hei kaikille...
mä ajattelin kertoa hiukan omaa tarinaani...eli, helmikuussa -05 sain ekan kerran paniikkikohtauksen...kädet puutu ja sormet väänty kasaan, naama puutu ja turpos, kieli turpos joten en saanu henkeä...elikkä sain aika voimakkaan hyperventilaatio kohtauksen joka laukas paniikkikohtauksen..mulla oli sillon 6vuoden suhde päättymässä ja oli työn takia stressiä joten ne kaikki laukas tämän...olin sairaalassa ja siellä sit olo helpottu...tän päivän jälkeen ei ollu hetkeäkään et en olis pelänny uutta kohtausta...joka hetki "tutkin" itteäni ja mukamas tunsin oireita...no,,,,kaikki jatku sillee. välillä sain outoja kohtauksia, sydän alko hakata tuhatta, meni kylmiä ja kuumia väreitä, kädet tärisi ym..kesäkuussa sain niin pahan kohtauksen et vanhemmat sit pelästy ja passiti psykologille...sen kanssa juttelu helpotti mutta kohtaukset jatku..missä vaan niitä tuli, yleensä ihan vaan ku olin yksin ja mietin kaikkea..sit huomasin et mulla ihan tajuton kuolemn ja menettämisen pelko joka pohjautuu lapsuuteen...mulle määrättii mieliala lääkkeet joita nyt olen syöny juhannuksesta asti...psykologiilla kävin viime viikolla viimeisen kerran...olo on huomattavsti parempi ku esim puol vuotta sitten, silti saan noita kohtauksia edelleen, tosin huomnattavsti lievempinä ku ennen..ja olen oppinut kohtaamaan ja käsittelemään niitä...tutkin itteäni hirveesti ja lähes joka päivä löydän iteltäni jotai jonka uskon johtavan kuolemaan...rintäsyöpää, kurkkusyöpää, mitä vaan...kaikki pienet kivut saa mut ihan hulluna pelkäämään että se on jotai vakavaa,,,joku aika sit en voinu edes suunnitella päivää eteen päin mitää ku ajattelin et ehkä en eläkkää enää huomenna...tuntuu välillä että tuun hulluks mut..kai tää on menossa jo ohi ja elmä alkaa taas joskus hymyilemään...toivon niin........ parempaa jatkoa jokaiselle joka tän jaksoi lukea =)
mä ajattelin kertoa hiukan omaa tarinaani...eli, helmikuussa -05 sain ekan kerran paniikkikohtauksen...kädet puutu ja sormet väänty kasaan, naama puutu ja turpos, kieli turpos joten en saanu henkeä...elikkä sain aika voimakkaan hyperventilaatio kohtauksen joka laukas paniikkikohtauksen..mulla oli sillon 6vuoden suhde päättymässä ja oli työn takia stressiä joten ne kaikki laukas tämän...olin sairaalassa ja siellä sit olo helpottu...tän päivän jälkeen ei ollu hetkeäkään et en olis pelänny uutta kohtausta...joka hetki "tutkin" itteäni ja mukamas tunsin oireita...no,,,,kaikki jatku sillee. välillä sain outoja kohtauksia, sydän alko hakata tuhatta, meni kylmiä ja kuumia väreitä, kädet tärisi ym..kesäkuussa sain niin pahan kohtauksen et vanhemmat sit pelästy ja passiti psykologille...sen kanssa juttelu helpotti mutta kohtaukset jatku..missä vaan niitä tuli, yleensä ihan vaan ku olin yksin ja mietin kaikkea..sit huomasin et mulla ihan tajuton kuolemn ja menettämisen pelko joka pohjautuu lapsuuteen...mulle määrättii mieliala lääkkeet joita nyt olen syöny juhannuksesta asti...psykologiilla kävin viime viikolla viimeisen kerran...olo on huomattavsti parempi ku esim puol vuotta sitten, silti saan noita kohtauksia edelleen, tosin huomnattavsti lievempinä ku ennen..ja olen oppinut kohtaamaan ja käsittelemään niitä...tutkin itteäni hirveesti ja lähes joka päivä löydän iteltäni jotai jonka uskon johtavan kuolemaan...rintäsyöpää, kurkkusyöpää, mitä vaan...kaikki pienet kivut saa mut ihan hulluna pelkäämään että se on jotai vakavaa,,,joku aika sit en voinu edes suunnitella päivää eteen päin mitää ku ajattelin et ehkä en eläkkää enää huomenna...tuntuu välillä että tuun hulluks mut..kai tää on menossa jo ohi ja elmä alkaa taas joskus hymyilemään...toivon niin........ parempaa jatkoa jokaiselle joka tän jaksoi lukea =)
Vastaukset 25
Vanhimmat
sinulle tarinastasi ja toivon sinulle sydämen täydeltä kaikkea hyvää!
