Pakkanen rapsahteli täysikuun valaisemien kuusten rungoissa. Vaikka kellon mukaan elettiin keskiyötä, oli aivan valoisaa koska kuun valo heijastui hangen pinnasta. Maisema oli kuin sadusta, synkkien kuusten varjojen ja kuun aavemaisen valon leikkiä.
Yksinäinen tumma hahmo juosta jolkotteli hankea pitkin, äänettömästi, aivan kuin sen jalat eivät olisi koskettaneetkaan maata. Se oli menossa mielipaikalleen, erään metsälammen reunalle, jääkauden muovaaman kalliopaaden päälle.
Valkoinen olento istui lammen reunalla, kaukana tuon tumman hahmon ulottumattomissa. Se erotti vain ohuen silhuetin tuosta olennosta kuun valoa vasten. se ei uskaltanut tehdä mitään, katseli vain. Vaikka sen olisi tehnyt mieli juosta suoraan kohti tuota isoa, tummaa hahmoa.
Lumenvalkoinen susi istui kauan paikoillaan, ennenkuin kääntyi ja juosta viiletti puiden taakse, teille tietymättömille. Tarkkasilmäinen katselija saattoi havaita vain hienon hopeapölyn leijailevan ilmassa.
Musta susi istui vielä kauan paikoillaan, ennenkuin hävisi teilleen. Jälkiä jättämättä.
Yksinäinen tumma hahmo juosta jolkotteli hankea pitkin, äänettömästi, aivan kuin sen jalat eivät olisi koskettaneetkaan maata. Se oli menossa mielipaikalleen, erään metsälammen reunalle, jääkauden muovaaman kalliopaaden päälle.
Valkoinen olento istui lammen reunalla, kaukana tuon tumman hahmon ulottumattomissa. Se erotti vain ohuen silhuetin tuosta olennosta kuun valoa vasten. se ei uskaltanut tehdä mitään, katseli vain. Vaikka sen olisi tehnyt mieli juosta suoraan kohti tuota isoa, tummaa hahmoa.
Lumenvalkoinen susi istui kauan paikoillaan, ennenkuin kääntyi ja juosta viiletti puiden taakse, teille tietymättömille. Tarkkasilmäinen katselija saattoi havaita vain hienon hopeapölyn leijailevan ilmassa.
Musta susi istui vielä kauan paikoillaan, ennenkuin hävisi teilleen. Jälkiä jättämättä.
Vastaukset 26
Vanhimmat
suklaasusi.
Sakea sumu oli juurtunut metsän jalkoihin. Yö oli laskeutumassa mailleen ja pyörtämässä päivää tuoden esille ensin karkeat punaiset valot ja heittäen ne sitten siniseksi hetkeksi. Katse kääntyi viimeisten valon säteiden ylle, missä metsänraja piirsi terävää mustaa linjaansa taivaankannelle. Kun se lakkasi näkemästä valon turvin, se juoksi läpi metsän hitaasti tunnustellen anturoillaan ja alkaen hitaasti nähdä pimeyden keskellä.
Pimeys kantoi hiljaisuudessaan ääniä, jotka tulivat sen vaistoihin takertuen hetkeksi pelkona sydämeen. Viisaudessaan se pyyhki pelkonsa pois, ettei tulisi vihollistensa aistimaksi. Hetkeksi pysähtyen se yritti tuntea jossain läheisyydessä liikkuvan olennon. Kaukana se näki yötä mustemman varjon, jota se lähti hitaasti seuraamaan, toivoen ettei tulisi nähdyksi.
Ja niin kuin joskus käy askel lipeää ja se aiheutti hiljaisen, mutta kuuluvan äänen yössä. Musta susi kääntyi ympäri ja näki seuraajansa yössä hohtavan valkean, joka ei värinsä takia itseään voinut peittää. Valkea tiesi sydämessään, että olisi käännyttävä kannoilleen, sillä suojaton se oli laumastaan joutuneena erilleen. Ennen kuin se kääntyi juostakseen yön pimeyden turvaan, se näki mustan suden syvissä silmissä tulen, joka jäi palamaan sen sydämeen.
Juosten hangessa raskain vedoin se kuitenkin tunsi, ettei musta susi ollut lähtenyt sitä jäljittämään. Sen sydän lakkasi pikku hiljaa hakkaamasta ja sen hengitys tasaantui, kun se etääntyi turvallisemmille maille. Kun sen ei enää tarvinnut miettiä eloonjäämistään, se muisti mustan suden silmissä näkemänsä palon. Ja mitä kauemmin se tunsi, sitä syvemmäksi kävi sen varmuus, että yössä vaeltaa yksi, joka kantaa valoa, joka paloin myös sen omassa sydämessä. Siitä yöstä lähtien valkea susi kulki yössä levottomana, tietäen uhmaavansa henkeään, koska jatkoi kulkemistaan mustan suden metsän laitamilla. Se ei enää nähnyt jälkeäkään mustasta sudesta, vaikka tiesi sen jossain olevan.
