Loppukesästä mä tutustuin poikaan, joka oli aivan ihana. Kohtelias, hyväkäytöksinen ja kaikkea sitä mitä mä arvostan jätkissä. Tutustuimme harrastukseni parissa yhdellä leirillä. En ollut vähään aikaan ollut kenenkään pojan kanssa tekemisissä muuten kuin kaverina, koska mulla oli suht rankka ero takana. Tän jätkän kanssa mä kuitenkin tunsin itseni hyväksytyksi enkä enää ollut se säälittävä, itkuinen, ruma teini, jona oli itseäni pitänyt. Meillä oli aivan ihanaa siellä leirillä. Valvoimme lähes koko yön jutellen ja välillä pussaillen. Maailma tuntui silloin hiukan paremmalta paikalta asua. Tuntui, että kaikki alkoi mennä taas raiteilleen.
Leirin jälkeen lähdimme eri suuntiin. Minä omaan kotiin, hän omaansa, eri paikkakunnille. Soittelimme, tekstailimme ja meseilimme. Mä jopa kerran kävin pojan kämpillä, ja meillä oli siellä aivan yhtä ihanaa kuin leirilläkin oli ollut. Mun vierailun jälkeen kaikki kuitenkin muuttui, sekä mun osalta, että tän pojan. Tunsin, ettei pojan tunteet olleet samanlaisia kuin mun. En halunnut kuitenkaan ottaa asiaa puheeksi mesessä, joka oli ainoa väline millä pidimme enää yhteyttä vierailuni jälkeen.
Sitten, kun näimme kolme viikkoa vierailuni jälkeen. Poika otti asian puheeksi. Mä olin tiennyt, että juttu loppuisi siihen ja osasin pitää itseni kasassa keskustelumme ajan. Sanoin, että olin tiennyt koko ajan, että näin kävisi. Poika oli hyvin pahoillaan, että loukkasi minua. Koitin olla kuin asia ei hetkauttaisi mua ollenkaan. Keskustelun lopuksi poika sanoi: "ollaanhan kuitenkin kavereita. toivottavasti mä en vieny nyt sun yöunii. kauniita unia", ja sit se halas mua. Mä menin nukkumaan ilman yhtäkään kyyneltä. Ja seuraavana päivänä poika oli kuin ei tuntisi mua. Käänsi katseen pois, vaikka meidän piti olla kavereita.Loukattu itsetunto? Muahan siinä oli enemmän loukattu.(Itsepähän kärsii, kun ei halua näin ihanaa ihmistä kuin minä, ajattelin)
Mä selvisin sen viikonlopun, milloin näin tän pojan kisamatkalla, ihan hyvin. Vasta takastulomatkalla, mä itkin. Ja sen jälkeen mä itkinkin monta yötä ja päivää eikä koulusta meinannut tulla mitään. Musan tunnilla laulettiin rakkauslauluja, tai muut laulo. Mä vaan purin huulta ja hoin mielessäni "en itke, en itke." Pikkuhiljaa mä siitä selvisin ja elämä alkoi voittaa. Laivalla mulla oli pientä juttuu yhden pojan kanssa, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut. Onneksi.
Nyt olin taas leirillä ja näin tämän pojan. Kaikki palasi mieleeni. Muistin jokaisen yksityiskohdan leirin ja vierailuni tapahtumista. Muistin miltä hänen huulet tuntuivat vasten omiani. Muistan miten hyvältä tuntui olla lähellä häntä. Muistin miksi alunperinkään ihastuin häneen. Mun sydäntä särki, kun hän ei sanonut mulle edes moi. Sain hänen katseensa kerran kiinni ja moikkasin nyökäten. Poika vaan käänsi päänsä pois. "Ei sitten", mä ajattelin, mutta kyllä se silti sattui. Ja joka kerta, kun katsoin häneen päin en voinut olla kuvittelematta millaista mun elämä voisi olla, jos poika olisi tuntenut samoin kuin mä. Me oltaisiin oltu jo neljä kuukautta yhdessä. Ties kuinka onnellisia voisimme ollakaan. Enkä mäkään osaa irti päästää. Tekee mieli vaan roikkua. Pitää kiinni ja toivoa, että jonain päivänä poika tulisi juosten luokseni ja sanoisi haluavansa vain mut. Niin ei kuitenkaan käy, joten on vaan pakko unohtaa. Pikkuhiljaa. On olemassa pakko olla joku ihanampi kuin se, vaikkä poika onkin ihaninta mitä kohdalleni on osunut tähän mennessä.
