Hei. Aloitin eilen psykologikäynnit terveyskeskuksessa. Toivottavasti niistä on apua. Onko joku teistä nyt tai ollut aiemmin samassa tilanteessa. Esikoiseni on vuoden ja toisen lapsen laskettuun aikaan 4 kk. Olisi mukavaa kuulla teidän kokemuksianne ja mahdollisia "parantumiskertomuksia". Hyvää vointia kaikille palstan äideille.
masennuksesta
Pulla
3618
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen käynyt psylogilla ja syönyt myös lääkkeitä ja ne ovat auttanut. Kaks lasta. Olen myös ihmisenä muuttunut, vaikkei sitä perusluonnetta voi muuttaa (hiljainen ja syrjäänvetäytyvä). Voimia sinulle! Olet parantumisen tiellä:-)
Minulle on aika varattuna tammikuulle. Ei varsinaisesti mitään synn.jälk. tms vaan parisuhdeasioita.
Nyt omalääkärini halusi, että tapaa minut vielä joulukuussa, koska "psykologiaikaan niin kauan.." (tammikuun alussa?!) Minusta tämä tuntuu jotenkin omituiselta, koska tilanne ei ole sillä tavalla akuutti, en ole masentunut ja vauva voi hyvin ja elämämme normaalielämää. Eikä lääkäri edes ole mikään psykiatri?!
Ajattelin kieltäytyä ajasta tarpeettomana, vauvan kanssa ei ole muutenkaan niin helppoa liikkua ja varata jonkun muun ajan kuin kaupungin psykologille.
Olen kärsinyt masennuksesta jo suunnilleen seitsemän vuotta.Siihen välille mahtuu lääkkeitä,psykologikäyntejä,sairaalajakso,itsemurhayrityksiä..Olen käsitellyt asioita todella paljon myös omassa päässäni, mutta psykologista on mielestäni ehdottomasti apua.Hän on "ulkopuolinen" henkilö, joka näkee asiat hieman kauempaa kuin itse ja näin ollen osaa auttaa, yleensä.Sekin jo helpottaa kun saa puhua asioista jollekin.
Odotan nyt esikoistani ja olen huomannut masennusjaksojen palaamisen elämääni.Kuitenkin en nyt ole niin muserrettu, sillä tiedän masennuksen olevan sairaus josta voi parantua.Silti, masennus on myös asia joka seuraa mukana läpi koko elämän, mutta sen kanssa oppii kyllä elämään.Ympärillä olevat ihmiset ovat todella tärkeitä, sen olen huomannut näin jälkikäteen.Opin ajattelemaan positiivisesti, kun vain tarpeeksi sitä halusin.Oma äitini on ollut merkittävä henkilö masennuksen paranemisen suhteen, tuki ja turva johon voin aina luottaa.Nyt mieheni yrittää opetella elämään tämän masennuksen kanssa ja olen mahdollisimman paljon häntä informoinut siitä.