:,)
Valkoinen susi katseli rauhattomana ympärilleen. Pimeys, ympäröivä hämärä ja kaukaa kuuluvat, hiljenevät ulvonnat sekoittuivat metsäaluetta ympäröiviin ääniin. Pimeys laskeutui. Susi nuuhki ilmaa ensin pelokkaana, sitten hämmästellen. Aivan kuin se ei olisikaan yksin...vaikka, sen tarkastellessa kiiluvin silmin ympäristöään, lähistöllä ei liikkunut mikään. Aiemminkin, kun hämärä saapui, oli se kuvitellut havaitsevansa tumman, suuren hahmon puiden välissä, kauempana. Kun pieni valkoinen oli saapunut paikalle, sai se katsella tummaan metsään minkään häiritsemättä.
Sinä yönä sen oli tyytyminen tavallista kehnompaan suojaan, vaikka myrsky pauhasi, puut taipuivat ja lumi pöllysi. Se muisti mustan suden tuoksun, keksin. Tumman katseen. Toisen suden nähdessään se oli melkein voinut tuntea sen läsnäolon, sen lämmön. Silti se oli pelästynyt. Vaikka mustan suden täytyi olla jossakin kaukana, valkoinen susi ei tärissyt enää. Hetkisen siitä tuntui kuin musta olisi ollut aivan lähettyvillä.
Kohtaamisista mustan suden kanssa valkoinen susi muisti pienet hetket, jolloin se vaistosi jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Musta susi sai sen kovasti hermostumaan, kun se tuijotti pitkään takaisin. Valkoinen susi, varovainen ja epäilevä kun oli, pakotti liekin jäämään sisäpuolelle, mitään ei se ulospäin näyttäisi. Se luuli viisastuneensa aiemmasta, mutta todellisuudessa se teki virheen, kun ei ilmentänyt toiselle sudelle, mitä sen sydämessä oli leimahtanut.
Mustalla sudella ei ollut kiire, kun ne joskus sattuivat metsässä toisensa kohtaamaan. Silti, se olisi halunnut jotakin tapahtuvan, toisen rohkaistuvan. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, valkoinen kun oli ollut varma, että rohkeammalta vaikuttanut susi olisi halutessaan tehnyt jotakin.
Mitä enemmän valkoinen susi hermostui, sitä kauemmaksi se jäi. Se oli varma, että musta susi vaistosi sen hermostuneisuuden. Se saattoi kuitenkin myös luulla, ettei valkoinen susi tuntenut mitään, kun se ei edes yrittänyt lähestyä. Mitä musta susi ei tiennyt, oli se, että valkoinen susi arkaili sitä. Ei niin, että mustalla sudella ja sen tulisilmillä olisi ollut epämiellyttävää vaikutusta siihen ja sitä ei olisi kiinnostanut mustan suden seura, vaan sitä pelotti. Ei musta susi, jonka seurassa se oli aina tuntenut olonsa vain turvalliseksi, vaan se, jos se tietäisi totuuden. Valkoisen suden itsesuojeluvaisto oli erittäin kehittynyt.
Valkoisen suden lähipiireihin kuului monia harmaita susia, joiden seurassa se aina (kun musta susi ne joskus sattui näkemään) jaksoi leikkiä ja vaikutti kaikkea muuta kuin hiljaiselta ja vakavalta. Hermostunelta. Jännittyneeltä. Tämä johtui siitä, että juuri musta susi toi nämä tunteet esiin. Se ei ikinä arvannut, miten suuri vaikutus sillä valkoiseen suteen oli. Lauman paikallaollessa kaikki vaikutti ulospäin olevan täysin tavallisesti, vaikka pientä jännitettä leijui hämärässä ilmapiirissä. Mutta kun lauma kaikkosi kahden suden ympäriltä, ja kaksi otusta jäi kahden, alkoi piilottelu. Ei leikkiminen, vaan totuuden. Valkoinen susi varoi antamasta innostunutta susikuvaa siitä itsestään. Musta susi, kuten muutkaan laumalaiset, ei ollut piilotettujen ajatusten näkijä, joten salaisuus taisi taas pysyä piilossa.
