Harmi, että tämä sivusto toimii siten, että jos kommentoi vähänkin vanhempaa keskustelua, uusi viesti ei nosta ketjua edes etusivulle. Siten moni kiinnostava juonne jää ajanpuutteen takia liian vähälle huomiolle. Huomasin nyt vasta pääsivulta jo poistuneen lokakuussa käydyn Päätalo-keskustelun.
Itse aloin lukea Iijoki-sarjaa jo pitkästi toistakymmentä vuotta sitten ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran Juice-tyyliin eli pääsääntöisesti lopusta alkuun. Kiinnostukseni herätti, että viimeiset kirjat kuvailevat sellaista Tamperetta, jonka muistan hämärästi lapsuudestai, jolloin vaniljajäätelö vielä tuoksui ja maistui vaniljalta jnep. Liekehtivää maata (muistanko nimen oikein?)aikaisempia en ole viitsinyt lukea, koska todennäköisesti sarjan loppuosa kertaa ne lumessarämpimiset ja kunnan jauhosäkkikuviot moneen kertaan.
Liekehtivästä maasta Pölhökantoon olen lukenut pariin kertaan. Tämä jo kertookin, että en pidä Päätaloa mitenkään leimallisen tylsänä kertojana. Hyllyssäni on Iijoki neljä viimeistä kirjaa, joten koska tapanani on lukea oman kotikirjaston kirjoja uudelleen ja uudelleen, olen lukenut nekin neljään-viiteen kertaan.
En tiedä, oliko tuossa äskettäin käydyssä keskustelussa puututtu Päätalon kirjalliseen tai ns. taiteelliseen antiin ja kokonaisuuteen, koska en kahlannut läpi kaikkia puheenvuoroja.
Kirjallinen, taiteellinen kunnianhimottomuus onkin mielestäni kovasti kirjalijaksi halunneen ja yrittäneen miehen heikoin puoli. Repliikkien kirjaus ja paikallisseutukuvaus ovat hänen vahvoja puoliaan. Mutta... joka ikinen kirja on kaukana ehjästä kokonaisuudesta: ne alkavat töksähtämällä ja ne loppuvat töksähtämällä. Kulloiseenkin aikaan liittyvät lyhyet selostukset maailmantilanteesta ovat tökerösti muuhun tekstiin ympättyjä. Kuten Kalle itsekin tunnustaa, ymmärtää hän rajoitetusti muita kaunotaiteita. Musiikista häntä miellyttää iskelmämusiikki, kuvataiteista toritaide. Vaikka hän nuorena lueskeli enemmän kuin lähimmäisensä, ilmeisesti kirjojen urakointi ei antanut tilaa varsinaisen kirjallisen sivistyksen hankkimiseen. Hänelle kirjallisen tuotannon mittari oli ilmeisesti sen sivumäärä.
Joskus oikein harmittaa ja sormia syyhyttää, kun kaiken lisäksi kirjat on huolimattomasti kustannustoimitettu, ts. niissä on runsaasi virheitä, jotka kustannustoimittajan olisi kuulunut niistä karsia. Esimerkkinä viimeksi lukemani Oman katon alle, joka on kaiken lisäksi ns. asian vierestä kirjoitettu. Sen sijaan, että se olisi keskittynyt Päätalojen omaan rakennusprojektiin, sen fokuksessa on Kallen senhetkinen ansiotyöprojekti.
Tämä happama kommenttini ei tarkoita, ettenkö tietyllä tavalla jopa ihalisi Päätalon saavutuksia. En vain pidä hänen teoksiaan suomalaisen kaunokirjallisuuden parhaimmistoon kuuluvina, eikä niitä tulisi siinä yhteydessä arvottaakaan.
Itse aloin lukea Iijoki-sarjaa jo pitkästi toistakymmentä vuotta sitten ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran Juice-tyyliin eli pääsääntöisesti lopusta alkuun. Kiinnostukseni herätti, että viimeiset kirjat kuvailevat sellaista Tamperetta, jonka muistan hämärästi lapsuudestai, jolloin vaniljajäätelö vielä tuoksui ja maistui vaniljalta jnep. Liekehtivää maata (muistanko nimen oikein?)aikaisempia en ole viitsinyt lukea, koska todennäköisesti sarjan loppuosa kertaa ne lumessarämpimiset ja kunnan jauhosäkkikuviot moneen kertaan.
