Tämä seuraava on nyt ehkä sellainen ei-alkua-ei-loppua-eikä-edes-keskikohtaa-juttu. Lukekaa se kuitenkin ja kertokaa mielipiteenne. Useampikaan kommentti ei ole pahitteeksi. Kritisoikaa mielenne mukaan, kaikki käy!
ORAPIHLAJA-AITA
Ilta hämärtyy ikkunani takana ja joelta nousevat sumun utuiset riekaleet. Katselen ulos, tuttua näkymää. Oman rivitalohuoneistoni takapihan editse mataa asfalttinen kävelytie, ruohokaistale erottaa sen maantiestä. Maantien toisella puolella on toinen rivitalonpätkä. Minulla on suora näköyhteys sen keskenään identtisiin oviin ja kaihtimin suljettuihin ikkunasilmiin. Rajana tien ja uuden rivitaloalueen välissä on siivoa, kaikin puolin kunnollista matalaa orapihlaja-aitaa. Aidassa on aukko, josta mahtuisi kulkemaan. Näen sen, kun katson aivan suoraan. Minua kiehtoo ajatus, ettei siitä aukosta ole varmaankaan kukaan koskaan kulkenut. Näen tuijottavan ilmeeni heijastuvan ikkunalasista. Sammutan pöytälampun. Päätän lähteä ulos, ihan muuten vain. Tai ehkä sittenkin siksi, että voisin pujahtaa tuosta orapihlaja-aidan aukosta jonnekin, minne kukaan ei ole koskaan ennen päässyt.
Takissa on liian monta nappia. Kestää kauan, ennen kuin saan sen ylleni. Kierrän huoneissa napsautellen lampun toisensa jälkeen sammuksiin. En halua, että talo näyttää asutulta sillä aikaa kun olen itse poissa, vaikkakin vain hetkisen. Painan oven kiinni jäljessäni. Ympärilläni näen harmautta, loputtomiin raskasta märkää ilmaa. Hengitän syvään ja viritän mieleni oikealle taajuudelle. Seikkailut odottavat. Tänä iltana tapahtuu jotain, josta yksikään toinen ei osaisi edes uneksia.
Ylitän ensin jalkakäytävän. Emmin, mutta hiippailen sitten maantienkin yli. Nyt seison orapihlaja-aidan kohdalla. Aukko on minusta hieman oikealla. Vilkaisen taakseni ja varmistan, että oman rivitaloyhtiöni kaikkien asuntojen tienpuoleiset ikkunaverhot ovat suljetut. Edessäni olevan rivitalon ikkunoista ei ainakaan kukaan katsele. Minua ei siis voi nähdä. Kukaan ei tule koskaan ihmettelemään, miksi tuo hullu toikkaroi pensasaitojen lävitse, kun kiertämälläkin pääsisi kaikkien sääntöjen mukaisesti. Hihitän itsekseni. Lopulta hillitsen naurunhaluni ja keskityn vain orapihlaja-aidan aukkoon. Vielä pikaisesti ympärilleni katsahdettuani pujahdan aukosta toiselle puolelle.
Sumu tuntuu sakenevan . Tiesinhän, että aukko olisi portti johonkin ihmeelliseen. Katulamppujen valo kajastaa pehmeänä ja salaperäisenä usvaverhon läpi. Lähden kulkemaan pensasaidan viertä hitaasti, tunnustellen. Aita jatkuu kauas, kauemmas kuin olen koskaan tiennyt sen jatkuvan. En vain voi nähdä kuinka pitkälle, sillä sumu kieltää minua katsomasta. Usvan hahtuvaiset sormet kietoutuvat ympärilleni, niin etten näe kunnolla edes omia ajatuksiani. Unenomainen maisema leijailee silmissäni väreilevänä ja valkeana. Näkymä, jonka keskellä hiljaa kuljen eteenpäin voisi olla mistä vain. Raukeaa mielihyvää tuntien, ajattelen, etten voi mitenkään olla varma, olenko täällä vai siellä, tutussa vai tuntemattomassa. Sumu peittää kaiken. Eikä varmasti kukaan minua ennen ole kulkenut pensasaidan aukosta ja nähnyt, mitä toisella puolella on.
