Miten perheenne on vaikuttanut bulimiaanne? Tietääkö ne ?
Olen jo 25-vuotias, mutta perheessäni puhuttiin paljon hoikkuudesta ja syöminen oli synti. Jouduin aloittamaan laihdutuksen 12-vuotiaana. Olin silloin 5 kiloa ylipainoinen, kylläkin painoindeksin sallitulla puolella.
Alotin siis ahmimisen salaa, kun syöminen ei ollut sallittua. Ruokaaikoja ei korostettu, parempi jos pärjäsi koko päivän ilman ruokaa. Ei ollut silti rahasta tms. pulaa, jotenkin ilmapiiri oli vain sellainen että lihavuus on sairasta. Sittenhän keksin oksentamisen.
Jos mulla tulee olemaan lapsia, niin en milloinkaan tuputa tätä omaa laihuus-kompleksiani heille.
Olen jo 25-vuotias, mutta perheessäni puhuttiin paljon hoikkuudesta ja syöminen oli synti. Jouduin aloittamaan laihdutuksen 12-vuotiaana. Olin silloin 5 kiloa ylipainoinen, kylläkin painoindeksin sallitulla puolella.
Alotin siis ahmimisen salaa, kun syöminen ei ollut sallittua. Ruokaaikoja ei korostettu, parempi jos pärjäsi koko päivän ilman ruokaa. Ei ollut silti rahasta tms. pulaa, jotenkin ilmapiiri oli vain sellainen että lihavuus on sairasta. Sittenhän keksin oksentamisen.
Jos mulla tulee olemaan lapsia, niin en milloinkaan tuputa tätä omaa laihuus-kompleksiani heille.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Meidän perheessä laihuutta ihannoitiin, molemmat vanhemmat kun olivat ylipainoisia. Äiti jankutti asiasta jatkuvasti, lähes päivittäin. Painosta, syömisestä, vaatteiden koosta, läskistä, luista ja laihuudesta tehtiin elämän tärkein asia. Samalla vanhemmat tuputtivat ruokaa (myös roskaruokaa), ja jos kieltäytyi, alkoi äitini puolelta itkuraivari ja sen jälkeen murjotus. Ulkonäköä ja painoa tarkkailtiin jatkuvasti. Äiti haukkui itseään ja minua jatkuvasti, varsinkin minua. Laihdutuskuuriehdotukset olivat älyttömyydessään jostain vuosisadan alkupuolelta, tyyliin "nyt lopetetaan syöminen kokonaan, kyllä läski sulaa". Äitini ei ole perehtynyt terveysasioihin tai muutenkaan pysynyt kehityksen kelkassa mukana, hänellä on kummallisia virhekäsityksiä vähän joka asiasta. Ja äitinä maailman huonoin. Sama pätee isääni.
Vaikka olen yrittänyt pitää järjen mukana tekemisissäni, niin suhde ruokaan on aina ollut kiero. Nyt aikuisiällä menin vielä sairastumaan bulimiaan. Ei oikeastaan jaksa kiinnostaa miten tässä käy, jos kuolen niin antaa mennä vaan, ei ole mitään syytä elää. Ihan sama. Jos saisin lapsia, en ikinä nimittelisi ja vähättelisi heitä, mutta tuskinpa tulen lapsia hankkimaan. Luulen, että olisin kaikista yrityksistäni huolimatta huono äiti. Koska mistä minä tiedän millainen on hyvä äiti? Mutta tällainen perhe meillä...
Mulla isä haukku minua, ja niinhän siinä sitten kävi että bulimia tuli ja samalla elämänilo meni. Koko elämä pyörii nykyään ruoan ympärillä, argh.
Aika monella on juuri tuo että jompikumpi tai jopa molemmat vanhemmat haukkuu läskiksi yms. eikä kyllä sitten tarvihe ihmetellä miksi on syömishäiriö kun ensin on tungettu lapsen pää kaikkia laihuusihannointi-ajatuksia...
Ei mun bulimiasta tiedä ainakaan kukaan.. ja ennemmin vaikka kuolisin kuin kertoisin vanhemmille. Mä en aio kyllä omille lapsille tulevaisuudessa puhua mitään laihduttamisesta, toivottavasti saisin opetettua niille oikein hyvät ja normaalit ruokailutottumukset ihan pienestä, niin ei edes tarvitsisi puhua laihduttamisesta. Mut mun tulevassa (sit joskus) perheessä ei kyllä laihduttamisesta puhuta lasten kuullen! Se on yks asia joka on varma.
Perheessä oli kaikkea piilopaskaa yllin kyllin. Vanhempien keskinäistä alistamista, vieraissa hyppelyä, salailua, kulissien pystyssä pitelyä, äidin syömishäiriö ja laihuutta ihannoiva ylinuorekas isä, joka rakenteli painokäyriään päivittäisen punnituksensa mukaan. Minä olen buliiminen anorektikko. Miksi ihmeessä?
Meidän perhe on ihan normaali nelihenkinen perhe. Laihuutta ei ihannoida, kaikki ovat normaalipainoisia. Hyvää kotiruokaa joka päivä (myös noutopizzaa ja rasvaisempaa ruokaa, sipsiä ym tarjolla aina silloin tällöin), ei kuitenkaan tuputeta syömään - jos ei ole nälkä eikä halua syödä niin ei tarvitse. Painosta ei edes puhuta.
Ei mitään ongelmia, äiti ja isä onnellisesti naimisissa. Itsellä ihana poikaystävä.
Joten, ei taida tämän tytön kohdalla olla perheestä lähtöisin tämä sairaus. Ja ne ei tiedä mun bulimiasta, tai ehkä pikkuveli saattaa aavistella jos on joskus tullut kotiin kesken syömiseni ja sen jälkeen saattanut kuulla ykäämistä vessasta, muttei hän asiasta kenellekään mitään (onneksi) maininnut ole..
Eli perhelähtökohdiltani taidan siis olla todella onnekas. Syy bulimiaan on kuitenkin luultavasti juuri se, ettei perheessämme painosta stressata.. Meinaan nuorempana lihoin aika paljon mässäämällä karkkia ym, eikä kukaan puuttunut asiaan. Ylä-asteelle mentyäni huomasin asian kun alkoi tämä "iik olen niin läski!" ja barbimallisten mallien ihailuvaihe, ja siitä alkoi laihduttamiskierre joka on jatkunut tähän päivään saakka..
Mun molemmat vanhemmat on/oli ylipainoisia (äiti BMI:n mukaan sairaalloisen lihava) ja täysin pihalla ravintotietämyksestä. Meillä ruokavalio koostui lähinnä jättikokoisista annoksista rasvaa ja paskahiilareita, joita lapsille pakkosyötettiin pienenä vaikka väkisin. Piti syödä harvoin (ei missään nimessä klo 18 jälkeen) ja kerralla niin paljon kuin mahtui. Säännöllisesti muutaman kerran vuodessa äiti yritti laihduttaa kymmenien kilojen ylipainoaan milloin milläkin ihmedieetillä ja paastolla.
Kotona oli aina mielin määrin "herkkuja" varastossa. Kaapit vaan tursuivat karkista, suklaasta, kekseistä, pullista, jäätelöstä... Silti lapset eivät olisi saaneet niihin omin luvin koskea (aloin ahmia salassa jo 7-8 -vuotiaana, sillä en pystynyt vastustamaan kiusausta) eivätkä varsinkaan lihoa. Niin kuitenkin kävi, jolloin isä alkoi siitä huomautella. "Perse(et) vaan leviää" oli sen lempifraasi. Lopulta - osaltaan sen kommenttien ansioista - alkoi sitten laihduttaminen.
Muutenkin meillä koti-ilmapiiri oli suorastaan sairas. Isäni onnistui harjoittamallaan vuosien henkisellä ja fyysisellä väkivallalla murskaamaan täydellisesti lastensa itsetunnon. Esim. seksuaalisuus oli tabu. Seurustelu oli "kielletty" - tai ei varsinaisesti kielletty, mutta jokainen lapsi ymmärsi sanomattakin, että vastakkaisen sukupuolen edustajia ei kotiin tuoda (itse en ainakaan uskaltanut/kehdannut). Meikata ei olisi saanut, eikä pukeutua yleisen muodin mukaisesti (=seksikkäästi). Mutta koska tätä kieltoa ei noudatettu, nimitteli isä säännöllisesti tyttäriään huoriksi, ja mm. kehotti ryhtymään prostituoiduiksi(!!). Toisinaan sen käytös ja puheet lähentelivät insestiä.
Että sellasta.
Mutta jos jotain hyvää tästä yli 10 vuoden syömishäiriökierteestä haluaa etsiä, niin enpähän ainakaan ole lihava.
Äitini on koko ikänsä ollut laihdutuskuurilla(ja siltikin on lievästi ylipainoinen)ja antoi sellaisen mallin minulle,että naisen kuuluu ottaa vain hyvin pieni annos ruokaa,mieluiten nainen syö pelkää salaattia.(sitten illan tullen äiti meni jääkaapille ja söi salaa leipää ja pullaa!)Näin siis sain käsityksen,että ruoka on pahasta.Muutenkin,kaikki keksit ym.oli aina piilotettu,joten pihistin niitä salaa,jos satuin löytämään.Ollessani 14 tai 15-vuotias äitini myös mainitsi,että "takapuoleni on levinnyt",painoin silloin 51kg ja olin 158cm.Muistan sen elävästi,sillä silloin otin asiakseni aloittaa raju laihdutuskuuri.!16-vuotiaana rupesin oksentamaan,ja tosiaan,teen sitä yhä ja olen jo 25..23-vuotiaana painoin vain 37kg,ja äiti sanoi,"miten susta on tullut tuollainen!kun kukaan ei ole sua painostanut laihtumaan!"Kun mainitsin,mitä äisti oli muinoin sanonut,väitti hän kivenkovaan,että ei ikinä ole mitään sellaista sanonut ja kielsi koko asian.
Joo,kyllä meillä koko perhe sairauteni tietää,äiti,isä sekä 22-v veljeni.Mutta silti se on hieman tabu,eikä siitä koskaan puhuta.
On se kumma, että jälkeenpäin on niin vaikea myöntää mitä tuli lapsilleen tehtyä.Mainitsin äidilleni kerran siitä, miten hän on haukkunut minua (meitä lapsia) lihaviksi ja tyhmiksi, ja hän väitti kivenkovaan ettei ole tehnyt niin. Perusteluna se, että kukaan äiti ei voisi sellaista tehdä. Heh, niinpä! Ei kukaan normaali äiti varmaan voisikaan, hurjalta se minustakin tuntuu. Joten asia kuitattiin sillä, että olen keksinyt koko jutun. Näin siis siitäkin huolimatta, että haukkuminen oli lähes päivittäistä ja sitä jatkui lähes koko lapsuuteni ajan. Toivoisin, että kaiken tämän jälkeen äidilläni olisi ollut edes sen verran rohkeutta että olisi myöntänyt virheensä, jolloin asiasta kenties olisi voinut keskustella avoimesti. Ja ehkä olisin itsekin kertonut syömishäiriöistäni ja siitä miten hänen käytöksensä on minuun vaikuttanut. Mutta niin kauan kuin toinen väittää että mitään ei muka tapahtunut, minkäänlaista keskusteluyhteyttäkään ei voi syntyä.
on se niin kumma,että omat virheet on niin vaikea myöntää..Nyt tuli mieleen sekin,että meidän perheessämme kaikki ongelmat on aina lakaistu maton alle ja kaikkia vaikeuksia salataan viimeiseen asti!
Jouduin psykiatriselle osastolle anoreksia/bulimian vuoksi ollessani 19;tämänkin äiti halusi salata muulta perheeltä ja vannotti etten kertoisi isälle!Että näin meidäm perheessä ongelmat hoidetaan...
ihan jees, mut silti kaukana normaalista...
meillä isä on intohimoinen harrastelija urheilija joka, joka päivä punnitsee ittensä...mulle se huomauttaa aina jotain et: ootko sä vähän lihonnu...tai jotain ja sit pitkät saarnat kuinka tärkeetä on juosta...
ja se kammoksuu lihavii...
Äiti taas on vähän ylipainonen ja puhuu aina kuinka sen täytyy laihuttaa ja miten se on lihonu ja aina kysyy et huomaako sen ja sitä rataa, mulle se kyllä huomauttaa jos oon lihonu tai laihtunu...
kaikki muutki meijän perheessä puhuu AINA laihuttamisesta...
En kuitenkaan usko et tää johtuu laihutus puheista, mutta ehkä kaikista muista ongelmista mitä meidän perheessä on...kaikki on jotenki sairaita...päästä...ja mua luullaan kaiken kestäväks ja tasapainoseks jolla ei oo mitään ongelmii...mun päässä täs eniten on vikaa. no tää on mun tapa käsitellä ongelmii, parempi seki entä et ois joku deeku tai narkkari...
Eniten ärsyttää et eka ne haukkuu lihavaks sitte ku laihuttaa nii sit oon anorektikko ja mua olaan suunnilleen viemäs hoitoon...en aina okeen tajuu mitä noi haluu...
Mun isä lähti ja jätti meiät jonkun hoikan naisen takia, tuli tunne että isä rakastais jos oisin hoikempi ja siitä se bulimia sitten lähti :(
Isä oli alkoholisti ja väkivaltainen. Meillä on aika iso perhe. Vain äiti kävi töissä ja rahasta oli pulaa, vaik asutaan isossa talossa jne. Kuitenkin kulissit pidettiin pystyssä. Huomasin jo aika nuorena, että meidän perhe on "sairas". Pelkäsin isääni ja äidin kanssa ei voinut jutella ikinä mistään. Kunnon kavereita ei ollut. Elämä oli jo lapsena ihan perseellään.
Otin jo hyvin nuorena kovan taakan itselleni, kun minun piti suojella äitiä (äiti myönsi itsekin humalassa kerran, et olen pelastanut sen hengen useasti). Kerran myös pakenin tutun luo väkivaltaista iltaa ja jätin äidin ja muut sisaret kotiin. En unohda sitä koskaan.
Bulimiani alkoi yli viisi vuotta sitten. Olin myös aika laiha ja eristäydyin. Siitä huolimatta isä saattoi tökätä mahaani ja sanoa että olen lihonut. Olin paljon huoneessani ja kuuntelin musiikkia. Jos lähdin ulos, liikuin "epäilyttävässä seurassa", kuten muut ajattelivat. Siitä nautin, koska se oli minun tapa "kostaa" tilannetta.
No porukat eros vihdoinkin (4v. sitten). Muutin samaan aikaan toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Äiti oli vuoden kotiäitinä, mut ryyppäs silti joka viikonloppu. Sitten se löysi miehen, jonka kanssa ollut kohta 3v. Nyt lopetin opiskelun ja palasin kotiin. Äiti on miehensä luona ja minä hoidan kotona kaiken! Sisaruksia on 4. Olen ihan sidottu tilanteeseen. Isää en ole nähnyt yli vuoteen. Muut sisarukset ei ole nähneet useampaan vuoteen.
En halua hankkia omia lapsia ikinä. Pelkäisin, että toistan omien vanhempien virheet! Lapsuuteni oli täysin outo ja ihan paska! Olen aika rikki henkisesti. Nyt minun tehtävänä on pitää huolta pienemmistä sisaruksista. Uskomatonta, mutta totta.
Poikaystävää minulla ei ole, vaikka haluaisin kovasti turvallisen ja mukavan miehen. Suhteen aloittaminen on hankalaa, koska tiedän että alan vihata miestä jonkin ajan kuluttua (siis näin käynyt useasti). Se on yksi asioista, jotka isä on jättänyt jälkeensä - vihaan usein miehiä, vaikka en haluaisi! Uskomatonta. Olen nyt 19.
Sama juttu mulla. Oman väkivaltaisen isän vuoksi en miehiin luota ja suhteetkin ovat olleet sen mukaisia että kaikki ei ole koskaan ollut kunnossa sillä saralla. Perheen suhteet olivat, niin kuinjollain muullakin täällä, puolin ja toisin alistavat fyysistä väkivaltaa ja haukkumista harjoitettiin kaikkien kesken.
Tietenkin kaikki oli ulkoa kullattu taitavasti.
Vanhemmiten olen tajunnut, että vanhempani (siskoni ainoa joka perheessä on ihminen) ovat kaksi ihmistä, joilla on itsellään sairaalloisen huono itsetunto ja he ovat kohdelleet minua sylkykuppina ja testityyppi. Olenko lihonnut? Olenko vanhentunut, onko vaatteethyvät kauppareissulle?
Tai vastaavasti haukuttiin lihavaksi, sanottiin, ettei tuollaista läskiä kukaan huoli, tai että persoonani oli jotenkin kestämätön. Kun vanhemmilla meni huonosti, olin syy eroon ja sain olla aina jomman kumman puolella. Molemmat kilpaa taistelivat minusta silloin sanomalla, ettei tuo sinua rakasta tule tänne ja toisinpäin. Aika hurjaa on kyllä omakin elämä kun alkaa muistelemaan. Lisänä vielä pakko sanoa, että koskaan en ollut lihavempi kuin sen 5 kiloa ja silloin kun minua eniten haukuttiin niin en sitäkään. Oli oksentaminen jo löytynyt. Ja omena/päivässä ruokavalio silloin kun ei päässyt oksentamaan. Tiesin että minua olisi rangaistu vihalla, koska minkäänlaista myötätuntoa en saanut koskaan. Kun olin kipeä tai allapäin, sanottiin aina että piti lopettaa tai he suuttuisivat. Olin kerran 40 asteen kuumeessa tärisin peiton alla, ja he ivasivat minua, että katso nyt (isälleni) kun se jaksaa esittää tuollaista. Hiljenivät sitten kun kuume oltiin mitattu. En huijannut edes olevani kipeä muistaakseni koskaan, kaipa se oli heille eräs keino kiusata lisää, ignoroida kaikki tunteet, jotka eivät sopineet täydelliseen ulkokuoreen. Jos se ei minulle käynyt tuli turpaan, heitto päin seinää, silloin oli järkevää lopettaa.
Minkähänlainen ihminen olisin ellen olisi joutunut nielemään tuollaista p***aa ja tottumaan tuollaiseen kohteluun elämäni ensimmäiset tärkeimmät vuodet? Ehkä joskus vielä.
Välillä kummeksuttaa että eikö aikuiset ihmiset osaa nousta tuollaisesta suosta pois. Vanhempani ovat harkinneet avioeroa, mutta valitettavasti eivät koskaan eronneet. Ei sillä enää väliäkään, koska en ole asunut vuosiin kotona. Ehkä ilmapiiri olisi vähemmän ahdistava jos he asuisivat erillään.
Tuskin kukaan jaksoi lukea, mutta ehkä ihan hyväkin välillä vähän muistella menneitä. Kiva lukea tarinoita muiltakin, liian usein sitä ajattelee olevansa harvinainen tapaus, vaikka tosi asiassa niin ei olekaan.
:'(