Liekehtivästä maasta Pölhökantoon olen lukenut pariin kertaan. Tämä jo kertookin, että en pidä Päätaloa mitenkään leimallisen tylsänä kertojana. Hyllyssäni on Iijoki neljä viimeistä kirjaa, joten koska tapanani on lukea oman kotikirjaston kirjoja uudelleen ja uudelleen, olen lukenut nekin neljään-viiteen kertaan.
En tiedä, oliko tuossa äskettäin käydyssä keskustelussa puututtu Päätalon kirjalliseen tai ns. taiteelliseen antiin ja kokonaisuuteen, koska en kahlannut läpi kaikkia puheenvuoroja.
Kirjallinen, taiteellinen kunnianhimottomuus onkin mielestäni kovasti kirjalijaksi halunneen ja yrittäneen miehen heikoin puoli. Repliikkien kirjaus ja paikallisseutukuvaus ovat hänen vahvoja puoliaan. Mutta... joka ikinen kirja on kaukana ehjästä kokonaisuudesta: ne alkavat töksähtämällä ja ne loppuvat töksähtämällä. Kulloiseenkin aikaan liittyvät lyhyet selostukset maailmantilanteesta ovat tökerösti muuhun tekstiin ympättyjä. Kuten Kalle itsekin tunnustaa, ymmärtää hän rajoitetusti muita kaunotaiteita. Musiikista häntä miellyttää iskelmämusiikki, kuvataiteista toritaide. Vaikka hän nuorena lueskeli enemmän kuin lähimmäisensä, ilmeisesti kirjojen urakointi ei antanut tilaa varsinaisen kirjallisen sivistyksen hankkimiseen. Hänelle kirjallisen tuotannon mittari oli ilmeisesti sen sivumäärä.
Joskus oikein harmittaa ja sormia syyhyttää, kun kaiken lisäksi kirjat on huolimattomasti kustannustoimitettu, ts. niissä on runsaasi virheitä, jotka kustannustoimittajan olisi kuulunut niistä karsia. Esimerkkinä viimeksi lukemani Oman katon alle, joka on kaiken lisäksi ns. asian vierestä kirjoitettu. Sen sijaan, että se olisi keskittynyt Päätalojen omaan rakennusprojektiin, sen fokuksessa on Kallen senhetkinen ansiotyöprojekti.
Tämä happama kommenttini ei tarkoita, ettenkö tietyllä tavalla jopa ihalisi Päätalon saavutuksia. En vain pidä hänen teoksiaan suomalaisen kaunokirjallisuuden parhaimmistoon kuuluvina, eikä niitä tulisi siinä yhteydessä arvottaakaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hei!
Tässä taas yksi loistava parannusehdotus Suomi24:n palstoille! =)
Muutamaan sellaiseen olen törmännyt nyt muutaman päivän sisällä ja mielestäni ehdotukset ovat olleet loistavia!
Eli, Suomi24 kehittää jatkuvasti myös keskustelupalstojen toimivuutta ja parannusehdotuksista kannattaa ehdottomasti laittaa viestiä Ylläpidolle! =)
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000004&conference=4500000000001139&subcat=1864
http://www.suomi24.fi/palaute/kirjoita.shtml
Hyvin sanottu. Tässä vielä uusi näkökulma:
Kirjassaan "Suomalainen elämä", professori JP Roos puolustaa elämänkertatutkimusta kvalitatiivisen sosiaalitutkimuksen menetelmänä.
Päätalon tuotantoa Roos arvostaa, ei kaunokirjallisten ansioiden takia, vaan siksi että se on tavallisen kansalaisen tavallisen elämän tarkka ja totuudenmukainen kuvaus. Ja laajuudessaan ainutlaatuinen.
Roos kuvaa myös kriitikoiden suhtautumista Päätaloon: kritiikit olivat hyvin samansuuntaisia kuin omasi, kunnes Vesa Karonen "tyylikkäästi rehabilitoi" Päätalon. Oliko tässä välttämättömyydestä tullut hyve, kun kriitikot haukkuivat mutta kansa presidenttiä myöten luki?
Kirjojen Kalle on duunari, jolle koko elämä on ollut työtä. Sen voi huomata siitä, mikä osuus työllä on hänen kirjoissaan, ja myös siitä, että äijä on pukannut itsensä kokoisen pinon tiiliskiviä kirjamarkkinoille.
Niin, tietysti toinen totuus on se, että kaikki kirjallisuus arvostellaan usein vain 'kauno'kirjallisuuden näkökulmasta tai arvostelijoina ovat henkilöt, jotka ovat opiskelleet kirjallisuutta tai kirjallisuudentutkimusta, ts. heidän taustansa on korkeakirjallinen ja/tai akateeminen.
