Olen 23-vuotias nainen ja kärsinyt paniikkihäiriöstä jo ala-asteikäisestä saakka. Vanhempani erosivat ollessani noin kahden vanha ja lähdimme sisarusteni kanssa isäni mukaan. Sen koommin en ole äitiäni nähnyt. Totuus vanhempieni erosta kerrottiin minulle kun olin 4-vuotias, ja sitä totuutta ei ollut kertomassa minulle isäni tai äitipuoleni vaan eräs lähisukulainen. Vanhempiani en siitä syytä, koska heidän oli tarkoitus kertoa asia minulle vasta sitten kun asian ymmärtäisin. Sain kuulla, että biologinen äitini oli kieltänyt minun olevan oma lapsensa heti synnytyksensä jälkeen, mahdollisesti siis jotakin synnytyksen jälk.masennusta. Kyllähn se pahalta tuntui ja tuntuu edelleenkin.
Kotikasvatukseni oli melko ankara, mutta ymmärrän että ns. suurperheessä tulee olla kuri, jotta homma pelaa. Ehkä viiden vuoden iässä veljeni alkoi käyttää minua hyväksi ja sitä jatkui varmaan varhaiseen murrosikään, vaikenin asiasta vuosiksi kunnes uskaltauduin kertomaan asiasta muutamille ihmisille, äitini ja pikkuveljeni ovat ainoita perheessäni, jotka tietävät totuuden isoveljestäni. Kaiken tämän lisäksi olen ollut kouluvuosinani ala- ja yläasteen koulukiusattu, kokenut sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa lähes päivittäin. Varsinaiset paniikkioireet alkoivat murrosiässä 14 tai 15 vanhana, sos.tilanteiden pelkoa yms.
Yläasteen jälkeen siirryin toiselle paikkakunnalle, jossa aloitin uuden elämän, kuitenkin menneisyyden " riippakiveä " mukanani kantaen. Tutustuin uusiin ihmisiin ja huomasin itsessäni uusia piirteitä, itsetuntoni kasvoi huimasti ja elämäni oli paniikkikohtauksista huolimatta kohdallaan. Valmistuin ammattiin, mutta halusin vielä jatkaa opintojani ja hain uuteen kouluun. Koulussa paniikkikohtaukset sain pidettyä suht hyvin kurissa, koska olin kokemuksesta oppinut välttelemään tiettyjä paikkoja, kuten suuria saleja, joissa kohtaus voisi yllättää.
Elämäni ehkä vaikein koettelumus sattui tästä hetkestä muutama vuosi sitten- jouduin kahden miehen raiskaamaksi, vein jutun oikeuteen ja jostain kumman syystä hävisin jutun, vaikka kaikki merkit raiskauksesta oli kyllä nähtävissä. Lapsuus palasi heti mieleeni, miksi taas tapahtuu jotain tällaista, ajattelin. Paniikinomaisia tunteita koin jo nuoruudessani ollessani läheisessä kontaktissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, kerta toisensa jälkeen tuli olo, että en pysty nauttimaan kenenkään miehen seurasta, koska veljeni teko sai minut tuntemaan itseni jotenkin saastaiseksi ja likaiseksi, oikeutettu teko ei tosin ollut kertomani raiskaustapauskaan.
Traumaattiset kokemukset alkoivat vaivata mieltäni ja hakeuduin jokunen vuosi sitten psykologin juttusille, joka sitten määräsi lääkkeitä paniikkihäiriööni. Jonkin aikaa söin myös masennuslääkkeitä, mutta uskokaa tai älkää en ole koskaan tuntenut olevani varsinaisesti masentunut, kiitos ihanien ystävieni.
Stressi ja suuret elämänmuutokset ovat aina aika ajoin pahentaneet paniikkioireitani, mutta olen sinnikkäästi jatkanut eteenpäin. Itsetuhoiset ajatukset pyörivät kyllä joskus nuoruudessani mielessä, mutta ne unohdin kyllä hyvin pian ymmärtäessäni, että vaikka elämäni ei ole ollut ehkä se kaikkein onnellisin, on se silti jotain arvokasta.
Vielä nykyisinkin koen paniikkioireita ihmispaljoudessa, mutta yritän pitää oireeni kurissa, joskus kuitenkaan onnistumatta siinä. Nykyinen poikaystäväni tukee minua kaikin mahdollisin tavoin ja kuuntelee jos haluan näistä jutuista puhua, se on minulle todella tärkeää. Poikaystäväni tuen ansiosta olen ymmärtänyt, että ei paniikkihäiriö ole mikään "kuoleman sairaus" vaan sen kanssa voi oppia elämään.
