Yksinhuoltajien vihaajat avioeroja moralisoivat - älkää vaivautuko lukemaan tai kommentoimaan, kiitos.
Olemme exän kanssa lopultakin päässeet 'sopimukseen' lasten asioista... vasta kaksi viikkoa yritetty sopimusta 'toimeenpanna'.
Nyt yhtäkkiä ex on 'kääntänyt kelkkansa' (on kyllä koko ajan ollut 'periaatteesta' kaikesta mahdollisesta eri mieltä kuin minä). Hänestä on LAPSILLE PAREMPI/yksinkertaisempaa, jos hän 'katoaa' lasten elämästä kokonaan, kuin se, että hän on etävanhempi ja tapaa lapsia n. kerran viikossa.
Minusta tässä ajassa ei kenellekään ole vielä edes kertynyt selkeää näkemystä tilanteesta.
Kertokaapa omista kokemuksistanne. Miten teillä on tapaamiset sujuneet? Miten lapset ymmärtävät tällaisen tilanteen, että välillä ollaan isällä mutta yleensä äidillä? Voiko se olla 'oikeasti' haitallista (tutkimustuloksia viitteineen, kiitos)? Mikä on lapsen "paras", kun yhteen ei (tuskin) enää koskaan palata?
Olemme exän kanssa lopultakin päässeet 'sopimukseen' lasten asioista... vasta kaksi viikkoa yritetty sopimusta 'toimeenpanna'.
Nyt yhtäkkiä ex on 'kääntänyt kelkkansa' (on kyllä koko ajan ollut 'periaatteesta' kaikesta mahdollisesta eri mieltä kuin minä). Hänestä on LAPSILLE PAREMPI/yksinkertaisempaa, jos hän 'katoaa' lasten elämästä kokonaan, kuin se, että hän on etävanhempi ja tapaa lapsia n. kerran viikossa.
Minusta tässä ajassa ei kenellekään ole vielä edes kertynyt selkeää näkemystä tilanteesta.
Kertokaapa omista kokemuksistanne. Miten teillä on tapaamiset sujuneet? Miten lapset ymmärtävät tällaisen tilanteen, että välillä ollaan isällä mutta yleensä äidillä? Voiko se olla 'oikeasti' haitallista (tutkimustuloksia viitteineen, kiitos)? Mikä on lapsen "paras", kun yhteen ei (tuskin) enää koskaan palata?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikka paperilla lukeekin, että ollaan yhteishuoltajuudessa, niin käytännössä olen yksinhuoltaja. Olin sitä jo avoliitossanikin, sillä ex teki paljon työtä, oli poissa pitkiäkin aikoja, työmatkoilla tai sitten vaan ihan työpaikallaan tai harrastuksissaan. Kaikki käytännön asiat olivat mun harteillani, niin koti kuin lapsikin. Kun sitten erosimme, niin ex jalomielisesti sanoi, ettei halua kadota lasten elämästä, eikä muuttaa edes kovin kauas. No, ei siitäkään pidemmän päälle ole kovin paljon iloa ollut, satunnaisia viikonloppuvierailuja ja yhtä kesälomaviikkoa/vuosi lukuunottamatta. Kaikki käytännön työ on edelleen minulla.
En kannata ollenkaan vuoroviikko-systeemiä, se ei ainakaan ole lapsille hyväksi. Olen läheltä seurannut muutamaa tapausta. Lapset ovat jo sen ikäisiä, että eivät takuulla koskaan halua muuttaa isälleen pysyvästi tai edes tilapäisesti, juuri sen takia, ettei isä ole elänyt heidän kanssaan arkipäivää kaikkine iloineen ja suruineen.
Mutta eihän kukaan todella kahden viikon kokemuksella voi sanoa, että on vaan hyväksi kadota lapsen elämästä lopullisesti! Siinä vanhempi ajattelee vain ja ainoastaan omaa parastaan, omaa mukavuudenhaluaan. Pane hanttiin!
asiahan on vielä tuore, joten älä murehdi vielä. Todennäköisesti exäsi tulee jatkossa lapsia tapaamaan, mutta toisinkin voi tietysti käydä. Anna mennä tuollaset sanomiset toisesta korvasta ulos. Muuten et asiaan voi juurikaan vaikuttaa.