----
Valkoisen suden hajuaisti oli osunut oikeaan. Se katsoi alas rinnettä, ja havaitsi alhaalla siintävän lumisen maiseman, jonka keskelle susilauma oli pysähtynyt yöpuulle. Mustan suden se sai näkökenttäänsä helposti, se oli nukahtanut hiukan muista erillään, ja sinne, pienen, lumen peittämän mättään taakse valkoinen susikin nyt suunnisti.
Varovasti hiipien se lähestyi suurta, nukkuvaa mustaa. Valkoinen susi pysähtyi hetkeksi vähän matkan päähän. Aivan kuin... oliko se liikahtanut; nukkuiko se edes? Musta suden käpälä ei kuitenkaan liikkunut enää, se näytti rauhoittuvan selvästi, ja tasainen tuhina jatkui. Valkoinen hiipi vielä lähemmäs. Uskaltaisiko se... Suuri pää oli nyt aivan sen vieressä. Tumma katse oli piilossa, susi vaikutti nukkuvan. Valkoinen susi asettui nukkumaan melkein sen viereen, pitkä vaellus oli rasittanut sitä melkoisesti.
Musta suden pää kohosi, sen kuonoon leijaili jokin tuoksu... Se sattui katsahtamaan valkoiseen suteen juuri, kun sen uni keskeytyi tuulen puhaltaessa lunta sen turkille. Tumma katse kohtasi hieman vaaleamman, ja kaksi otusta saattoivat melkein nähdä kipinän.
että tästä tulee mieleeni meidän tarinamme ???
sinä, kyselijä, olemaan ..tarinaninnoitukseni. On siinä oikeasta elämästäkin aineksia nimittäin. Epätodennäköistä taitaa olla, en ole kirjoitellut tänne vähään aikaan. Oikeassa elämässä en ole häntä vähään aikaan nähnyt. ...mutta hän olisi varmasti yllättynyt lukemastaan.
Tämän viestin sekä lisäyksen tarinaan kirjoitti F, "inspiraatio" siis M.
Luulenpa että täällä on taas naiset runoilleet toisilleen ja toivoneet että edellinen viesti on juuri siltä omalta alfaurokselta :P
Juu nainen olen itsekin. Enkä vielä toistaiseksi ole tänne kirjoittanut mitään, seuraillut vaan mielenkiinnolla.
Vaikka aloittajahan ei välttämättä ollutkaan nainen...
tosiaan, että pelkkiä naispuolisia tarinanrustaajia täällä palstalla päin liikkuu. Minä en kyllä ajatellut, että ..inspiraationi tarinoisi tänne, mutta jos sattuisi lukemaan kirjoittamani susijutun, ehkä ...en tiedä, osaisiko yhdistää mitään tarinasta itseensä.
Niin, mistä sitä tietää, kuka aloittaja oli. SEn verran hänellä on kirjoitustaitoja kuitenkin, että pakko oli käydä useamman kerran lukemassa tätä ketjua.
saada tietää, että tarinassa oli tosiaan aineksia oikeasta elämästä.
Mun elämässäni on nimittäin ihan hiljattain tapahtunut vastaavanlaista.
En ole kuitenkaan innoituksesi. -H-
hänen nimensä ei ala H:lla.
Ja minä epäilen, että jos hän sattuisi täällä käymään, ...tuskin hän kommentoisi minun viestiini, että "olen se sinun innoituksesi" :), tuskinpa hän kommentoisi mitään.
-ei viesteile nyt enää tänään mitään, vaan sulkee koneensa-
Kuulostaa aika lohduttomalta toteamukselta.
Pahoillani..
Mutten usko että jos tämä nyt jollekin on osoitettu (siis alkup.), että tämä joku oikeasti osaisi itsensä siihen yhdistää. (ja vieläpä olisi niin sairas että olisi siitä VARMA että se on juuri hänelle itselleen tarkoitettu)
Olenhan itsekin tätä lueskellut ja ajatellut että jospa joku on mut jossain nähnyt ja ajatellut näin, mutta epäilen.
Kauniisti kirjoitettu joka tapauksessa, kuka onkaan.
mutta antaa olla.
ei 99,5% todennäköisyydellä edes ole alkuperäisen kirjoittajan tarkoittama henkilö.
Sitä minä tarkoitan. Eli -anteeksi nyt vaan- että epäilen todella kenenkään kykyä TAHALLAAN jättää vastaamatta. Kun kukaan ei voi tietää tarkoittaako MIKÄÄN näistä susiviesteistä juuri häntä itseään.
Minusta tuo "tuskin vastaisi, olen pahoillani" viesti oli vähintäänkin naurettava.
