Olen tullut raskaaksi ensimmäisen kerran 17-vuotiaana,poikani syntyi kun olin juuri täyttänyt 18v.Tyttäreni syntyi tasan vuoden kuluttua ollessani 19v.
Kumpikin lapsi oli tarkkaan harkittu,eivät siis vahinkoja.
Nyt olen 28v,lapseni siis 9 ja 10.
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta,jossa lestadiolaisuus näkyy todella vahvasti,vaikka heidän keskuudessaan äidiksi tulo nuorena on ihan normaalia,koin kuitenkin todella paljon ennakkoluuloja ollessani "tavallinen syntinen" nuori äiti.
En kuulu kastiin uusavuttomat,olin ikäni tehnyt jo kaikenlaisia kesätöitä,osasin ruuanlaiton,kodinhoidon jne mitä olin isossa uusioperheessä joutunut opettelemaan.Nuorempia sisariani olin hoitanut aina,lastenhoitoakaan en siis joutunut opiskelemaan.
En käynyt ensimmäiseen viiteen vuoteen kuin kerran tuulettumassa ravintolassa(mentyämme mieheni kanssa naimisiin),se yksi kerta riitti kun sain niin paljon paheksuntaa siitä;
"Olisihan pitänyt arvata että näinhän siinä käy,jättää lapset äidin huolehdittavaksi ja sitten painelee omissa menoissaan..."
Olin siis 24h lasteni kanssa ensimmäiset kolme vuotta,sitten menin töihin ja lapset tarhaan.Koska koulutukseni ei siis ole kummoinen,sain kyllä hyvän työpaikan mutta vuorotyötä(mitä aika suuri osa ihmisistä taitaa nykyään tehdä),sain taas paheksuntaa siitä kun lapseni olivat ympärivuorokautisessa päiväkodissa hoidossa,eivät koskaan yötä mutta joskus myös iltayhdeksään hoidossa.(Mieheni oli yötöissä,mutta siitä hän sai hyväksyntää,kun tienasi hyvin)
Kotimme oli aina siistimpi kuin olisi ehkä ollut tarvetta,minulla oli oikein neuroosi siivota(imuroin kaksi kertaa päivässä),kun sain kuulla siitäkin,etten varmasti kuitenkaan kykene huolehtimaan kodista kunnolla.
Leivoin itse leivät ja pullat,laitoin kaksi lämmintä ruokaa päivässä.Ettei tule sanomista,ja silti tuli.
Sitten menin eroamaan miehestäni hänen alkoholiongelmansa vuoksi(itse en käyttänyt alkoholia lainkaan).
Minua alettiin epäillä alkoholistiksi(eikös kaikki yksinhuoltajat ole...?).
Kun tarvitsin asunnon ja menin kunnan asuntotoimistoon,eivät suostuneet antamaan meille kotia.
Minun olisi heidän mielestään pitänyt slloin,20-vuotiaana muuttaa kahden lapseni kanssa äitini luo,4h k rivitaloasuntoon jossa asui jo äitini,isäpuoleni,2 sisartani ja 2 veljeäni.
Olin vakituisessa työssä,raha-asiani olivat kunnossa enkä tarvinnut toimeentulotukea tms.apua.Maksoin päivähoitomaksua 600mk kuussa.Asuntotoimistossa virkailija sanoi suoraan että epäilee minun asunnon saatuani irtisanoutuvan työstäni ja ryhtyvän elämään kunnan elättinä.Eipä edes ollut käynyt mielessä.
Lopulta pitkin hampain virkailija myönsi asunnon pari kuukautta jarruteltuaan(kunnassa oli tuolla hetkellä 47 uutta asuntoa vapaana).En saanut toivomaani kaksiota vaan asuimme kolmestaan 29m2 yksiössä.
Lapseni ovat aina olleet terveitä,mutta sen kerran kun sairaina olivat,työnantajani mielestä en olisi heitä saanut hoitaa kotona,se olisi ollut äitini tehtävä.Siihen en tietenkään suostunut.
Olin muutenkin tiukan tarkkailun alaisena,minulle puolitutut ihmiset kyselivät kuinka olin esimerkiksi vielä käynyt kaupassa illalla puoli kahdeksalta,eikö siihen aikaan kuuluisi olla kotona pienten lasten kanssa.
Kun lapset joutuivat välillä perhepäivähoitajalle johon en ollut tyytyväinen,epäilivät mielenterveyttäni.Uskoivat vasta hoitajan olevan kykenemätön työhönsä kun pari muuta vanhempaa olivat lapsensa sieltä halunneet pois.