Itselläni on nyt kaksivuotias tyttölapsi, jota pyrin tapaamaan suht' säännöllisesti - talvisin harvemmin ja kesäisin enemmän.
Vuosi sitten mietin ihan tosissani, millaista isyyttä tämä tällainen on, että käyn pari kertaa kk:ssa lapsen luona ja saan olla hänen kanssan pari, korkeintaan kolme tuntia. Matkaa lapsen luo on lähes 400 km suuntaansa, joten tapaamiset ovat erittäin raskaita sekä fyysisesti että henkisesti - ja totta kai myös taloudellisesti.
Ja vielä kun lapsen äiti tekee asenteellaan ja käytöksellään monesti tapaamistilanteen vaikeaksi, niin kyllä minulla kävi mielessä, että rakastaisinko lastani niin paljon, että luovutan suosiolla ja 'heitän pyyhkeen kehään' niin että minua ei hänen elämässään olisi. Päätin kuitenkin yrittää, mutta en tuomitse ketään kohtalotoveria sen vuoksi, että hän mahdollisesti päättää omassa tilanteessaan toisin.
Lähivanhemman on vaikea tietää, mitä kaikkea sen toisen vanhemman mielessä liikkuu. Tunteet ovat voimakkaat aina kun pienestä lapsesta on kysymys.
Sinun tapauksessasi tosin tuntuu siltä, että jos vaikka antaisit jonkin aikaa ajan kulua ja osoitat selvästi, että haluat isän tapaavan lapsia. Ja jos vaan mahdollista - eli että välit ovat sen verran kunnossa, ettei tarvitse teeskennellä - kävisitte joskus myös yhdessä lasten kanssa jossakin. Lapsi tarvitsee äitiä ja isää, mutta myös molempia. Se luo turvallisuutta.
ps. Ettei aina menisi pelkäksi valittamiseksi, niin haluan jakaa sen hyvän mielen, joka minulla tällä hetkellä on. Viime viikonloppuna kävin taas tyttäreni luona ja tapaaminen meni hyvin. Lapsi muistaa minut ja tahtoo syliin. Taas sitä jaksaa!
Niin minunkin ex alussa totesi, että parempi lapsille jos ottaa etäisyyttä tarpeeksi. Ettei ole isänä olemista jos vain tapaa silloin tällöin. Kyse oli kuitenkin siitä, että MIES yritti paeta omia tunteitaan. Myönsi tämän myöhemmin. Häneen sattui kun ei voinut elää lapsien kanssa joka päivä. Annoin aikaa, en vaatinut en patistanut. Kuitenkin hienovaraisesti muistutin häntä siitä, että vanhemmuus jatkuu, on elinikäistä, vaikka muotoutuukin hieman erilaiseksi. Kerroin jatkuvasti, että lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin ja meillä aikuisilla on vastuu. Nyt kaikki sujuu todella hyvin.
Unohtui mainita yksi asia, varmaankin siksi, kun se on itselle niin päivänselvää:) - siis se, että meidän iskä ei ole suomalainen.
Eli hän kokee niin, että jos ei voi olla lasten kanssa niin paljon kuin haluaa (käytännössä tuntuu, että hän haluaisi meidän elävän taas yhdessä perheenä), niin sitten on parempi häipyä.
"Jos minulla ei ole oikeaa perhettä, niin ei myöskään ole mitään syytä jäädä Suomeen." Eli kyllä nämä pienokaiset menettäisivät isän sitten ihan kokonaan:(
Me ollaan paljonkin vietetty aikaa yhdessä, mutta lähes aina käy niin että
- hän yrittää suudella tai "lähennellä" (ei kiitos!)
- lapset alkavat kysellä, kuka päättää, ettemme voi asua yhdessä perheenä...
Eli kyllä tämä niin hankalaa on!
se tietysti on, jos isä ei käsitä että tapaamisoikeus koskee vain lasta...