Pitänee vähäsen tarkentaa:
Tunsin vain ja ainoastaan hivenen myötätuntoa haikailevaa kirjoittajaa kohtaan.
niin, kyllä tänne näköjään vastauksia tulee...
Minäkin tarinoin siksi, että jos sattumoisin henkilö, joka mielessä kirjoitin, sattuisi sen lukemaan. Eipähän hän tietenkään 100% varmuudella osaisi yhdistää tekstiä itseensä, mutta eihän sitä ikinä tiedä.
Niin, en usko, että "ispiraationi" lähde kommentoisi mitään. Ei siksi, ettei hänellä olisi sanottavaa, vaan ehkä hän ei haluaisi täällä palstalla ilmentää lukeneensa tarinaani. Hän ei varmaan ajattelisi kyllä ensimmäisenä olleensa inspiraatio minulle..ehkä siinä voisi olla jonkin verran yllätystä hänelle.
Mutta kuten susien, niin eipä ihmistenkään kiinnostumista ole kovin helppo näyttää. Jälkiviisautta löytyy, ja liikaa analysointia, mutta tilannetajua ei oikein..löydy.
Tein susitarinaani onnellisen lopun, kun muutoin kuin tarinoissa käy välillä vaikkas miten. Olen kyllä oppinut sen, etteihän sitä ikinä tiedä. :)
minun tarinassani valkea susi juoksi mustaa pakoon ja käänsi selkänsä. Harmaiden lajitoveriensa seasta se uskalsi silloin tällöin kurkistaa altaa kulmain ja leikkisän kujeilevasti ojentaa tassuaan vetäisten sen saman tien takaisin. Tumma susi oli tottunut vuosien vaelteluun yksinäisenä sutena. Se kaipasi laumaa, johon kuulua ja kiersi levottomana ympyrää. Tumma susi tunsi, että synkkä metsä ei riittänyt sille. Sen ulvoessa kuuta kohti, joka sekin selvästi näytti yksinäiseltä, valtavat tuuheat kuuset estivät sitä näkemästä öisiä tähtiä. Se tunsi elämän kutsun vaativana ja se vapisi kauttaaltaan pelosta. Joskus kohmeisena, levätessään käpäliensä päällä uupuneena harhailusta se tunsi vieraita tuoksuja kuonossaan. Monet kerrat tumma susi uupui mutta se tunsi kuinka muut sudet, joskus arka jäniskin kävi tönäisemässä sen turkkia ja huterasti tumma susi nousi jaloilleen. Sen oli oltava vahva. Vain vahvat selviävät yksin. Se selvisi kesästä kesään. Se kaipasi kulkijaa vierelleen ja yksin pimeän poluilla, kuun kelmentäessä sen mustan turkin hopeiselle kimaltavaksi, se ulvoi vimmaisesti nousevaa ja hiljaa laskevaa suruaan. Kapeiden silmien kiiluessa samettista kosteutta susi hiljaa laski päänsä ja uikutti. Tumma susi vaelsi, yön kämmenet vuoroin läimäyttivät vuoroin hellästi tönäisivät sitä liikkeelle. Sen turkki kiilsi tummana, vain sudensilmät tummuivat ja kovenivat ja jos oikein tarkasti katsoi saattoi joku aamu nähdä niiden nääntyneen ilmeen takana pilkahtavan aidon ilon suden valkeiden hampaiden välähtäessä sen levätessä sammalmättäillä vatsa täynnä. Kivisen taipaleen päätteeksi eräänä lokakuisena kalpeana päivänä Valkea susi juoksi sen edestä. Sen käpälät olivat kepeät ja juoksu sulavaa. Riehakkaasti se alkoi pyöriä lumessa, kuin pentu. Musta susi katsoi sitä alta kulmain, valmiina lähtemään takaisin synkän metsän suojiin, omiin turvallisen synkkiin ajatuksiinsa. Musta susi tunsi mustuuden sisältänsä hälvenevän, ja se tunsi jaksavansa kulkea lumisen tasangon halki, kunhan sen edessä vain välähti valkean suden varjo. Tuli päivä, jolloin Valkea susi nojasi uhmakkaasti tassuihinsa ja jäi nuuhkimaan ilmaa. Se kiersi lähemmäs tehden epäröivin askelin yhä pienemmän ympyrän. Viimein se seisoi tumman suden edessä. Valkean suden silmät olivat tutkivat, kimaltelevat. Tumman suden mieleen välähti yötaivaan kaksi kirkkainta tähteä. Vaalea susi varovaisesti houkutteli tummaa sutta astumaan lähemmäs mutta tumma susi ei uskaltanut. Se aisti vaaran. Sen korvat nousivat luimuun ja se vetäytyi. Vaalean suden juostessa turkki pörhöisenä auringon villin jäähyväistanssin osuessa sen kaartuvalle kaulalle, susi tiesi. Siinä olisi ollut kulkija.