Tänne voisi kadottaa itsensä, mietin. Sisimpääni kutkuttaa ajatellessani tuota mahdollisuutta. Sormia nipistelee pakkasen poikanen. Askelteni äänet kuulostavat vaimeilta. Tunnen usvan lepatuksen. Kuulostelen hiljaista kuiskinaa, taruolentojen puhetta. Odottavat, että pysähtyisin. Silloin ne voisivat tarttua minuun, tutkia niille vieraan olennon piirteitä, osoitella ja nauraa kihertää. Minä en pysähdy. Epämääräiset harmaat möhkäleet valuvat hitaasti näköpiiristäni kävellessäni edelleen. Sumuisen maailman hyräily värähtelee korvissani, ihollani. Minä en pysähdy.
Hento tuulenviri kuljettaa kylmyyttä mukanaan. Huomaamattani sumu hapertuu ja ohenee. Jostain kuuluu raksahdus. Sävähdän ja tajuan seisovani orapihlaja-aidan takaisen rivitalon soratiellä. Raksahdus kuului erään asunnon ovesta, nuoren naisen heittäessä roskapussin ulos. Nainen on jäänyt tuijottamaan minua. Kun katson takaisin, hän kääntyy pois ja vetäytyy jälleen sisälle. Uusi raksahdus ja ovi on sulkeutunut. Huokaisten lähden tallustelemaan tulosuuntaani. Pujottaudun pensasaidan aukosta takaisin tielle, kipitän maantien ja jalkakäytävän poikki ja seuraavassa hetkessä olen omalla takapihallani.
Ilmassa leijailee vielä kevyttä sumua, mutta näkyvyys on jo melko hyvä. Taika on kadonnut sinne, minne enin sumukin. Tiedän silti olleeni oikeassa: Jos kulkee orapihlaja-aidassa olevan aukon läpi, täytyy tosiaan varautua outoihin ja ihmeellisiin sattumuksiin. Kävelen talon päädystä ulko-ovelleni, käännän avainta lukossa ja astun kengät kopisten sisälle. Seikkailu on ohi. Minun hiuksissani kimaltelee pieniä vesipisaroita.
ORAPIHLAJA-AITA
Ilta hämärtyy ikkunani takana ja joelta nousevat sumun utuiset riekaleet. Katselen ulos, tuttua näkymää. Oman rivitalohuoneistoni takapihan editse mataa asfalttinen kävelytie, ruohokaistale erottaa sen maantiestä. Maantien toisella puolella on toinen rivitalonpätkä. Minulla on suora näköyhteys sen keskenään identtisiin oviin ja kaihtimin suljettuihin ikkunasilmiin. Rajana tien ja uuden rivitaloalueen välissä on siivoa, kaikin puolin kunnollista matalaa orapihlaja-aitaa. Aidassa on aukko, josta mahtuisi kulkemaan. Näen sen, kun katson aivan suoraan. Minua kiehtoo ajatus, ettei siitä aukosta ole varmaankaan kukaan koskaan kulkenut. Näen tuijottavan ilmeeni heijastuvan ikkunalasista. Sammutan pöytälampun. Päätän lähteä ulos, ihan muuten vain. Tai ehkä sittenkin siksi, että voisin pujahtaa tuosta orapihlaja-aidan aukosta jonnekin, minne kukaan ei ole koskaan ennen päässyt.
Takissa on liian monta nappia. Kestää kauan, ennen kuin saan sen ylleni. Kierrän huoneissa napsautellen lampun toisensa jälkeen sammuksiin. En halua, että talo näyttää asutulta sillä aikaa kun olen itse poissa, vaikkakin vain hetkisen. Painan oven kiinni jäljessäni. Ympärilläni näen harmautta, loputtomiin raskasta märkää ilmaa. Hengitän syvään ja viritän mieleni oikealle taajuudelle. Seikkailut odottavat. Tänä iltana tapahtuu jotain, josta yksikään toinen ei osaisi edes uneksia.
