HEI! Ongelmani on se että lapsesta olemme puhuneet jo kauan, mutta mieheni on kuitenkin sitä mieltä että ei vielä.. Ikää on 20, joten nuori olen, mies pari vuotta vanhempi. Mutta kuume on hirveä ja olen jo pienenä suunnitellut lapset tekeväni nuorena. Ongelmana on nyt se että toinen haluu seksiin kortsun ja toinen ei ja sitten itse seksin aikana menetän haluni kun tiedän kortsun olevan päällä. En saa nautintoa jos koko ajan ajatus että sielä ne siittiöt sitten kumin sisällä ui, vaikka tilaa olisi minun sisälläni... Hmmm vaikeaa.. Olen vaan niin monta vuotta tästä puhunut hänelle. Takanamme on 3,5 v suhde ja avoliitto. Olenko liian kiireinen onko kenelläkään samoja ongelmia.
Toivon että vastailisitte, tahdon asiallista kritiikkiä ihmisiltä jotka kokevat olevan samassa tilanteessa.
Toivon että vastailisitte, tahdon asiallista kritiikkiä ihmisiltä jotka kokevat olevan samassa tilanteessa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Juu täällä ihan sama juttu. Tosin me ollaan vasta 1½ vuotta oltu yhdessä, että mun mielestä sä et ainakaan oo kiireinen ;) Itse kyllä tiedän olevani... Mutta itsellänikin tosiaan 20v mittarissa ja miehellä se 3½ vuotta enemmän... Ja aina olen halunnut lapset nuorena. Me ei kyllä kortsua käytetä kun mä nyt toistaiseksi ainaki nappailen pillereitä. Vastahakoisesti kylläkin.Tai masentaa aina ku alotan uuden pilleriläpyskän. Ja jostain syystä on nyt ollu paljon vaikeampi muistaa ottaa niitä pillereitä. En siis tahallani ole ollut unohtelias! Outoa... Toisaalta toivon että sattuis vahinko, että tulisin raskaaks. Mieheni on sanonu, että se ei mikään katastrofi olisi. Toisaalta taas tiedän, että järkevämpää se lasten "hankkiminen" on siinä vaiheessa kun molemmat sitä haluavat.
Mä oon jo aika pitkää tosta vauvasta puhunu. Kyllä se mieskin haluaa mutta ei vielä. Mulla helpotti kyllä oloa se, että "sovittiin" että milloin sitten vois olla sopiva aika. Noh, aikaisintaan vuoden päästä mut luultavasti joskus 2 vuoden päästä ois ehkä sellanen vauvoille sopiva aika. Kuullemma... Silloin ois tuo mies luultavasti ehtiny jo jonkin aikaa olla töissä ja mulla alkais opiskelut olla edes jonkinlaisella mallilla. Ei toi "aikatietoisuus" sitä vauvakuumetta poistanut, ei todellakaan (miksköhän mä tälläkin palstalla pyörisin?! :)), mutta ei oo sillain yhtä tuskaisa olo. Onnea teille! Toivottavasti se mies heltyis nopeemmin ku mun ;) Tulipas sekavaa tekstiä...
Meillä näin että olen 23 vuotias ja avomieheni 26. Meillä jätettiin hormonaalinen ehkäisy kuukausi sitten minun terveydentilan takia yhteisestä päätöksestä. Oltiin aiemmin puhuttu että odotetaan yhdet luomumenkat ja sitten saa vauva tulla jos on tullakseen. Nyt mies käänsi kelkkansa ja sanoi että jos kevätpuolella katsotaan kumien poisjättämistä!
Mies on sitoutumiskammoinen! Olin aiemmin sitä jo epäillyt, mies kielsi. Nyt itsekin sen myönsi! Vauvojen tekemisestä tulevaisuudessa ollaan puhuttu koko seurustelun ajan (2 vuotta). Reilu puoli vuotta sitten sain yrittämiselle jo aloitusajankohdan ja nyt mies pakittaa! Vähän ottaa päähän! Kai sitä täytyy yrittää unohtaa vauvat kokonaan!
itse oli 18 v kun päätin haluta lapsen. Silloiselta poikaystävältä en kysynyt mitään. Kun testi näytti positiivista mies lähti. 6 vuotta kasvatin lastani yksin, kunnes löysin rakkauden. Nyt on sitten iskenyt kammottava vauvakuume, mutta tiedän ettei mies sitä halua.Mies on vielä muutaman vuoden nuorempi kun minä. Nyt sitten pitää vaan kestää, koska en halua enään yksin kasvattaa lapsia. niiden täytyy syntyä ehjään perheeseen, jossa kumpikin haluaa sen. Itsekkyyteni takia ei poikani ole koskaan isäänsä nähnyt :(
Mulla on aika myös niin ikävä tilanne, että itse en haluaisi hetkeäkään enää odottaa, mutta avomies sanoo ettei ole valmis. Minä olen 21 ja hän vuoden vanhempi. Suhdetta takana 2,5 vuotta ja näistä 2 vuotta on vauvakuume jo kestänyt. Ollaan molemmat täysillä tässä suhteessa. Tulevaisuus on suunniteltuna, mutta ei tapahtumien ajankohtia. Meidän suhde alkoi nopeasti ja eteni aika nopeasti, mutta nyt se tavallaan junnaa paikallaan. Ehkä tässä yksi syy tuskaiseen vauvakuumeeseeni.