Päiväkodissa halusivat laittaa aina paperilapulla minulle mitä vaatteita seuraavana päivänä lapsille mukaan,muille riitti kun sanottiin.Silti aina olin huolehtinut oikeanlaiset varusteet mukaan ilman lappujakin joita en yleensä edes lukenut.
Voisin kertoa vielä kymmeniä esimerkkejä millaista oli olla nuori äiti,välillä tuntuu ettei minua vieläkään lasketa riittävän vanhaksi vaikka kolmeakymmentä lähentelen.Silti en kadu hetkeäkään vaikken aina tiennyt itkisinkö vai nauraisinko kaikelle mitä niskaani heitettiin.
Selvisin,onneksi olen vahva.Aina elämää ei tee hankalaksi se jota sitä elää vaan hankaluus tulee jostain ulkopuolelta.
Kumpikin lapsi oli tarkkaan harkittu,eivät siis vahinkoja.
Nyt olen 28v,lapseni siis 9 ja 10.
Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta,jossa lestadiolaisuus näkyy todella vahvasti,vaikka heidän keskuudessaan äidiksi tulo nuorena on ihan normaalia,koin kuitenkin todella paljon ennakkoluuloja ollessani "tavallinen syntinen" nuori äiti.
En kuulu kastiin uusavuttomat,olin ikäni tehnyt jo kaikenlaisia kesätöitä,osasin ruuanlaiton,kodinhoidon jne mitä olin isossa uusioperheessä joutunut opettelemaan.Nuorempia sisariani olin hoitanut aina,lastenhoitoakaan en siis joutunut opiskelemaan.
En käynyt ensimmäiseen viiteen vuoteen kuin kerran tuulettumassa ravintolassa(mentyämme mieheni kanssa naimisiin),se yksi kerta riitti kun sain niin paljon paheksuntaa siitä;
"Olisihan pitänyt arvata että näinhän siinä käy,jättää lapset äidin huolehdittavaksi ja sitten painelee omissa menoissaan..."
Olin siis 24h lasteni kanssa ensimmäiset kolme vuotta,sitten menin töihin ja lapset tarhaan.Koska koulutukseni ei siis ole kummoinen,sain kyllä hyvän työpaikan mutta vuorotyötä(mitä aika suuri osa ihmisistä taitaa nykyään tehdä),sain taas paheksuntaa siitä kun lapseni olivat ympärivuorokautisessa päiväkodissa hoidossa,eivät koskaan yötä mutta joskus myös iltayhdeksään hoidossa.(Mieheni oli yötöissä,mutta siitä hän sai hyväksyntää,kun tienasi hyvin)
Kotimme oli aina siistimpi kuin olisi ehkä ollut tarvetta,minulla oli oikein neuroosi siivota(imuroin kaksi kertaa päivässä),kun sain kuulla siitäkin,etten varmasti kuitenkaan kykene huolehtimaan kodista kunnolla.
Leivoin itse leivät ja pullat,laitoin kaksi lämmintä ruokaa päivässä.Ettei tule sanomista,ja silti tuli.
Sitten menin eroamaan miehestäni hänen alkoholiongelmansa vuoksi(itse en käyttänyt alkoholia lainkaan).
Minua alettiin epäillä alkoholistiksi(eikös kaikki yksinhuoltajat ole...?).
Kun tarvitsin asunnon ja menin kunnan asuntotoimistoon,eivät suostuneet antamaan meille kotia.
Minun olisi heidän mielestään pitänyt slloin,20-vuotiaana muuttaa kahden lapseni kanssa äitini luo,4h k rivitaloasuntoon jossa asui jo äitini,isäpuoleni,2 sisartani ja 2 veljeäni.
Olin vakituisessa työssä,raha-asiani olivat kunnossa enkä tarvinnut toimeentulotukea tms.apua.Maksoin päivähoitomaksua 600mk kuussa.Asuntotoimistossa virkailija sanoi suoraan että epäilee minun asunnon saatuani irtisanoutuvan työstäni ja ryhtyvän elämään kunnan elättinä.Eipä edes ollut käynyt mielessä.
Lopulta pitkin hampain virkailija myönsi asunnon pari kuukautta jarruteltuaan(kunnassa oli tuolla hetkellä 47 uutta asuntoa vapaana).En saanut toivomaani kaksiota vaan asuimme kolmestaan 29m2 yksiössä.