Ylitän ensin jalkakäytävän. Emmin, mutta hiippailen sitten maantienkin yli. Nyt seison orapihlaja-aidan kohdalla. Aukko on minusta hieman oikealla. Vilkaisen taakseni ja varmistan, että oman rivitaloyhtiöni kaikkien asuntojen tienpuoleiset ikkunaverhot ovat suljetut. Edessäni olevan rivitalon ikkunoista ei ainakaan kukaan katsele. Minua ei siis voi nähdä. Kukaan ei tule koskaan ihmettelemään, miksi tuo hullu toikkaroi pensasaitojen lävitse, kun kiertämälläkin pääsisi kaikkien sääntöjen mukaisesti. Hihitän itsekseni. Lopulta hillitsen naurunhaluni ja keskityn vain orapihlaja-aidan aukkoon. Vielä pikaisesti ympärilleni katsahdettuani pujahdan aukosta toiselle puolelle.
Sumu tuntuu sakenevan . Tiesinhän, että aukko olisi portti johonkin ihmeelliseen. Katulamppujen valo kajastaa pehmeänä ja salaperäisenä usvaverhon läpi. Lähden kulkemaan pensasaidan viertä hitaasti, tunnustellen. Aita jatkuu kauas, kauemmas kuin olen koskaan tiennyt sen jatkuvan. En vain voi nähdä kuinka pitkälle, sillä sumu kieltää minua katsomasta. Usvan hahtuvaiset sormet kietoutuvat ympärilleni, niin etten näe kunnolla edes omia ajatuksiani. Unenomainen maisema leijailee silmissäni väreilevänä ja valkeana. Näkymä, jonka keskellä hiljaa kuljen eteenpäin voisi olla mistä vain. Raukeaa mielihyvää tuntien, ajattelen, etten voi mitenkään olla varma, olenko täällä vai siellä, tutussa vai tuntemattomassa. Sumu peittää kaiken. Eikä varmasti kukaan minua ennen ole kulkenut pensasaidan aukosta ja nähnyt, mitä toisella puolella on.
Tänne voisi kadottaa itsensä, mietin. Sisimpääni kutkuttaa ajatellessani tuota mahdollisuutta. Sormia nipistelee pakkasen poikanen. Askelteni äänet kuulostavat vaimeilta. Tunnen usvan lepatuksen. Kuulostelen hiljaista kuiskinaa, taruolentojen puhetta. Odottavat, että pysähtyisin. Silloin ne voisivat tarttua minuun, tutkia niille vieraan olennon piirteitä, osoitella ja nauraa kihertää. Minä en pysähdy. Epämääräiset harmaat möhkäleet valuvat hitaasti näköpiiristäni kävellessäni edelleen. Sumuisen maailman hyräily värähtelee korvissani, ihollani. Minä en pysähdy.
Hento tuulenviri kuljettaa kylmyyttä mukanaan. Huomaamattani sumu hapertuu ja ohenee. Jostain kuuluu raksahdus. Sävähdän ja tajuan seisovani orapihlaja-aidan takaisen rivitalon soratiellä. Raksahdus kuului erään asunnon ovesta, nuoren naisen heittäessä roskapussin ulos. Nainen on jäänyt tuijottamaan minua. Kun katson takaisin, hän kääntyy pois ja vetäytyy jälleen sisälle. Uusi raksahdus ja ovi on sulkeutunut. Huokaisten lähden tallustelemaan tulosuuntaani. Pujottaudun pensasaidan aukosta takaisin tielle, kipitän maantien ja jalkakäytävän poikki ja seuraavassa hetkessä olen omalla takapihallani.
