Vauva tulossa... Kauan harkittu ja odotettu, mutta nyt ahdistaa!!
Kaikki odotukset vauvasta ja perheestä on kääntynyt päälaelleen, iskee halu karata koko hommasta.
Lapsia minulla on ennestään kolme, mutta he eivät ole nykyisen mieheni joten yhteinen oli tervetullut.
Ehkä ollaan koettu tässä välillä liian paljon...
En tiedä!!!
Onko jollain muulla kääntynyt täydellinen onni onnettomuudeksi? Onko väliaikaista?
En halua hosua ja tehdä pikaisia päätöksiä, mutta aika loppuu kesken!!!
Kaikki odotukset vauvasta ja perheestä on kääntynyt päälaelleen, iskee halu karata koko hommasta.
Lapsia minulla on ennestään kolme, mutta he eivät ole nykyisen mieheni joten yhteinen oli tervetullut.
Ehkä ollaan koettu tässä välillä liian paljon...
En tiedä!!!
Onko jollain muulla kääntynyt täydellinen onni onnettomuudeksi? Onko väliaikaista?
En halua hosua ja tehdä pikaisia päätöksiä, mutta aika loppuu kesken!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
esikoista ja myös kuopusta odottaessa ihan sama tunne, mutta on ohimenevää!!!! hormoneista johtuvaa tunnemylläkkää.
Vauva pian 4kk ja välillä ahdistaa tosi paljon. Lähinnä kamalan yksinäinen olo, kun miehestä ei ole pahemmin puheseuraksi ja ystäviä / sukulaisia ei asu samalla paikkakunnalla. Että sitten vaan vaavin kanssa jutellaan ja välillä iskee hulluus ja kamala ahdistus. Ollaan miehen kanssa oltu tosi etäisiä... alkoi oikeastaan jo raskausaikana ja jatkuu edelleen. Hän ei ymmärrä minua ja minä en kait sitten häntä. Mutta pieni tuhisija on kyllä ihana, vaikka välillä vauvastakin olen ahdistunut. Toivon todella, että hormoonien vika.... ja että tilanne paranee. Tämä tyttö siis esikoisemme ja olen yllättynyt siitä, että miten päälaelleen kaikki on mennyt. Oletin, että olisimme onnellisia. Ehkä olemmekin... ehkä hormoonihuijaus saa aikaan tämän kaiken... olen kyllä aika vaikeana ollut. Mutta onko väärin pyytää myös itselleen huomiota ja sitä, että joku pitäisi edes välillä hyvänä???
Ahdistus jatkuu ja pahenee...
olo ei helpota vähääkään.
Tavalla tai toisella tämän on ratkettava, sillä jo oman olon lisäksi muutkin kärsivät.
Ruoka ei maistu eikä meinaa hymykään irrota, masentaa vain.
Entä jos ei menekään ohi? mites sitten käy?
Samankaltaiset fiilikset, vauva tuon ikäinen. Vaikeuksiakin on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Pelottavan hankala raskaus, kaksi vrk kestänyt synnytystuskailu. Ja nyt kun odottaa että helpompaa olisi, pää ei annakaan periksi, mikään ei muutu oikeastaan paremmaksi. Mies toisaalla juo eikä armoo suo. Vauva vaatii ainaista läsnäoloa, yksin ei ole kiva olla, kun ei ole isää jota kotiin odottaa viideltä töistä. Miksi tästä elämästä tehdään edelleenkin lian vaativaa? Mikä nuppiamme vaivaa? Miksi asiat eivät koskaan napsahda kohdalleen?