Lapseni ovat aina olleet terveitä,mutta sen kerran kun sairaina olivat,työnantajani mielestä en olisi heitä saanut hoitaa kotona,se olisi ollut äitini tehtävä.Siihen en tietenkään suostunut.
Olin muutenkin tiukan tarkkailun alaisena,minulle puolitutut ihmiset kyselivät kuinka olin esimerkiksi vielä käynyt kaupassa illalla puoli kahdeksalta,eikö siihen aikaan kuuluisi olla kotona pienten lasten kanssa.
Kun lapset joutuivat välillä perhepäivähoitajalle johon en ollut tyytyväinen,epäilivät mielenterveyttäni.Uskoivat vasta hoitajan olevan kykenemätön työhönsä kun pari muuta vanhempaa olivat lapsensa sieltä halunneet pois.
Päiväkodissa halusivat laittaa aina paperilapulla minulle mitä vaatteita seuraavana päivänä lapsille mukaan,muille riitti kun sanottiin.Silti aina olin huolehtinut oikeanlaiset varusteet mukaan ilman lappujakin joita en yleensä edes lukenut.
Voisin kertoa vielä kymmeniä esimerkkejä millaista oli olla nuori äiti,välillä tuntuu ettei minua vieläkään lasketa riittävän vanhaksi vaikka kolmeakymmentä lähentelen.Silti en kadu hetkeäkään vaikken aina tiennyt itkisinkö vai nauraisinko kaikelle mitä niskaani heitettiin.
Selvisin,onneksi olen vahva.Aina elämää ei tee hankalaksi se jota sitä elää vaan hankaluus tulee jostain ulkopuolelta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onpas sinulle sattunut ja tapahtunut vaikka mitä!
Hienoa, että olet ollut vahva ja jaksanut puskea reippaasti eteenpäin vaikkei se varmaan ole helppoa ollut kaiken tuon myllytyksen keskellä?
Hyvä että olet pärjännyt ennakkoluuloista huolimatta. On ihan uskomatonta, kuinka paljon p**kaa nuoret äidit joutuvat (yleensä aiheetta) kestämään.
Oma äitini oli 17 kun sai minut. He ovat isäni kanssa tulleet aina toimeen, minulla oli onnellinen lapsuus ja loistavat vanhemmat. Onneksi äiti ei tehnyt aborttia niin kuin lääkäri ehdotti.
Serkkuni sai myös lapsen 17 vuotiaana, ja sai osakseen samaa paheksuntaa kuin äitini aikoinaan. Hyvin hänkin on pärjännyt, molemmat vanhemmat suhtautuvat lapseen luontevasti ja vastuuntuntoisesti. He pystyvät joustamaan rutiineistaan ja omista tarpeistaan lapsen hyväksi ja osaavat silti nauttia elämästään. He eivät hermostu heti kun kaikki ei suju suunnitelmien mukaan. Samaa en voi sanoa tuntemistani yli kolmikymppisinä lapsen saaneista (en tarkoita, että tämä olisi yleinen sääntö, ainoastaan oma havaintoni).
Pikkusisareni saa lapsen syksyllä täytettyään juuri 20. Häntäkin on haukuttu terkkarilla, opiskelupaikassa, miehen suvun toimesta jne. Minulla on kuitenkin kaikki syyt uskoa, että hänestä tulee loistava äiti.
Itse olen nyt 23, ja usein toivon, että minulla olisi jo lapsia. En kuitenkaan ole vielä varma nykyisestä suhteestani ja yksinhuoltajaksi en ehdoin tahdoin rupea, joten lapset saavat minun osaltani odottaa. Toivon kuitenkin, että lapsiluku olisi täynnä ennen 30 ikävuotta - kukin tyylillään, mutta itse en kyllä haluaisi olla nelikymppinen leikki-ikäisen ikä, etenkään kun mies on minua 8 vuotta vanhempi...
Minulle kukaan ei suoraan sanonut että minusta tulisi huono äiti,äidilleni ainoastaan siitä puhuttiin(ja selän takana)..Äitini ja terkkari tukivat minua,kannustivat että olen rohkea kun pidän lapsen..Tosin,lääkäreiden ja julkisten palvelujen(esim.kela) työntekijöiden käytöksestä aistii,että he paheksuvat valintaani vaihtoehtoiseen teini-ikään..Olen tyytyväinen ratkaisuun,enkä ole hetkeäkään katunut..