Tulin kaapista kaksi vuotta sitten ja sekös vasta oli mahtavaa! Lesbouteni on kuitenkin jatkuvasti mielessäni ja tarkastelen asiaa yhä päivittäin. Haluaisin jo päästä tästä eroon niin, että asia olisi vain yksi piirre minussa, mitä ei tarvitsisi kokoajan pyöritellä mielessä. Tämä asian vatvominen tapahtuu siis ihan minun omassa päässäni, eikä siihen liity mitään epävarmuutta asiasta. Teen vain itselleni numeron asiasta.
Onko muilla vastaavaa, kauanko tätä kestää ja mikä tähän auttaa?
Onko muilla vastaavaa, kauanko tätä kestää ja mikä tähän auttaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
..kroonikon vastaus on:
-kestää ja on kestänyt jo erittäin huomattavasti pitempään.
Omassa päässään wiivikik pyörittää tätä asiaa -kenenkäs muun? heh, toivottavasti sanoistani on jotain lohtua.
Eli kuulut rotuun "pitempi kaava", tervetuloa
numeron tekijöiden osastolle :)
Mulla se tän asian ylenmääränen kieputtaminen ja vatvominen on ollut kausittaista.eka kertaa asiaa pohdin 17v kun ihastuin yhteen koulussani työssä olevaan 21v tyttöön.jutusta ei tullut mitään ikinä.sitten tavallaan unohdin asian pariksi vuodeksi kunnes taas ihastuin mutta olin hyvin negatiivinen itseäni ja tätä tunnettani kohtaan.Ja silloin tein vasta vetona sen et otin ekan miehen joka oli musta kiinnostunut menin naimisiin hankin lapset jne...Luulin et muka "oikea" parisuhde saa minut muuttumaan normaaliksi.Sit aika pitkäksi aikaa vaan torjuin kaikki ajatukset ja sana lesbo kuulosti jotenkin niin kauhealta jne...
ihastuksia kyll välil oli mut ne selittelin itselleni ja muille läheis riippuvaisuutena jne...mitä tahansa kun ei tarvinnu myöntää et oikeasti mä oon ihastunut tohon naiseen ja lujaa.sitä kesti 10v
Nyt sit kun viimein tajusimme erota miehen kaa ni nyt sit mul jysähtikin tää asia päälle heti isosti.Nyt oon sit pyöritellyt ja käännellyt tätä asiaa päässäni kohta vuoden ja nyt ehkä jo pystyn myöntään itselleni et olen todellakin lesbo.Ja nyt tuntuu et kun oon asian myöntänyt.Ni hyvinkin mielelläni voisin sen taas "unohtaa" mut kyllä sitä silti tulee päivittäin pohdittua ja varsinkin ristiriitaa seurakunnan ja lesbouteni kanssa ihan tuskastumiseen astikin.Ja loppua tälle pohtimiselle ei tunnu näkyvän.Ja kovasti mietin myös et voinko ikinä saada tyttöystävää kun en ole terve et onko mut tuomittu vaan haaveilemaan naisista vai onko jossain joku minuakin varten.
kestää että löydät jonkun. Se että on pyörätuolissa ei ole mikään este seurustelulle. Sanoit ettet ole terve, tarkoititko sitä sananmukaisesti? Vammahan ei ole sairaus...
Jos kiinnostaa niin aiheeseen liittyen:
Tässä linkissä selitetään eri vaiheet, jotka sisältyvät homoseksuaalisen identiteetin hyväksymiseen...tosin englannin kielellä...
(Cass Model of Gay and Lesbian Identity Formation)
http://www.joekort.com/PDF/cassmodelofidentityformation2.pdf
taas sellaiseen ryhmään, että kun alkushokista selvisin, ei asia ole kamalasti päätä vaivannut. Pikemminkin se on mukavaa itsessä kieriskelyä. Varsinkin jos on ihastunut... voi että on mukavaa olla silloin lesbo=)
Tietysti asia tulee mieleen silloin kun esim. joku kysyy onko mulla poikaystävää. Tai kun ollaan illanistujaisissa ja joku kyselee että missäs minä käyn yleensä danssaamassa. Taitavat pitää minua aika kotihiirenä, kun en viitsi siihen mitään homobaareja täräyttää. Eniten asia siis vaivaa ja mietityttää jos täytyy olla jossain tilanteessa jostain syystä kaapissa. Onneksi lähipiiri tietää ja hyväksyy. Ainakin suurimmaksi osaksi.
Totta kai se asia joskus ihmetyttää että miksi olen mikä olen. Luulen että se tulee jatkumaan kauan. Asia on kuitenkin itselleni niinkin tuore, että muistan aika kirkkaasti ajan jolloin luulin ihan oikeasti olevani hetero. Kaikki vaan muuttui sitten nopeasti, ja tottahan se ihmetyttää. Että näinkö hyvin sitä yhteiskunta voi aivopestä ihmisen olemaan jotain mitä ei oikeasti ole?
Kun aloin seurustella ensimmäisen kerran naisen kanssa, oli juttu taas vahvasti mielessä. Varsinkin juuri se kuinka sulauttaa yksityiselämä ja "kulissielämä", koska koskaan en ole ajatellut tatuoida otsaani isoa L-kirjainta. Yhteiskunta on kuitenkin mikä on. Nyttemmin asia ei enää tunnu kovin hankalalta, ja se että vieressä on nainen, on menettänyt suurimman outoutensa. Lähinnä se ihmetyttää hyvällä tavalla. Että kuinka voikin olla jonkun kanssa niin hyvä olla. Silti sukupuoli on unohtunut, ihminenhän siinä on se kiintymyksen kohde.
No joo... jaksoikohan kukaan lukea tänne asti. Yritin ehkä sanoa, että kyllä se varmaan mietityttää. Normaaliahan se on, mutta jos se tuntuu sinusta kamalan inhottavalta, koita puhumista jollekulle ääneen. Siinä suurimmat ihmetyksenaiheet yleensä saa purettua. Se on tietysti asia erikseen, että minä olen ainakin niin innoissani tästä onnesta, että haluaisin jauhaa sitä joskus loputtomiin. Kuten edellä sanoin, hyvässä mielessä itsessään pyörimistä ilmassa.
Onneksi ystäväni ja perheeni ymmärtää ja he jaksavat hyvässä mielessä ihmetellä kanssani. Joskus he jopa keksivät kysyä jotain hassua, ja sekös on mukavaa... Mutta juu.. kyllä se vielä muuttuu vain osaksi persoonaa. Silloin sitä ei tarvitse tarkkailla enää jatkuvasti. Hioutuu sinun näköiseksesi. Koita olla kärsivällinen.
projekti taitaa olla ainakin mulla..
Pohdiskelen asiaa aika ajoin - ei kai se lienee oo pahasta..
Vaikea ja haasteellinen juttu:)
tosin mä myönsin asian ittelleni vast noin puoli vuotta sitten.asia on painannu mieltä koska lähimmäiset eivät siitä tiedä tai no enää on jälellä porukat*huokaus*eli luultavasti pahin.
asia pyörii varmasti mielessä niin kauan kun joudun sitä salaamaan..luulen että sitten helpottaa ku saan olla jokapaikassa omaitseni tai viimeistään sitten ku on omakulta kainalossa:)itse eikä kaverini pidä asiaa ihmeellisenä mutta tietysti kun "juttu on tuore"niin se on useesti puheenaiheena ja pinnalla.