Ilmassa leijailee vielä kevyttä sumua, mutta näkyvyys on jo melko hyvä. Taika on kadonnut sinne, minne enin sumukin. Tiedän silti olleeni oikeassa: Jos kulkee orapihlaja-aidassa olevan aukon läpi, täytyy tosiaan varautua outoihin ja ihmeellisiin sattumuksiin. Kävelen talon päädystä ulko-ovelleni, käännän avainta lukossa ja astun kengät kopisten sisälle. Seikkailu on ohi. Minun hiuksissani kimaltelee pieniä vesipisaroita.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oli oikein tiivistunnelmainen juttu. Herätti kyllä mielenkiintoa ja vaikka tietokoneen ruudulta en mielelläni luekaan pitkästi, tuo oli luettava loppuun.
Jotenkin ehkä oli hieman liikaa toisteltu ja todisteltu sitä, miten jännittävää oli ja miten aukosta ei koskaan ollut kukaan kulkenut.. Se on vaikea laji, korostaa tarpeeksi mutta ei liikaa. Lukija kyllä ymmärtää hieman vähemmälläkin.
Lisäksi joissain virkkeissä hieman turhaa selittelyä, virhe johon kiinnitän ertyistä huomiota, koska sorrun siihen itse jatkuvasti.
Kokonaisuutena kuitenkin mielenkiintoinen ja hyvä! Olisi mukava tietää kuka tämä ihminen on, mitä hän tekee ja mikä hänen tarinansa on.
on, aivan oikein, myös minun helmasyntini. Olet oikeassa siinäkin, että toistelin joitain asioita. Kirjoitin tämän jutun tavallaan mielijohteena. Yksittäinen ajatus vain seurasi toistaan. Toistelu ei kyllä ole mikään mukava piirre tekstissä, mutta en vain kirjottamisen hetkellä jaksanut ajatella sitä sen enempää. (Katsopas, kuinka taas selittelen:). Ehkäpä minulla on paha tapa aliarvioida lukijaa. Pitäisi opetella siitä eroon.
Minua ilahdutti todella paljon kommenttisi tarinan tiiviistä tunnelmasta, sellainen minun nimittäin oli tarkoituskin luoda. Tarinan henkilöstä taas: se olen minä itse -tavallaan. Niin pitkälle en kuitenkaan ole mennyt, että olisin tosiaan koikkelehtinut pensasaidoissa naapuririvarissa. Ajatus siitä on kyllä monestikin käynyt mielessä. Peilaan kaikkea kirjoittamaani itseni kautta, niin osaan eläytyä parhaiten. Vältän kirjoittamasta aiheista, joita en tunne.(Selittelyäkö jälleen?)
Kiitoksia kritiikistäsi. Parannusehdotukset auttavat kehittymään, kehut kannustavat jatkamaan.
Hessu-kissa (kiitollinen ja ilahtunut sellainen).
jos tuo kertomuksen "minä" olisi vaikka koiranpentu!
Jos se on ihminen, ja vielä sen ikäinen, että itse pukee ja avainta lukossa kääntää, niin sitten se ei ole...
Pliis, työstä siitä yllätys; tee "minästä" edes koiranpentu.
Sillälailla yllätyksenä, että sitä ei heti huomaa, vaan se tieto tulee vasta kun on tarpeeksi pitkälle lukenut...
En missään tapauksessa tee päähenkilöstä koiranpentua.(Tarina on jo ihan kokonainen eikä tuosta minnekään jatku. Viimeistelyä toki vaatisi ja, niin kuin aiemmat kommentit osoittavat, selittelyn voisi jättää vähemmälle). Jokaisessa ihmisessä on hiven pensasaidoissarämpijää ja seikkailijaa, joka uskoo sen mitä näkee ja vielä senkin mitä ei näe.=)Jokaisella on juuri niin hauskaa kuin itse itselleen järjestää, sanoo Tove Jansson. Oikeassahan Tove on. Jos ihmisestä katoaa kaikki hupsuus ja mielikuvitus heti, kun hän oppii pukemaan itse,tylsää tuo elämä minun mittapuullani on. Aina voi unelmoida. Koiranpentu ei sovi kuvaan, mutta kiitos kommentistasi kuitenkin. Näkökulmia on monenlaisia.