Hankala tietysti muuta neuvoa antaa, kuin että koeta keskustella asiasta...
kerroit "loput". Joskun "me miehet" olemme on/off-tyyppejä täysin, mutta mitä kauemmaksi mennään täältä, sen jyrkempää se on, puhumattakaan uskonnon vaikutuksesta, eräänlaista kasvojen menetystä suvun silmissä, ja sitähän ei sallita. Mitä tulee uhkauksiin jättää Suomi, pelkkää sananhelinää ja kiristystä; kuka nyt lähtisi lihapatojen äärestä takaisin kurjuuteen !! Miksi ylipäätänsä vielä "hengailet" ex-puolison kanssa, lapset eivät ole mikään syy, vaikka kuinka "ystävinä" erotaan. Tosin varmista lastesi passit, että ovat sinulla tallessa/elatus/tapaamissopimukset kunnossa. Kaikkihan on mahdollista, esim. lapsikaappaus.
on 'takaraivossa' kaiken aikaa, eikä lähde kulumallakaan... Passit on mulla, mutta lapsilla on kaksoiskansalaisuus, ja sen hemmetin kehitysmaan passin voi hankkia isä yksin!
Toisaalta mietin, minne hän heidät veisi? Niinkuin sinäkin sanot, ei "lihapatojen" ääreltä niin vaan lähdetä. Mutta hän ja hänen sukunsa eivät ole mitään tyhjätaskuja, eli kyllä niitä patoja sielläkin päin riittää...
Osuit naulan kantaan tuon on/off jutn kanssa.
Toivon, että ajan kanssa kaikki selviää. Tiedän, että "hengailen" ihan liikaa hänen kanssaan ja että lapset ovat hänelle "tekosyy" yrittää saada minut takaisin. Kasvojen menetys kolahtaisi kovaa, varsinkin kun hän on perheen vanhin lapsi.
Niistä lihapadoista täällä ja muualla, täällä saa san rahan tekemättä mitään, mutta kehitysmaan lihapatojen eteensaamiseen tarvitaan työtä, vaikka esikoinen onkin. Ja tyhjätaskuisuushan on suhteelista, vai. Totuuttahan ei tiedä kukaan muu, kuin asianomainen itse.
Ja minköhän lapsen/et veisi; suvun pariin tietysti, kun nimenomaan kun on esikoinen, toinen vaihtoehtohan on yksinkertaisesti sinun kiusaaminen/nöyryyttäminen. Sinun "takiahan" ko. on menettänyt kasvonsa ja jotenkin se täytyy kompensoida. Kehitysmaassa kysymykseen saattaa tulla jopa sinun surmaaminen. Onhahan näistä kunniamurhista luettu. Suvun kunnian ylläpitäminen on paikallisille jopa elämää suurempi asia ja monasti se on sitä.
Mitä kauemmaksi pääset ja erossa pysyt, sen parempi.
Ex on töissä, eli tekee rahansa eteen työtä siinä missä muutkin ja veronsa maksaa.
On sellainen koulutus, että voi tehdä työtä missä päin maailmaa tahansa.
Sukulaiset olen tavannut eikä tässä nyt ole kyseessä mitkään "villi-ihmiset". Varakkuuden olen omin silmin nähnyt.
Ei lapsillani olisi sielläkään mitään hätää, minä vain en ehkä (koskaan) enää heitä näkisi.
Kerrankin jotain positiivistä tälle palstalle...erosin 1.5 vuotta sitten ja kaikki sujui ihan ilman oikeutta... eroa haettiin yhdessä ja yhteis huoltajuus sovittiin ilman riitoja. Paperilla isä tapaa poikaa joka toinen viikonloppu mut käytännössä poika on isällä 2 kertaa viikossa yötä. Isä maksaa elatus maksut sovinnolla ja harrastukset maksetaan puoliksi. Ei huutoa eikä tappelua!!! Joskus ero voi olla onnellinen ja välit ex puolisoon paremmat kun silloin kun oltiin vielä naimisissa. Jaksamista niille jotka joutuvat jatkuvaan riitaan ex miesten kanssa!!!!