Muita "kanssakärsijöiden" kirjoituksia lukiessani koskettavinta oli teksti, jossa paniikkihäiriön kerrottiin johtuvan turvattomuuden tunteesta, jollaista ehkä itsekin tunnen kokevani. Teksti todellakin laittoi miettimään menneitä ja sai kyyneleen jos toisenki silmäkulmaani.
- Te, jotka pääsitte tarinani loppuun, olette sankareita, niin kai minäkin -
Kotikasvatukseni oli melko ankara, mutta ymmärrän että ns. suurperheessä tulee olla kuri, jotta homma pelaa. Ehkä viiden vuoden iässä veljeni alkoi käyttää minua hyväksi ja sitä jatkui varmaan varhaiseen murrosikään, vaikenin asiasta vuosiksi kunnes uskaltauduin kertomaan asiasta muutamille ihmisille, äitini ja pikkuveljeni ovat ainoita perheessäni, jotka tietävät totuuden isoveljestäni. Kaiken tämän lisäksi olen ollut kouluvuosinani ala- ja yläasteen koulukiusattu, kokenut sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa lähes päivittäin. Varsinaiset paniikkioireet alkoivat murrosiässä 14 tai 15 vanhana, sos.tilanteiden pelkoa yms.
Yläasteen jälkeen siirryin toiselle paikkakunnalle, jossa aloitin uuden elämän, kuitenkin menneisyyden " riippakiveä " mukanani kantaen. Tutustuin uusiin ihmisiin ja huomasin itsessäni uusia piirteitä, itsetuntoni kasvoi huimasti ja elämäni oli paniikkikohtauksista huolimatta kohdallaan. Valmistuin ammattiin, mutta halusin vielä jatkaa opintojani ja hain uuteen kouluun. Koulussa paniikkikohtaukset sain pidettyä suht hyvin kurissa, koska olin kokemuksesta oppinut välttelemään tiettyjä paikkoja, kuten suuria saleja, joissa kohtaus voisi yllättää.
Elämäni ehkä vaikein koettelumus sattui tästä hetkestä muutama vuosi sitten- jouduin kahden miehen raiskaamaksi, vein jutun oikeuteen ja jostain kumman syystä hävisin jutun, vaikka kaikki merkit raiskauksesta oli kyllä nähtävissä. Lapsuus palasi heti mieleeni, miksi taas tapahtuu jotain tällaista, ajattelin. Paniikinomaisia tunteita koin jo nuoruudessani ollessani läheisessä kontaktissa vastakkaisen sukupuolen kanssa, kerta toisensa jälkeen tuli olo, että en pysty nauttimaan kenenkään miehen seurasta, koska veljeni teko sai minut tuntemaan itseni jotenkin saastaiseksi ja likaiseksi, oikeutettu teko ei tosin ollut kertomani raiskaustapauskaan.
Traumaattiset kokemukset alkoivat vaivata mieltäni ja hakeuduin jokunen vuosi sitten psykologin juttusille, joka sitten määräsi lääkkeitä paniikkihäiriööni. Jonkin aikaa söin myös masennuslääkkeitä, mutta uskokaa tai älkää en ole koskaan tuntenut olevani varsinaisesti masentunut, kiitos ihanien ystävieni.
Stressi ja suuret elämänmuutokset ovat aina aika ajoin pahentaneet paniikkioireitani, mutta olen sinnikkäästi jatkanut eteenpäin. Itsetuhoiset ajatukset pyörivät kyllä joskus nuoruudessani mielessä, mutta ne unohdin kyllä hyvin pian ymmärtäessäni, että vaikka elämäni ei ole ollut ehkä se kaikkein onnellisin, on se silti jotain arvokasta.
Vielä nykyisinkin koen paniikkioireita ihmispaljoudessa, mutta yritän pitää oireeni kurissa, joskus kuitenkaan onnistumatta siinä. Nykyinen poikaystäväni tukee minua kaikin mahdollisin tavoin ja kuuntelee jos haluan näistä jutuista puhua, se on minulle todella tärkeää. Poikaystäväni tuen ansiosta olen ymmärtänyt, että ei paniikkihäiriö ole mikään "kuoleman sairaus" vaan sen kanssa voi oppia elämään.
Muita "kanssakärsijöiden" kirjoituksia lukiessani koskettavinta oli teksti, jossa paniikkihäiriön kerrottiin johtuvan turvattomuuden tunteesta, jollaista ehkä itsekin tunnen kokevani. Teksti todellakin laittoi miettimään menneitä ja sai kyyneleen jos toisenki silmäkulmaani.