tarkemmin...olen kuullut että allergisen reaktion yhteydessa voi kasvot ja kieli turvota mutta paniikkikohtauksen aikana?? aika hurjaa jos näin voimakas reaktio on tullut.Nuo puutumisen tunteet tiedän,itsellä kerran puutui naama ja kroppa niin että oli hurjaa kokeilla ihoaan kun tuntoa ei ollut sillä hetkellä,aivan kuin olisi halvaantunut.Millaisessa tilanteessa sait tuon kohtauksen jos tohdit kertoa ja miten ja millä sua lääkittiin sairaalassa?
juu, siis niin...mun kieli siisturpos, tai menu tunnottomaks, mutta ne liitty siihen hyperventilaatiokohtaukseen joka sit aiheutti paniikkikohtauksen...sairaalassa vaan otettiin verikokeita, piti olla paikallaan ja hengittää paperipussiin, mikään muu ei noissa kohtauksissa auta...mutta nyt syön sepram 10mg päivässä jotka on auttanu tosi paljon kohtauksiin ja sitä hyperventilaatiokohtausta en ole niin pahana saanu sen jälkeen, onneks!!se oli kuolemaakin pahempaa koska nyt sitä pelkää ihan koko ajan ja se tuntuu sillon ku kohtauksen saa (varsinki ekalla kerralla) että kuolee, tai sitä pelästyy niin hirveesti et mitä mulle tapahtuu...se kohtaus tuli siis siinä tilanteessa että edellisenä iltana olin ollu juhlimassa synttäreitä ja aamulla oli pahaa oloa ja käsien puutumista mutta ajattelin että ne on krapulaa..sitten sain kuulla todella ikäviä asioita jotka sit yhtäkkiä laukas sen kohtausen, ja huh...se oli hirveetä!!!!!!!!!!!!!!!!!!
että krapulassa noita paniikkikohtauksia tulisi herkemmin varsinkin jos on herkkä.Tutulta kuulostaa tilanteesi,itelläkin kohtauksen laukaisi ikävistä asioista kuuleminen.Ei kyllä ole kuin kerran tullut melkein yhtä paha ja en joutunut sairaalaan mutta lääkärissä kävin.Kaikkea hyvää sulle ja uskon että lääkitys auttaa sinua.Ole myös varovainen juhliessasi ;)
juu, krapula varmasti edesauttoi kohtausta ja sit huomasin et monesti krapulassa se alkoi...mutta sit ku sain ne lääkkeet en juonu moneen kuukauteen olenkaa ku niiden kans ei kuulemma kannata juoda..nyt pikkuhiljaa oon uskaltanu alkaa taas jonkun verran juomaa mut joka kerta pelkään et seuraavana päivänä kohtaukset taas alkaa mut on menny jo paremmin ja muutaman drinksun uskallan juoda :)
Mä syön kans nyt sepramia, oon viikon syönyt. Kestikö sulla kauan ennen ko alko vaikuttaan?
Mulla on nyt olla pari kohtuu hyvää päivää et ei oo tarvinnu aivan koko aikaa panikoida. Toivon todella et ne lääkkeet auttas ja oon nyt tosiaan kerran käynyt terapeutillakin.
kun mä noi lääkkeet sainj ni kyl mun mielestä kesti aika kauan et nme ihan oikeesti alko auttamaan...että nyt ku puol vuotta syöny ni huomaa että ne on auttanu, se vaikutus on mulla tullu sillee pikkuhiljaa, et ei yhtenä päivänä vaan heränny ja huomannu et ne on auttanu...vaan nyt ku mietin viimistä vuotta ni huomaan et pikkuhiljaa ne ja terapia yhdessä on auttanu...
jaksamista ja kärsivällisyyttä sinulle, kirjoittele aina kun siltä tuntuu :)
Toivotaan et mullakin alkais nää lääkkeet silleen kunnolla täs tehoon. No nyt on olu pari hyvää päivää mutta nyt on taas ahdistusta ilmassa ko oon pitkästä aikaa yksin illan. Ei oo ketään kelle puhuu niin alkaa pyöriin taas ne ikävät ajatukset päässä.
Pitäisi vaan keksii jotain puuhaa ja muuta ajateltavaa muut kun ne ajatukset vain on niin voimakkaita et yrittävät jyrätä hyvät ajatukset pois.
On tää vaan niin vaikeeta...
voih, mä todellakin tiedän miltä susta tuntuu...se että vaan hangittää syvään, nousee liikkumaat, juo vettä ja ajattelee et ei todellakaan ole yksin oikeesti, siinä i vaan o kukaa lähellä mutta moni ajattelee sua...ja tiedät et se ei ole vakavaa, siihen ei kuole..sitä mä aina aluks pelkäsin niin hirveesti..mut kaikki menee hyvin, kuuntelet musaa ja hymyilet ja hengität syvään :) pärjää
Eilis ilta meni ihan ok. Nyt flunssa =(
Pelottaa et alkaa saamaan kohtauksii ko on muutenkin kurja olo. Mutta oon iloinen et mulla oli ees ne pari hyvää päivää ko ei oo pitkään aikaan ollutkaan...
