kaverit urputtaa mulle kun oon vuosikausii ollu sinkku. en sillä ettenkö haluis seukata, mut musta siitä tulis vaa hankaluuksii mun ongelmien takii.sitte ovat naittamas mua aina ties kelle, järjestää tapaamisii, ym. vaik sanon ettei kiinnosta!
siis mul on:
-masennus
-yleistynyt ahdistuneisuus
-persoonallisuushäiriö (johon kuuluu mm. sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko)
-adhd, asperger-piirteitä
-syön psyykelääkkeitä
-käyn terapiassa
-mua on hyväkskäytetty lapsena joten oon seksissä estoinen ja usein haluton
kaikki diagnosoitu, hullun paprut siis löytyy
siis tottakai kärsin yksinäisyydestä, mut mun mielest olis kohtuutonta kuormittaa toista noilla ongelmilla, vaik kuin ois rakastunu. mitä mieltä ootte? voin sit näyttää tän kamuille, heh. niiden mielest seurustelu tekis mulle vaan HYVÄÄ. ja hox! TÄMÄ EI OLE SEURANHAKUILMOITUS
siis mul on:
-masennus
-yleistynyt ahdistuneisuus
-persoonallisuushäiriö (johon kuuluu mm. sairaalloinen hylätyksi tulemisen pelko)
-adhd, asperger-piirteitä
-syön psyykelääkkeitä
-käyn terapiassa
-mua on hyväkskäytetty lapsena joten oon seksissä estoinen ja usein haluton
kaikki diagnosoitu, hullun paprut siis löytyy
siis tottakai kärsin yksinäisyydestä, mut mun mielest olis kohtuutonta kuormittaa toista noilla ongelmilla, vaik kuin ois rakastunu. mitä mieltä ootte? voin sit näyttää tän kamuille, heh. niiden mielest seurustelu tekis mulle vaan HYVÄÄ. ja hox! TÄMÄ EI OLE SEURANHAKUILMOITUS
Vastaukset 23
Vanhimmat
Minulla on
-masennus
-yleinen ahdistuneisuus
-persoonallisuushäiriö
-adhd, asperger-piirteitä
-minua on pahoinpidelty lapsena joten olen tunnevammainen ja ties vaikka mitä.
mutta en
-syö psyykelääkkeitä
-käy terapiassa
Joten en varmaan olisi kovin hyvää seuraa sinulle:) Mielestäni ei tosiaan olisi kovin hyvä idea alkaa sinun rakentamaan ihmissuhdetta tms. tuollaisessa tilanteessa. Tietty jos se oikea sattuu kohdalle, ei häntä kannata hyljätäkkään. Sinuna sanoisin kavereillesi, että pitävät huolen omista asioistaan, enkä kertakaikkiaan suostuisi mihinkään järkättyihin juttuihin.
Et kai kuitenkaan ole ajatellut olevasi koko elämääsi yksin? Anna itsellesi aikaa parantua ja mieti asiaa sitten uudestaan, eikö vaan ?:)
mitä on asperger-piirteet?
aika hyvin tiivistettyä tietoa http://users.kymp.net/p204188a/asperger.htm
heippa...
mä kärsin suurin piirtein kaikista edellä mainituista "oireistasi.." ja muutaman voisin vielä lisätäkkin...minäkin omistan nuo "hullun paperit" ja olen silti seurustellut onnellisesti jo pitkään...
tietysti sitä aina miettii että jaksaako tuo toinen näitä mun ongelmia mutta kyllä ne menee ihan jo osana "normaalia elämän rytmiä".. suurimpana ongelmana viosi olla tuo seksiin liittyvät ongelmat,mutta niistäkin pääsee jollain lailla eroon tai niiden yli kun vaan keskustelee:)
joten paljon tsemppia ja uskon siihen että me "ongelmatkin2 voidaan elää onnellisena parisuhteessa!!!
Minulla on aaltoileva mielialahäiriö
ahdistusta
epäily persoonallisuushäiriöstä
syön masennuslääkkeitä
kokenut kovia ihmissuhteissa
sairaalloisen mustasukkainen
MUTTA: Silti sain rinnalleni ihanan terveen naisen joka on opetellut ymmärtämään vaikeaa ailahtelevaa persoonaani. Kaiken tuon ongelmallisuuteni takana olen kuitenkin rakastava, tunteellinen, huomioiva ja hauska persoona, joka yrittää elää positiivisesti ajatellen. Ja toimii. Ei pidä tuomita itseään ikisinkuksi ongelmiensa takia vaan voi yrittää etsiä henkisesti vahvan kumppanin.
Myönteinen asenne sille että kaikkien ongelmien jälkeen ja mielen ailahtelun keskellä elämässä on myös hyviä aikoja ja onnen hetkiä vie elämässä uteliaana eteenpäin. Toiminnassa kiinni pysyminen itseään väsyttämättä auttaa uppoutumasta synkkiin ajatuskiemuroihin. Rakastava ihminen kumppanina kyllä näkee meidät vaikeuksiemme läpi, rakastettavina ja rakastavina sisimmässämme.
Voisimme kaikki luetella omat "hullutemme", eikä se asiaa muuksi muuta. Jokaisella on kolhunsa. 15 vuoden masennusputki, ahdistusta, persoonallisuushäiriö, lapsena hyväksikäyttöä, ulkopuolisena toisten elämässä, alkoholismi, turvattomuus, tarrautuminen. Ja asperger-persoona olen minäkin.
Vastaisin kysymykseesi, että tutkimattomat ovat elon tiet... sekä lesboilla että heteroilla tahtoo olla vähän samaa vikaa: seurustelu ja parisuhde ahdetaan mielikuvissa yhteen muottiin. Yhdessäelon pitäisi olla yhtä ruusutarhaa, osapuolina nti ja nti/hra Täydellinen. Miksi emme voisi tuntea toisiamme ja olla onnellisia yhdessä, vaikka minämme eivät olisikaan laatustandardien kestäviä?
Mistä sitä tietää, mitä päivä tuo tullessaan. Se on tietysti muistettava, että kukaan ei tule murheisiinsa hautautunutta kotoa hakemaan. Muista elää ja tule muistetuksi, ei väliä miten pahasti maailma päähän potkii.
Huonommuudentunto on eri asia kuin sairaudentunto! On hyvä tuntea itsensä, mutta jos joku ihan vakavissaan katsoo ensin paperit päältä ennen kuin kiinnostuu toisesta ihmisestä, niin hän ei ehkä ole sen arvoinen =)
.. elgalta ja muilta kirjoittaneilta. Rohkeutta teille kohdata tämä elämä kasvoista kasvoihin! Rohkeuteen kuuluu myös sallia läheisten hyvää tarkoittavat hapuilut, ymmärtää niiden pohjimmainen koskettava tarkoitus, ja etsiä kuitenkin itse tietään voimiensa varassa, oman kasvunsa ehdoilla. Riskitöntä elämää ei olekaan, tai ainakaan ohjelmoitu ja varman päälle raudoitettu protokolla - tai sen välttäminen - ei maistu elämältä. Onnen hetkiä on kaikille :). Kulloisenkin onnen kestosta ei kellekään ole takuita. Kellekään.
Olen miettinyt näitä piirteitä omalla kohdallani. Miten ne näkyvät sinun elämässäsi arkipäivän tilanteissa?
Hienosti toteat, että ei ole ihmistä papereihin katsominen. Mitä olisimme ilman kaikkia ominaisuuksiamme ja puoliamme, jotka muuttuvat hetkestä toiseen. Rakastava ihminen kyllä näkee meidät itsemme diagnoosien, arvailujen ja kaiken ailahtelumme läpi. Ihmisen sisällämme, rakastavan sydämemme, kaipuumme pahan olon takana.
Elämä, ilman vannomista ja lupauksia ikuisesta, ilman kaavamaisuutta, on vapautta. Lupa tulla omaksi itsekseen koko ajan. Onnekkaita olemme, jos saamme toteuttaa sitä läheisten ja rakkaan ihmisen kanssa toinen toistemme suuntaan hapuillen.
"Olen miettinyt näitä piirteitä omalla kohdallani. Miten ne näkyvät sinun elämässäsi arkipäivän tilanteissa?"
Konkreettisin ongelma mulla on suunnaton vastentahtoisuus ns. laumassa elämiseen ja sosiaaliseen toimintaan. Kuljen kyllä mielelläni pitkin kaupungin katuja ja katselen Hgin keskustassa ohikulkevia ihmisiä, mutta ryhmässä en saa suutani auki. Esimerkiksi opiskelupaikan tai työpaikan juhliin en uskalla lähteä ollenkaan, ja palavereissa kaikki tuhat hyvää ajatustani jäävät sanomatta.
Vaikka olen moneen kertaan monilahjakkaaksi haukuttu, pystyn keskustelemaan vain 1-2 ihmisen kanssa yhtäaikaa ja ajattelemaan vain yhtä asiaa kerrallaan. Yleensä hoksaan asiat niin hitaasti, että kovempi tempo ei kerta kaikkiaan sovi mulle. Olen kiinnostunut monista asioista, ajattelija, introvertti itsekseen pohtija.
Aisteiltani olen yliherkkä, niitä ihmisiä "joihin höyhenen putoaminenkin koskee". Reagoin hirveän vahvasti pettymyksiin ja yllättäviin muutoksiin. Mieleni jää jumiin. Joskus mietin, miten tällä päällä selvittäisiin oikeasti kovasta elämästä... ei varmaan mitenkään.
Asperger on kuitenkin hyvin lievää, esim. mitään pakko-arkirutiineita mulla ei ole. Elän omaa pientä elämää, mutta ei kohtuuttoman järjestelmällisesti; yllätyksiäkin mahtuu joukkoon. Niille vain jäisi enemmän tilaa jos osaisi olla luontevasti muidenkin kuin itsensä seurassa.
tosi hyvältä, etkä mun mielestä ollenkaan oudolta..
Eihän kaikkien tarvitse esim. olla laumasieluja:)
että vaikeudet ihmisten kanssa toimimisessa ovat ihan konkreettisia.
Jos heitän keskusteluun jonkin vitsin, kukaan ei naura.
Jos kerron jonkin kuvitteellisen tarinan tai legendan, kaikki pitävät sitä totena.
Jos esitän jotain asiallisesti faktojen pohjalta, kuulijat nauravat.
Hieman kärjistettyä mutta kertoo kuitenkin kyvyttömyydestä hallita sosiaalisia tilanteita.
Mistä seuraa, että tulen hirvittävän usein ymmärretyksi väärin; esim koulu oli melkoista painajaista, kun jouduin omiin ajatuksiini eristäytyneenä törmäyskurssille sekä toisten samanikäisten että opettajien kanssa. Milloin olin näsäviisas, milloin ylpeä, ylimielinen... kun en osannut reagoida oikein.
Oli kurja tunne, kun huomasi miten koko juttu kusi taas ilman, että olin tehnyt mitään ... "Miten jouduin tähän". En soisi kenenkään kokevan niitä tilanteita =)
silti mukavalta ja jokseenkin tyytyväiseltä..
Se kai tässä meillä elämässä on tärkeintä?
Ymmärrän Sua sikälikin, että itsekin oon hieman erakko ja omien kuvioideni vanki - mutta silti ja osittain juuri sen takia aika onnellinen:)
oo syy seurustelemattomuuteen?
Eiköhän se oo enemmän Sun oma valinta?
Pääasia että oot itse onnellinen:)
äiti Teresa joka haluaa auttaa lähimmäistään juuri valittettavasti monasti siten kuin itsestään eikä autettavasta parhaalle tuntuu.
Mä en nyt usko että sun sairaudet ajaa ketään sun luota pois, ehkä paremminkin sua pois muiden luota. Mutta kun en tunne niin en ala siitä enempää (ehkä).
Sulla on kuitenkin asiat hoidossa ja uskon että pitkällä tähtimellä, sä olet se joka on onnellisessa parisuhteessa kun sun kaverit on eronneet nykyisistään=)
Pidä pääsi, ole oma itsesi ja älä nöyristele, siinä kai sitä, mun evästä.
Hei hei hei! Ei toi susta kuule hullua tee! Jos tapaat jonkun kivan henkilön, ja ajattelet että ruvetaanpa kavereiksi. Sitten tämä kaverisi vaikka ihastuu sinuun ja sinä häneen. Kaikki on täydellistä, paitsi...et ole kertonut vielä näistä "ongelmistasi"
juu kerrot just vain pikkuhiljaa, diaknoosin ain kerrallaan ja annat sit aikaa vaik kuukauden sulatella. ja sit taas seuraava juttu kehiin..
ja jos haluut olla vain sinkku, niin sit oot:)
aika yllättävää miten paljo muitaki oireellisii...:) joo, no mulla on huono kokemus seurustelust tuolta parin vuoden takaa...kaveri sano ettei sitä haittaa mun diaknoosit, vaan parin kk:n päästä sanoki et ei mun kans voi elää...sitä on tullu niin araks jotenki, ja ku sitä haluis niitä toisenki tunteita aatella, et miten se oikeesti kestää...
Minulla on aika inhottava kokemus seurustelusta, tasavertaisuudesta suhteessa ja ongelmieni hyväksymisestä.
Entinen avopuolisoni oli aina kriittinen ja turhautui, toisinaan jopa suuttui, kun ongelmani tulivat esille. Hän ei koskaan halunnut puhua kanssani mistään, mikä olisi ollut tärkeää. Hän saattoi haukkua minut sairauteni tähden ja käyttää aseenaan alhaisimpia keinoja ja tapoja loukata. Kun minulla meni hyvin, olin ideaalinen nainen hänelle.
Toinen exäni oli olevinaan ymmärtäväinen, sivistynyt ja arvostava. Hänestä oli tärkeää olla tasavertainen ja että tuntisin olevani arvokas hänelle. Sitten parin vuoden jälkeen hän jätti minut, koska masennuin ja käyttäydyin itsetuhoisesti. 'Ei sun kanssa voi olla, kun ei koskaan tiedä mitä sä teet'. Tämä piirteeni tuskin tuli yllätyksenä noiden vuosien jälkeen.
Kumpaakaan heitä ei kiinnostanut vointini eromme jälkeen, ei edes puhelinsoiton verran. Minun viesteihini ei vastattu. Olin todella huonossa kunnossa, eikä tuollainen käytös sitä ainakaan parantanut. Meni usko näihin naisiin yksilöinä ja molempien suhteiden todellinen luonne ja tyhjyys iski päin.
Pointti tässä on, että rehellisyyden pitäisi olla molemminpuolista jotta sen varaan suhteen voi rakentaa. Kun toinen on tunnetusti ja tutkitusti epävakaa, toiselta vaaditaan paljon. Heikkouksia ei saa käyttää aseena. Koskaan.
täälläkin oli.
Kunnes älysin itse laittaa pisteen "ystävyydellemme". Kävin ystäväksi ja kumppaniksi kun seisoin ryhdikkäänä omilla jaloillani. Heti oireilujeni ilmaannuttua huomasinkin olevani hattuhyllyllä. Aikani anelin häneltä apua ja ymmärrystä - sitä saamatta.
Sain onnekseni pääkoppani järjestykseen ammattiauttajan avulla ja löysin voimia lakaista hänen maton alle pois vaikuttamasta mieleeni. Jälkeenpäin olen tajunnut suhteemme edesauttaneen sairastumistani. Välinpitämättömyys ja vallalla alistaminen eivät vain sopineet minun psyykkeelleni.
Nyt hengitän taas sujuvasti. Vaikkakin kaiken tapahtuneen ajatteleminen saa yhä aikaan suunnatonta ahdistusta, siksipä yritän välttää koko aihetta ja unohtaa sen vaiheen elämästäni.
Toivon sinullekin Mirkku valoisampaa tulevaisuutta.
Kiitos kun kommentoit.
Pyrin unohtamaan nuo ihmiset ja ne suhteet minäkin, mutta valitettavasti en onnistu. Kaikki tapahtunut heijastuu nykyisyyteen. Nyt on entistäkin vaikeampaa luottaa keneenkään. En ole koskaan pystynyt täysin luottamaan muihin ihmisiin, ja nämä suhteeni ovat osaltaan vaikeuttaneet sen syntymistä entisestään.
Itse asiassa olen jollakin tasolla päättänyt elää yksin, koska ihmissuhteet tuovat elämääni vain sotkua. En hallitse niitä ja olen tasapainoisempi eläessäni yksin. Suhteessa minulla on jatkuva pelko hylätyksi tulemisesta, unohdan itseni ja omat tarpeeni ja minusta tulee kynnysmatto.
no vastaus kysymykseen ton sun kirjotuksen perusteella; en olis. Suurimpana "syynä" että en olis, niin tarpeeks hankala oma luonne..
Mutta ilman tota sepustusta tietenkin voisin ihastua, tai olla ihastumatta, ja sitten ei haittais varmaan niin paljon kun jo vähän tuntisimme.
Kaikilla meillä omat "viat".