- Te, jotka pääsitte tarinani loppuun, olette sankareita, niin kai minäkin -
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaiken yleistäen, olen viisikymppiseksi pohdiskelijaukoksi elettyäni vakuuttunut siitä, että täydellisen normaaleja, psyykkisesti ja fyysisesti terveitä, ja vieläpä täydellisen onnellisia ihmisiä ei ole olemassakaan.
Terveyttä ei voi tuntea, ellei sairasta, eikä onnellisuutta kokea, ellei ole onnetonkin ja kärsinyt. Jos ajatellaan toista äärimmäisyyttä, jossa ihminen on lapsesta asti saanut kaiken haluamansa ponnistelematta, hyvän koulutuksen, hyvän
ammatin, paljon rahaa ja omaisuutta - luulisi siinä onnellinen olevan, mutta käytäntö on päinvastoin. Sellaisen ihmisen valtaa tyhjyyden ja turhuuden tunne, ei auta maailmanmatkat, hienot talot ja autot, ei jetset-sauhuaminen, ja niin sitten onnea etsitään toisista ihmisistä, joita vaihdetaan kuin rukkasia, mutta onnea ei heistäkään löydy, kun heille ei voi mitään tarjota omasta henkisestä tyhjyydestään, vain mammonaa ja tavaraa.
Jos yhden aistin menettää, toiset terästyvät. Sokea aistii kuulollaan aivan eri tavalla kuin muut. Vaikeasti kehitysvammainen voi olla paljon valoisampi ja tasapainoisempi kuin muut. Pahasti elämän runtelema saa aivan uusia vahvuuksia.
Jonkinlainen jing-jang-tasapaino vaikuttaa kaiken taustalla.
Sinäkin olet henkisiltä avuiltasi korkeammalla tasolla kuin ikäisesi. Mutta kun olet riittävästi traumojasi käsitellyt, et niistä eroon pääse, vaan niihin sopeutuu, niihin ei saa käpertyä, vaan on suunnattava katse eteenpäin entistä vahvempana.
Aina saa, jos on jotain menettänyt.
(Tyhjä rivi jäi harmittamaan, mutta sen korvaukseksi saan kahvit)
sinun kirjoituksesi oli sellaista asiaa mitä ole yrittänyt joillekkin myös selittää,mutta eivät tietyt ihmiset todella ymmärrä,he jotka ovat aina olleet terveitä,saaneet kaiken helpolla ja joilla onnistuu kaikki siis ei ole ollut vastoinkäymisiä,sanonkin että sellaiselle kun tulee pienikin takapakki se on silloin katastroffi.mutta vastoinkäymiset todella opettaa ajattelemaan asiat eri kantilta,rikastuttaa,ja pistää tietysti myös ajattelemaan ,miksi tuo toinen pääsee noin helpolla.kiitos kirjoituksestasi.terv.myös 50v
ja en kuitenkaan ymmärrä miksi jollekin annetaan elämässä enemmän kuin jaksaa kestää ja toiset vain porskuttaa.Lukiessa tarinaasi on todella ihanaa että kokemuksistasi huolimatta sulla on välittävä poikaystävä ja ihania ystäviä.Itsellä myös aika rankkaa ollut mutta ei läheskään niin kovaa kuin sulla.Paniikkihäiriöni on lievä mutta pettymyksen sietokyky alhainen ja kroonista masennusta.Yksinäni puurran elämässä eteenpäin mutta onneksi minullakin on ystäviä ja on rakastavia ihmisiä ympärillä.Ei kärsimys ketään jalosta mutta Eetvartti sanoi osuvasti että vaikeat kokemukset kyllä saavat ajattelemaan elämää ja ihmissuhteita syvällisemmin.
Hei,
Luin tarinasi loppuun ja se puhutteli paljon. Jos todella on asian laita se mitä luin, niin en voi muuta sanoa kuin Sinua on hyvin paljon väärin kohdeltu. Tosi valitettavaa ja anteeksiantamatonta niitä kohtaan jotka tekivät sinulle sellaista.
Tuntuu vähän liiankin hienolta, että olet selvinnyt noin hyvin asiasta! Toivottavasti sama linja jatkuu. Se mikä on erityisen tärkeää, on juuri puhuminen. Pahaa oloa ei saa patouttaa sisimpään ja siksi on hienoa että sulla on tuollainen poikakaveri.
Toivottavasti paha saa palkkansa, olkoonkin sun veli. Kukaan ei ole oikeutettu tekemään tuollaista kenellekään. Asian tekee vain pahemmaksi jos se on oma sukulainen mutta ei lievennä tietenkään sitä, kuka sulle on tuollaista tehnyt. Parempaa tulevaisuutta toivottaen.
sinkku 34v. mies