Miten sulla, onko viel tullu kohtauksia useinkin?
voi, kipeenä ei o kivaa, mulla ainakaan..sillon meinaa jokainen pieni kipu saa mut pelkäämään et se on jotai vakavaa...mulla niin hirvee kuoleman pelko et löydän ihan mistä vaan jotai vakavaa..niitä kohtauksia saan edelleee noin 1-5 kertaa kuukaudessa aina just sillon ku mukamas löydän itestäni jotai, rinnasta patin, kurkusta jotai outoo...tai tunnen et kädet puutuu tai mitä vaan..tänää kävin lääkärissä ja määrättii et pitää lääkkeiden syöntii jatkaa edellee että pääsisin niistäkin kuoleman peloista eroon.. odotetaan yhdessä parempaa huomista :)
On jotenkin lohduttavaa tietää et ei oo ainut jolla on aivan kauhee kuoleman pelko. Ku ei omat kaverit ymmärrä...
Mä kans tutkailen itteeni koko ajan ja aattelen et mulla on varmaan joku kuoleman tauti ja aattelen et jos mulle tapahtuu joku onnettomuus tms...
Toivotaan et me selvitään tästä joku päivä.
Mutta on mukava tietää että ei ole yksin =)
joo se ihan tosissaa auttaa lukee et muilla ihan samanlaisii kokemuksii ja tuntemuksii ku itellää..ja on hyvä tietää et tää kumminki ihan normaalii tää kuolemanpelko ja liittyy hyvin vahvasti aina paniikkihäiriöön..mutta ei mun kaveritkaan ymmärrä miks mä välil vaan itken ja itken ja selitän et varmaa kuolen ja kyselen et mitä tapahtuu jos kuolen..ei ne pysty käsittää et oikeesti mä pelkään!!!!!
Ei munkaan poikakaveri voi millään ymmärtää et miksi mä pelkään niin kamalasti kuolemaa.
Mut kai se on sitä kun ei tiedä et onko sen jälkeen mitään vai loppuuko tää kaikki siihen. Sitä vaan haluis uskoo et sen jälkeen ois jotain ja se ahdistaa ko ei tiedä, on se niin vaikeeta...
Mutta toivottavasti tän pelon sais ees vähän hiipumaan, kai se on kuiten normaalii et vähän pelkää mut ku tää on jo ihan hysteeristä ko ei pysty muuta ajtteleen...
mulla nyt ollu taas aika kauan et oon pystyny elää suht normaalisti ja en oo kavereille edes näyttäny vaik olis kuin pahaolla..oon oppinu mielummin olee hiljaa ku valittaa niille ku ei kumminkaa tajuu...siks mulla tänne tätä tekstii varmaa tuleekin enemmän ku laki sallii :)
Niin, ei mullakaan huvita kavereille tästä kauheena puhuu ko tuntuu et kellään ei ees kiinnosta vaik ne sanookin et ovat tukena mut sit ku yrittää puhuu niin kukaan ei kuuntele...
Kyllä ne on huomanneet et mä oon masentunut mut eipä kukaan tuu kyseleen et miten mulla menee...
Mut onneksi löysin tän palstan jossa on ihmisiä jotka oikeesti ymmärtää.
jep aivan, kyl ne sanoo et välittää ja tukee mut mulle ainaki kaverit kertoo enempi omii ongelmiinsa ku kuuntelee mua,,,tai en tiiä, ehkä vaan oon niin itsepäinen tai omahyvänen et kaipaisin kaiken huomion itelleni...
Saattas vähän helpottaa ko vois puhuu jollekkin, mut onhan se vähän vaikeeta ko kukaan ei kuuntele.
Kyllä mäkin oon täs asiassa sit vähän omahyvänen mut haluisin et mua yritettäs ymmärtää vähän enemmän. Sillon ko mulle alko tuleen näitä kohtauksii niin kukaan ei ottanu todesta mut nyt pikkuhiljaa mun äitikin on alkanut kyseleen mun vointii mut tuntuu et mun terapiassa käynti on joku suurikin häpeä vaikka mä en itse sitä kyllä häpee tippaakaan.
alussa musta tuntu kans et on hirvee häpee käydä psykologilla enkä mä sitä kyl vieläkää ihan jokaiselle vastaantulijalle hehkuta, mutsi ja faija sen otti just sillee et "ei sun tartte siit kellekään kertoo" eli ne sitä häpes enemmän ku mä..faija ei yhtää tajuu mitä hyötyy on käydä siel..mut joo..mites oot nyt jaksellu?
Nyt on taas ahdistanut ja masentanut...
Noh, oli ainakin pari hyvää päivää...
Ko olis joku keino millä tästä pääsis takas siihen normaaliin mitä oli sillon joskus.
Mites sulla on menyyt?
Luin sun tarinan ja halusin kirjoittaa jotain sulle. Mulla on kans paniikkihäiriö ja elämäni oli noin pari vuotta sitten yhtä helvettiä, siis kirjaimellisesti helvettiä. Kun mulle todettiin paniikkihäiriö, kaikki romahti. Lopetin koulun, työt ja suoraan sanottuna lopetin elämisen. Paniikki otti musta totaalisen vallan. Kymmenen kuukautta on hämärän peitossa, koska päässäni pyöri vain paniikki, paniikki ja paniikki. Elämässäni on sattunu tosi paljo henkisesti raskaita juttuja, ja silloin kun sain ekan paniikkikohtauksen kaikki asiat tuli ryminällä mun päälle ja aloin tajuta asioita ja sitten alko panikointi.Yhtenä yönä mä sit tajusin, että tän on helvetti loputtava, et en voi antaa paniikkihäiriön ottaa multa mun elämää. Niinpä mä opettelin kauppassa käynnit yms..uudelleen ja hommasin ihteni paniikkihäiriösten ryhmään, siitä oli tosi kova apu mulle ja ryhmäläisten kans pidetään vieläki yhteyttä, vaik ryhmä loppu 11 kuukautta sitten. Tällä hetkellä kohtauksia tulee aina silloin tällöin ja takapakkia on tullu välillä otettua, mutta taas täytyy vaan koota itsensä ja jatkaa taistelua. Helppoa se ei todellakaan ole. Monet itkut on tullu itkettyä, mutta monet naurutki naurettua. Elämä paniikkihäiriön kans ei todellakaan ole helppoa ja sitä ei ymmärrä kuin semmoset ihmiset jotka itse elävät samanlaista elämää. Mä toivon sulle paljon voimia, että jaksat taistella, älä luovuta!!!
hienoo kuulla et ihmiset oikeesti hakee apua paniikkiin koska ainakaa mä en olis yksin selvinny siitä..mulla ei oo niinku julkisenpaikan kammoa, tai en saa kohtauksia esim kaupas tai mitää, sillon vaan kun ajattelen liikaa, on stressii ja kaikkee ni sillon ne iskee...ja se on just kamalinta, esim töissä ni on ihna hullua ku oon kampaaja ja sit huomaan et helvetti sydän hakkaa ja kädet tärisee ja hikoo, koita siinä sit tehdä töitä...mut joo, nyt onneks alkanu helpottaa ja oikeestaa saan kohtauksia enää vaan yksin ollessani ja kun liikaa alan ajatella kaikkee paskaa.........
Mulla oli just kaupat ja tämmöset paikat ihan ylitsepääsemättömiä paikkoja, mut ei enää. Mulla kans duunis tarvitaan käsillä tarkuutta, ja ku alkaa kädet täristä, tekee mieli noitua ääneen. Mut mä oon vaan nykyään ajatellu, et täriskää perkele ja koitan saaha ajatuksia muualle. Mut on tää paniikkihäiriö kyllä veemäistä. Ja joskus sitä miettii et miksi just mulle piti tän tulla, mutta eipä se auta, on vaan opittava hallitsemaan se.Se ryhmä oli kyllä mahtava juttu. Ekalla ryhmä tunnilla ihan itketti, ku oli niin helpottunu ja hyvä olla, ku tajus et ei oo ainoo tän asian kans. Ja ku pysty puhuun ihan kaikki asiat ja kun kaikki ymmärsi, eikä kukaan pilkannu tai kahtonnu kieroon.
Ja mulla on kans ku alan ajatella asioita liikaa, alkaa ahdistaan... Ois pitäny syntyä semmoseksi ihmiseksi ettei välitä mistään, ottas kaiken vaan rennosti ;)....
ihan samaa mä aina kans miettiny et miks just mulle pitäny tulla paniikkihäiriö, mitä mä oon sellasta tehny et mulla pitää se olla..mut lapsuudesta se juontuu...jos tapahtuu lapsuudes joku asia ja sitä ei jkäsittele ni se herää taas vanhempana ku tapahtuu jotai vastaavaa...muuta mä opettelen joka hetki vaan ajattelemaan et sille ei vaan voi mitää et just mulle sattu omalle kohdalle tää, elämä on arvaamaton....
MOi!
Millanen juttu toi ryhmä terapia oli? Voisitko kertoo enemmän? Asun turussa ja mietein jospa täällä ois moinen...
Kiitos jo etukäteen!