Meillä on ollut monia suuria erimielisyyksiä yhteiselämässä, mutta nyt ne on saatu tasapainoon ja olen onnellisempi suhteessani kuin koskaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että elämästä puuttuu jotain suurta ja oleellista:lapsi. Olen halunnut aina lapsia nuorena.
Mies sanoo, että jos vahinko tapahtuisi, hän olisi valmis sen tuloon. Olisin myös halunnut sopia jotain takarajaa (edes vaikka 5 vuotta), mutta hän ei suostu tällaiseenkaan. Hän kertoi, että myös hänellä on välillä vauvakuume, mutta hän ei silti halua víelä lasta.
Haluaisin todella jättää pillerit pois, koska jokaisen pillerin nielaisu tuntuu niin hirveältä! En kuitenkaan sitä voi tehdä, koska en voisi ikinä valehdella, varsinkaan näin suuresta asiasta. Mietin välillä, että miksi hänellä on suurempi oikeus tahtoonsa kuin minulla. (Järjellä kun miettii, niin kyllähän se on ihan selvää.)
Yritän olla puhumatta vauvakuumeestani, jos hän sitten haluaisi, mutta ei. En enää taida uskoa siihen, että hän joskus haluaisi lapsia. Luulen, että hän ei ole koskaan valmis omasta mielestään. En usko, että kukaan edes voi tietää, onko valmis lapsen saamiseen, ennen kuin se tulee!
Miehet olettaa että vauva lähtee alulle heti kun ehkäisty jätetään. Me jätettiin ehkäisy kun olin melkein 22v ja 1,5v yritettiin ja sitten vasta tärppäsi! En olisi uskonut että siinä noin kauan menee kun nuoria ja terveitä oltiin ja seksiäkin riittämiin...
miehelles että et halua ottaa pillereitä hänkin voisi hoitaa ehkäisyn miksi aina nainen saa kärsiä.
Hurjalta tuntui lukea tekstiäsi, tietysti olet vielä varsin nuori,mutta lohdutuksen sanoja en valitettavasti pysty tarjoamaan...
Aloitin vauva-keskustelut avomieheni kanssa vuonna 1993 - yhdeksän vuoden yhdessä olon jälkeen, aikaisemmat vihjailut kun eivät olleet tuottaneet tulosta(olin silloin jo 27v - eli se kuuluisa tikitys kuului jo varsin kovaa...)
Vastauksena sain sen tavanomaisen "ei ihan vielä", odotetaan nyt että saadaan tämä ja tuo jne jne.
Suhteemme oli tiivis enkä voinut kuvitellakaan elämää ilman häntä. Yhdeksän vuotta "jankutin" säännöllisin väliajoin asiasta, hän heittäytyi vainoharhaiseksi ja huolehti aina itse kuminkin wc-pöntöstä alas etten saisi mitään "laittomia" ajatuksia.. En kuitenkaan halunnut käyttää häntä hyväkseni, olin varma, että kyllä se oikea aika vielä hänellekin tulee....
Niinpä - reilun 18 vuoden seurustelun jälkeen tuli elämässä muutama vastamäki, päättynyt työsuhde jne. ja yht'äkkiä täysin varottamatta mies tappoi itsensä. Se jo sinänsä oli enemmän kuin hirveä tilanne. Kun sain itseni noin vuoden työn jälkeen jonkinlaiseen "kuntoon" tajusin olevani 37-vuotias, sinkku, lapseton, yksinäinen, näitä ihmisiä joiden kuolinilmoituksessa varmaan lukee: kaipaamaan jäivät sisarukset perheineen....
Anteeksi tämä hieman mollivoittoinen vuodatus....
vain ilmaista osanottoni.
Tiedän miltä tuntuu menettää läheinen yllättäin vaikka en noin kaamealla tavalla.
Voimia sinulle!
Kuules, mäkin haluan ottaa osaa suruusi ja toivon että sulla on asiat edes hiukkasen paremmin.Toiseksi, älä vaan ryhdy ajatukseen ettei sulle ole tuolla maailmassa enää mitään, se ei ole niin!!Kyllä sulle vielä yhtä tai toista kautta löytyy oma tiesi, joa vain uskot siihen...Anteeks jos kuulostan naiivilta, mutta mä tunnen vastaavanlaisen "tapauksen" jos niin saa sanoa..
Positiivista mieltä ja lämpöä sinulle lähetän :)
kiitos tielle molemmille rohkaisijoille, kyllä täällä porskutellaan, hissukseen mutta kuitenkin..
Tämä minun tilanteeni vain oli sellainen, että pahimman skenaarion varalta ajattelin varoitella tyylliin, että näinkin voi käydä. Eihän tähän kuole, muttei se herkkuakaan ole... (hedelmällisyys hoidot yksityisklinikalla siintävät mielessä...)
Alkavan talven jatkoja kaikille!!!