Tumma susi vuosien ajan, kun kuu nousi puun latvojen yläpuolelle, kurotti kaulaansa ja ulvoi tuskaisesti. Vaalean suden muistoa se kantoi sydämessään tumman metsän synkeydessä synkkänä salaisuutena.
sinun kirjoitamasi. Paitsi, että se päättyi surullisesti... Minä kirjoitin onnellisen lopun tarinaan, mutta oikeasti valkoinen ja musta eivät saaneet toisiaan, ainakaan vielä. ...menee liiaksi tarinoinnin puolelle taas...
kummallista, en pitäisi ihmeenä, että tämäkin tumma ja vaalea susi joskus päätyisivät yhteen. Never say never.
Luin viestin jo eilen illalla, nyt uudestaan. :)
Ajattelisipa "minunkin tumma suteni" noin.
Enkä enää aiokaan sanoa "ei koskaan".
vain tuo turkinväri. Kuukausi ei välttämättä pidä paikkaansa. Ei sillä että tänne kukaan eksyisi. Yksinäiset sudet..voi meitä..
Tunnen rikkoutuvan jääpinnan tossuissani. Aistin kylmenneen ilman. En ole susi, mutta tunnen sen hengen siälläni. Valkoista tomua jokaisella henkäyksellä. Juoksen vapaana. Joskus - joskus harvoin ulkopuolinen tarkkailija huomaa minut, mutta silloin olen niin keskittynyt kiertämään reittiä, josta poikkean kyllä vainun mukaan. Mikään ei sido minua. Kaikki esteet edessäni, ne ovat kaikki haasteita. Liity seuraani, valkoinen.
kun huomasin sinut. Liityn hieman pelokkaana seuraasi, musta.
Esteet edessämme kohtaan mä myös vaan haasteina.
Jäljellä olevan pelon voittamisessa sun, musta, pitäisi mua
kuitenkin vielä vähän auttaa. Osaatko, voitko?
Vaikka olen musta, olen säyseä. No näet sen kun tapaamme. Taidan pysähtyä hetkeksi seuraasi. Autan, sen lupaan. Näkemisiin...
kyllä sekin riittää, mutta ei taida Vaalean suden häivähdys enää riittää. Tässä kaipaa jo jotain minkä syliin käpertyä, karheaa ja pehmoista turkkia.
KUU LOI HOPEAA HOHDETTAAN METSÄÄN. KOKO MAA, KOKO maisema kylpi kuun lumoavassa valossa. Laihojen puiden oksat kalahtelivat toisiaan vasten. Usva hukutti puidenjuuria harmaaseen turkkiinsa.
Hiljaisuuden halkoi lähestyvän suden käpälien narske. Sen tumman turkin alta paistoivat luut, ja sen silmissä oli kärsivä mutta määrätietoinen katse. Se pudotti painonsa lonkille, veti ne koukkuun ja loikkasi.
Kuului vinkaisu, joka kuitenkin loppui.
Tumma susi palasi valkoisen naaraan luo, joka hohti maisemassa kuin kuu.
”Laumojen täytyy pysyä yhdessä”, valkea naaras murisi. ”Kaksi susilaumaa täytyy olla yksi lauma, jos se aikoo –”
”Kuono umpeen, ystäväiseni”, tumma susi sanoi terävällä äänellä. ”Heidän esi-isänsä, eli me, voivat vain toivoa, Kuun Sirppi.”
Valkoisen naaraan tummanvihreä katse porasi mustaa naaraasta. ”Olit ehkä alfa, mutta minä olin tietäjä, Terävä Kallio”, hän murisi takaisin. Hänen turkkinsa harotti, ja se oli karkea. ”Minulla on aina ollut vahva suhde Tähtisusiin. Nyt olen yksi heistä. Enköhän minä tekemiseni tiedä?”
Hän pehmensi ääntään. ”Ymmärrän huolesi, mutta minun seuraajani, Särö, selviää tästä. Jaksa uskoa, jooko? Ole kiltti ja jaksa.”
Terävä Kallio vilkaisi toisaalle smaragdinvihreät silmät välkkyen. Valkoiset takatassut oli kuorrutettu mullalla, ja silmän yläpuolelta kuonoon asti ulottuva valkea juova säihkyi, kun kuu valaisi sen.
”Jaksan minä. Minun täytyy jaksaa.”
- Revontulimaan sudet&Tulimaan sudet