minut ulos ja alkaa paasata siitä miten vaarallista on tuntea Andy! Niin kuin minä en sitä tietäisi! "Mutta ei minua sinun turvallisuutesi kiinnosta, vaan Andyn" Mies sanoi ja katsoi minua niin himoitsevasti että kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin...

"Minua ei kiinnosta sinun ongelmasi tai mikään muukaan kuin... no, sinä tiedät...veri on ainoa asia mitä ihmisiltä haluan." Mies selitti. "Andylla on aina ollut omat paheensa, kuten meillä kaikilla, mutta Andy ei ole koskaan oikein tottunut olemaan vain vampyyri vampyyrien keskellä. Ainoa vampyyri jonka voisin kuvitella rakastuvan kuolevaiseen on juuri Andy! Ja senhän se poika teki..." Nuo sanat lämmittivät, tilanteesta huolimatta, mieltäni. Andy rakasti minua...
"Ymmärrätkö nyt mihin pyrin?" Mies kysyi yllättäen. Havahduin mietteistäni ja pudistin päätäni. En ymmärtänyt...
Mies huokaisi kyllästyneenä. "No, meidän vampyyrien keskuudessa ei pidetä oikein siitä, että vampyyrit tapailee ihmisiä..." Minusta alkoi tuntua epämukavalta. Mies jatkoi: "Sellaisista suhteista ei seuraa kuin pahaa. Silloin tietenkin on ymmärrettävää jos vampyyri tapailee ihmistä ja aikoo tehdä ihmisestä yhden meistä...Sekin on hyväksyttävämpää jos tämä ihmisrukka ei edes tiedä tapailevansa vampyyria." Mies katsoi minua hetken hiljaa. Minua pelotti. "Ja Andy on kertonut salaisuutensa -" Keskeytin miehen ja sanoin "Eipäs. Minä huomasin sen itse" Mies naurahti. "No, miten vain, mutta kuitenkin tiedät sen. Aina kun ihminen tietää vampyyrin salaisuuden ja sen lisäksi vampyyrin asuin paikan, aina käy niin, että jossain vaiheessa ihminen tajuaa minkä kanssa on tekemisissä ja... käy tekemässä lopun vampyyrista!"
Kauhistuin. En minä ikinä polttaisi Andya! Sanoin sen ääneenkin, mutta mies vain pudisti päätään ja hänen huulilleen hiipi ilkikurinen hymy. "Voi...Kyllä polttaisit..." "Enpäs! Sinä et kuule tunne minua! Et tiedä mitä minä saatan tehdä tai jättää tekemättä!" Olin aivan raivoissani. "En ota riskiä... Sinun on kuoltava!"

Mies kiskoi minut mustaan autoon. olin aivan kauhun lamaannuttama.
Mies käynnisti autonsa aika hitaasti ja hänen ajo-otteensa olivat tarkkaan harkitut. Luultavasti hän ei ollut kovin kokenut ajaja...
"Älä pelkää Veronica." Mies sanoi. Olipa tyhmästi sanottu. Luuliko tyyppi että minua ei pelottaisi jos juuri on sanottu: 'sinun on kuoltava'
"Vien sinut kotiini ja... tapan sinut" mies kertoi rauhallisesti. "Veronica, jos Andy olisi kertonut sinulle, että on vaarallista olla vampyyrin tyttöystävä, jos sattuu olemaan ihminen, et olisi koskaan ystävystynyt Andyn kanssa. Vai mitä?" "olisinpas! Kyllä minä olen tiennyt, vaikkei Andy ole kertonut, että Andy ei ole maailman turvallisin poikaystävä..." töksäytin. Mies nauroi. "Andy kyllä on maailman turvallisin vampyyripoikaystävä, mutta Andy ei kertonut sinulle vaaroista. Hän ei kertonut, että luultavasti kuolet jos vampyyri löytää sinut" Mieltäni kalvoi ajatus: oliko Andy koko ajan tiennyt että näin voisi käydä? Vai yrittikö mies saada minut Andya vastaan puheillaan? Tyyppi oli muutenkin niin hiton salaperäinen! Miten mies edes sai tietää minusta?
"Missä Andy on?" Kysäisin. Mies sanoi ärsyttävän salaperäisesti: "muualla" "Tietääkö Andy tästä? Tietääkö hän että aiot tap

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä