Eli mulla ois tällanen pienimuotoinen ongelma.. Joskus vajaa puol vuotta sit tutustuin yhteen tyttöön sellasessa konsertissa.. ensin kateltiin toisiamme pitkään ja lopuks sit uskolsin mennä jutteleen sille. Sit me vaihdettiin lopuks numeroita ja sovittiin et pidetään yhteyttä. Seuraavan parin kuukauden aikana tekstailtiin päivittäin ja soiteltiinkin aina välillä. Siinähän kävi sit niin et rakastuin tähän tyttöön ja sekin kerto mulle et sillä on tunteita mua kohtaan. Ongelmana tässä oli vaan et meillä oli välimatkaa melkein 200 kilometriä. Mut kyllä mä silti kävinkin siellä kerran.
Mutta nyt kuitenki joku kuukausi sit tää tyttö kerto et sen mielestä me ollaan jotenki liian erilaisia ja et ei meiän jutusta vois koskaan tulla mitään.. No me sovittiin et jos oltais vaan kavereita. Vaik kyllähän sen tiesi et eipä siitäkään mitään vois tulla... Ja ei tullutkaan.
No pari viikkoo sit me sovittiin et unohdetaan vaan toisemme ku aateltiin et niin se ois helpompaa kummallekin. Eli me sit poistettiin kännykästä toistemme numerot ja osotteet mesestä...
Niin se mun ongelma on et mä en vaan pysty unohtaan tätä tyttöö. Aina ku mietin et mitä kaikkee kivaa tehtiin sillon ku olin siellä sitä tapaamassa.. Ja kaikkee mitä kivaa oltais voitu viel tehä ja kaikkee mitä jäi sanomatta ja kokematta.. Niin ei tuu ku paha mieli ja rupee itkettään... Mut ei kai tässä muu auta ku yrittää unohtaa. Mutta miten?
Ois kiva jos jaksais vastata tähän viestiin tai kertoa jotain kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta.. Kiitos niille jotka vastaavat.
Mutta nyt kuitenki joku kuukausi sit tää tyttö kerto et sen mielestä me ollaan jotenki liian erilaisia ja et ei meiän jutusta vois koskaan tulla mitään.. No me sovittiin et jos oltais vaan kavereita. Vaik kyllähän sen tiesi et eipä siitäkään mitään vois tulla... Ja ei tullutkaan.
No pari viikkoo sit me sovittiin et unohdetaan vaan toisemme ku aateltiin et niin se ois helpompaa kummallekin. Eli me sit poistettiin kännykästä toistemme numerot ja osotteet mesestä...
Niin se mun ongelma on et mä en vaan pysty unohtaan tätä tyttöö. Aina ku mietin et mitä kaikkee kivaa tehtiin sillon ku olin siellä sitä tapaamassa.. Ja kaikkee mitä kivaa oltais voitu viel tehä ja kaikkee mitä jäi sanomatta ja kokematta.. Niin ei tuu ku paha mieli ja rupee itkettään... Mut ei kai tässä muu auta ku yrittää unohtaa. Mutta miten?
Ois kiva jos jaksais vastata tähän viestiin tai kertoa jotain kokemuksia samankaltaisesta tilanteesta.. Kiitos niille jotka vastaavat.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ja sen verran viel mainittakoon et oon 17v poika ja tää tyttö on 16v.
Aika parantaa haavat.
Sitä mieltä minä olen.
Olet kuitenkin niin nuori, että ehdit kokea vielä monen monta ihanaa seurustelusuhdetta.
Ymmärrän, että on vaikea unohtaa ihmistä, josta on välittänyt niin paljon.
Mutta kun tapaat vielä jonkun yhtä ihanan tytön, niin kyllä se siitä.
Ja nyt tietenkin ajattelet, ettet ikinä löydä yhtä ihanaa tyttöä kuin hän, mutta sano minun sanoneen...
Minun mielestäni sinun ei pitäisi edes yrittää unohtaa kokonaan tätä tyttöä.
Eihän se kuitenkaan onnistuisi!
Ei jotain voi noin vain poistaa muistista.
Mutta yritätä vain käsittää sen tosiasian, että ette ole enää yhdessä ja elämä jatkuu yhtä ihanaa kokemusta täydempänä.
Tuon voi olla vähän helpommin sanottu kuin tehty, mutta niin se vain on.
Elämä jatkuu.
No niinpä se kai sit on... Aika parantaa haavat, niinhän sitä sanotaan. Ja eiköhän se aika lailla totta olekin. Mut siltikään en pysty unohtaan tätä tyttöä. Enkä välttämättä edes haluakaan.
Se vaan on niin helppoo sanoo et kyllä maailma on tyttöjä täynnä ja kyllä se 'oikea' vielä tulee vastaan. Mut ei sitä oo niin helppoo uskoo.
Niin ja me siis ei missään vaiheessa 'oltu yhdessä'. Koska kumpikin sisimmässään tiesi et siitä ei tulis mitään koska asutaan niin kaukana.. Mut silti mä oisin ollu valmis yrittään.. No mut se on ollutta ja mennyttä...
Mutta kiitos sulle.. toi saatto jopa auttaa vähäsen.. :)
Kaukosuhteisiin ei kannata ruveta. Minä rakastan poikaystävääni, ihan liikaa. Olemme seurustelleet vajaa kaksi vuotta, ja välimatka on koko ajan aiheuttanut ongelmia. Sitä on 800 kilometriä, Suomen sisällä kuitenkin. Se on yhtä tuskaa. Ilmaantuu ongelmia, joita et tiennyt olevan olemassakaan. Mutta minun ja poikaystäväni mielestä se on loppujen lopuksi sen arvoistakin. Ne vähät ajat, jotka saamme olla yhdessä, ovat niin onnellia, että sitten voi vähän kärsiäkin. Mutta silti, se on psyykkisesti niin kuluttavaa etten suosittele, ellet todella rakasta tätä tyttöä. Siis Todella.
Ai ei kannata ruveta kaukosuhteisiin?
Teillä on tosin tuota välimatkaa melkoisesti, mutta ystäväni "elää kaukosuhteessa" (heillä n. 300km välimatkaa) ja näkevät viikonloppuisin, ja heillä on kohtapuolin kaksi vuotta yhdessäoloa takana. Joten kyllä kaukosuhteetkin voivat toimia, jos on liikkeellä oikealla asenteella!
Mutta vielä viestiketjun aloittajalle.
Sanoisin näin lyhyesti ja kliseisesti - aika parantaa haavat ja elämä jatkuu. Jos olette tuon päätöksen tehneet, pysykää siinä. Tähän varmaankin pätee sama juttu kun exiin - kun kerran on erottu, on erottu tietystä syystä ja mikäli yhteen palaa, tajuaa kyllä hetimmiten mistä se ero onkaan johtunut.
Tsemppiä :)