Kukaan ei voi uskoa kuinka masentunut minä olen. Minun pitäisi iloita vauvastamme ja minä iloitsenkin, mutta sisimmässäni minä suren ja itken. En uskalla näyttää kenellekään, miten huonosti asiani ovat.
Minulla on iskenyt varmaan tosi paha synnytysmasennus.
Minua ei kiinosta mikään. Minä en kestä miestäni, en omia ystäviä enkä sukulaisia enkä mieheni sukulaisia.
Mieheni yrittää olla urhea ja onnellinen.
Elämässämme on tapahtunut niin paljon, etten enää tiedä mitä haluan. Mieheni ei varmaan edes enää luota minuun.
Mistä löydän elänmänhalun?
Minulla on iskenyt varmaan tosi paha synnytysmasennus.
Minua ei kiinosta mikään. Minä en kestä miestäni, en omia ystäviä enkä sukulaisia enkä mieheni sukulaisia.
Mieheni yrittää olla urhea ja onnellinen.
Elämässämme on tapahtunut niin paljon, etten enää tiedä mitä haluan. Mieheni ei varmaan edes enää luota minuun.
Mistä löydän elänmänhalun?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Juttele vaikka neuvolan terveydenhoitajan kanssa samalla kun käyt siellä vauvan kanssa tai soita ihan erikseen aika. Kannattaa hakea ajoissa apua masennukseen. Se ei ole mikään häpeä - et ole lähestulkoonkaan ainoa. Olet ottanut jo yhden askeleen, kun olet huomannut sen itse.
Minä tein sen virheen, etten ajoissa hakenut apua ja kesti kauan toipua "normaalitilaan".
Menepä neuvolaan tai lääkäriin hakemaan apua ja HETI! Ei ole häpeä tunnustaa tarvitsevansa apua, häpeä on olla hakematta sitä! Jos ei ensimmäisestä paikasta tunnu löytyvän apua, menee toisen tahon luo ja hae niin kauan että saat asianmukaista apua ja sinut otetaan todesta. Rohkeutta, kyllä se elämä sitä valostuu ja vielä osaat nauttia vauvastasi!
Esikoinen 4kk. Miehen kanssa menee huonosti, olemme etääntyneet täysin, vaikka luulisi, että elämme onnellista aikaa. En edes voi enää katsoa häneen puhuessani, hän tuntuu ihan etäiseltä ja oudolta ihmiseltä. Ei seksiä, läheisyyttä, vain riitoja. Tänään hän on pikkujouluissa, yksinäisyyteni pahenee. Häärään vain vauvan ympärillä päivittäin. Odotan viikonloppuja, että voitaisiin tehdä jotain erilaista koko perheen kesken. Mieheni ei ymmärrä, että hän voisi hieman hemmoitella minua, pitää huolta ja halata. Ehkä hän ei todellakaan halua.
Ajatukseni ovat välillä aivan kamalia. Lähinnä itseeni liittyviä. Kuolema-ajatuksiakin on ollut, kuitenkin vain ajatusasteella.. eivät todellisia. Olen masentunu. Välillä useita "hyviä päiviä" peräkkäin, mutten sitten joku pieni juttu aiheuttaa kamalaa itkua ja ahdistusta. Eikö selviä masennuksen merkkejä. Olen hieman hankala. En halua hakea apua, yritän selvitä itsekseni. Tiedän, että mieheni avulla voisin tästä selvitä. Jos hän pitäisi huolta ja antaisi myös minulle rakkauttaan. Lapseltamme ei rakkautta puutu, mutta välillä tunnen olevani todella huono äiti, kun oma jaksamiseni on vähissä.
Enpä olisi uskonut, että tämä on tämmöistä. Yksinäisyys on kait se pahin juttu. Ja luonteeni, kun en halua hakea apua / myöntää muille sitä, missä jamassa olen. Mieheni tietää, olen puhunut mm. kuolema-ajatuksista... ei hän kuitenkaan ymmärrä minua. Ei ota todesta. Ei välitä. On kait hänkin ahdistunut tästä kaikesta. En ole mikään helppo ihminen tällä hetkellä. Mutta vituttaa aivan hirvittävästi se, että mieheni ei ymmärrä. Odotusaika, vaikea synnytys, uusi elämäntilanne (imetykset / yövalvomiset ym.)... hän ajattelee että ihan normaalia. Niinhän se onkin normaalia, mutta inhottaa kun hän vähättelee kaikkea. Tarvitsisin ihmisen, joka arvostaisi tätä kaikkea ja olisi ylpeä... joka pitäisi myös minusta huolen ja paijaisi.