Itse olisin valmis venyttämään kirjallisuuden arvostelua väljemmäksi siten, että myös omassa lajissaan hyvät teokset tulisivat noteeratuiksi. Eivät kaikki best sellerit ole huonoja vain sen takia, että ne miellyttävät monia lukijoita.
Eniten minua ärsyttää hyvin myyvässä kirjallisuudessa se, että onnistuneen esikoisen lanseerauksen jälkeen kirjailija sortuu vuosikausia suoltamaan yhdentekevää tuubaa samalla kaavalla.
Mutta kiitos miellyttävästä kommentistasi. Kohta tulevat kaikkien Kalle-fanien närät, tiemmä.
Kun joku uskaltaa pukea sanoiksi sen, mitä olen salassa ajatellut itsekin.
Lyhyesti sanottuna: itse arvostan kykyä sanoa paljon -ja yllättävää uutta tietoa- vähillä sanoilla.
Päätalo -tyyppiset kirjailijat sanovat (vähän ja yllätyksetöntä) paljoilla sanoilla.
Mielestäni Päätalo edustaa kouluoppinutta kirjailijatyyppiä: kun vain istuu alas kirjoittamaan kaiken, minkä ikinä muistaa kokeneensa ja nähneensä, niin johan siitä syntyy satoja sivuja vuodessa. Vaan eipä jaksa kiinnostaa, ainakaan muoriskaa.
Historian kirjoitus on tietysti asia erikseen.
Senkin voi tehdä ainakin kahdella eri tavalla, kuten lannan levittämisen pellolle: hyvin, taikka sitten huonosti.
Mutta Iijoki-sarja ei ole mikään tavallinen kirjasarja.
Se on erittäin laaja elämänkerta , ja samalla ainutlaatuinen dokumentti Suomen kehityksestä ja yhteiskunnan muutoksista yhden ihmisen näkökulmasta. Hidas ja perusteellinen eteneminen sopii sarjaan täydellisesti, joka kulkee kuin elämä itse, nopeutettuna tosin.
Kaikki henkilöt ja tapaukset ovat todellisia, ja Päätalon rehellisyys on uskomatonta. Niin omat kuin toisten hyvät ja huonot puolet tuodaan kaunistelemattomasti esiin. Samalla kerronta on mielestäni hyvin kiinnostavaa ja humoristista.
Sain mielestäni erittäin tarkan kuvan tämän ajan historiasta,mm. 30-luvun pula-ajasta, työelämästä ja sosiaalipolitiikasta.Sota-aika kaikkine vaiheineen tulee myös perusteellisesti käsitellyksi, samoin jälleenrakentamiskauden kaikenlaiset vaikeudet.
Kaikenkaikkiaan sarjassa on paljon ulottuvuuksia, se on kirjoitettu taitavasti ja kiinnostavasti. Iijoki-sarja on ainutlaatuinen mestariteos!
Juhani Syrjä korjasi käsikirjoitukset oman kirjoittamisensa ohessa.
Päätalon teksti on kuin jotain tv-sarjaa, joka aina vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Luotettavan tasalaatuista tavaraa kuin HK:n sininen, leikkasitpa pätkän mistä kohtaa tahansa.
Luin äskettäin ensimmäisen Päätaloni nimeltä Ihmisiä Telineillä. Aivan loistava kirja, parhaita kirjoja mitä olen lukenut. Romaani seuraa "rakennuspäällikkö"(whatever) Mauno Suonsivun johtaman rakennusprojektin alusta loppuun, sekä hänen yksityiselämäänsä samalta ajalta.
Itse päähenkilö on heikkouksistaan huolimatta erittäin sympaattinen, oikein tuli ikävä Maunoa kun kirja loppui. Työmaa oli täynnä mainioita karäkteerejä, ihmisiä joiden luonteenpiirteet oli todella elävästi kirjoitettu. Kun tottui Päätalon verkkaiseen ja perusteelliseen kirjoitustyyliin, kirjaa imi kuin sieni. Rakennusalaa tuntemattomasta työmaan ihmissuhdekuviot ja vuorovaikutussuhteet tuntuivat hyvin realistiselta.
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Varmaankin hyvä kirja aloittaa Päätalon lukeminen, jos Iijoki-sarjan aloittaminen tuntuu liian raskaalta.
*****