Kiitti, jos joku edes jakso lukee tän. Mun oli vaan pakko vähän purkaa tunteit. Life goes on!
Leirin jälkeen lähdimme eri suuntiin. Minä omaan kotiin, hän omaansa, eri paikkakunnille. Soittelimme, tekstailimme ja meseilimme. Mä jopa kerran kävin pojan kämpillä, ja meillä oli siellä aivan yhtä ihanaa kuin leirilläkin oli ollut. Mun vierailun jälkeen kaikki kuitenkin muuttui, sekä mun osalta, että tän pojan. Tunsin, ettei pojan tunteet olleet samanlaisia kuin mun. En halunnut kuitenkaan ottaa asiaa puheeksi mesessä, joka oli ainoa väline millä pidimme enää yhteyttä vierailuni jälkeen.
Sitten, kun näimme kolme viikkoa vierailuni jälkeen. Poika otti asian puheeksi. Mä olin tiennyt, että juttu loppuisi siihen ja osasin pitää itseni kasassa keskustelumme ajan. Sanoin, että olin tiennyt koko ajan, että näin kävisi. Poika oli hyvin pahoillaan, että loukkasi minua. Koitin olla kuin asia ei hetkauttaisi mua ollenkaan. Keskustelun lopuksi poika sanoi: "ollaanhan kuitenkin kavereita. toivottavasti mä en vieny nyt sun yöunii. kauniita unia", ja sit se halas mua. Mä menin nukkumaan ilman yhtäkään kyyneltä. Ja seuraavana päivänä poika oli kuin ei tuntisi mua. Käänsi katseen pois, vaikka meidän piti olla kavereita.Loukattu itsetunto? Muahan siinä oli enemmän loukattu.(Itsepähän kärsii, kun ei halua näin ihanaa ihmistä kuin minä, ajattelin)
Mä selvisin sen viikonlopun, milloin näin tän pojan kisamatkalla, ihan hyvin. Vasta takastulomatkalla, mä itkin. Ja sen jälkeen mä itkinkin monta yötä ja päivää eikä koulusta meinannut tulla mitään. Musan tunnilla laulettiin rakkauslauluja, tai muut laulo. Mä vaan purin huulta ja hoin mielessäni "en itke, en itke." Pikkuhiljaa mä siitä selvisin ja elämä alkoi voittaa. Laivalla mulla oli pientä juttuu yhden pojan kanssa, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut. Onneksi.
Nyt olin taas leirillä ja näin tämän pojan. Kaikki palasi mieleeni. Muistin jokaisen yksityiskohdan leirin ja vierailuni tapahtumista. Muistin miltä hänen huulet tuntuivat vasten omiani. Muistan miten hyvältä tuntui olla lähellä häntä. Muistin miksi alunperinkään ihastuin häneen. Mun sydäntä särki, kun hän ei sanonut mulle edes moi. Sain hänen katseensa kerran kiinni ja moikkasin nyökäten. Poika vaan käänsi päänsä pois. "Ei sitten", mä ajattelin, mutta kyllä se silti sattui. Ja joka kerta, kun katsoin häneen päin en voinut olla kuvittelematta millaista mun elämä voisi olla, jos poika olisi tuntenut samoin kuin mä. Me oltaisiin oltu jo neljä kuukautta yhdessä. Ties kuinka onnellisia voisimme ollakaan. Enkä mäkään osaa irti päästää. Tekee mieli vaan roikkua. Pitää kiinni ja toivoa, että jonain päivänä poika tulisi juosten luokseni ja sanoisi haluavansa vain mut. Niin ei kuitenkaan käy, joten on vaan pakko unohtaa. Pikkuhiljaa. On olemassa pakko olla joku ihanampi kuin se, vaikkä poika onkin ihaninta mitä kohdalleni on osunut tähän mennessä.
Kiitti, jos joku edes jakso lukee tän. Mun oli vaan pakko vähän purkaa tunteit. Life goes on!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Luin viestis mielenkiinnolla alusta loppuun, ikävää, että siinä kävi noin :( et tunteet oli vain yksipuolisia. Musta tuo juttu oli kuitenkin "romanttinen"
ikävää että sulle kävi noin. Mutta mä oon ihan varma siitä että sä läydät itselles jonkun ihanan pojan joka myös tykkää susta. Mutta voimia sulle ja uuden etsintään. Mutta ei toi oo vielä mitään siihen verrattuna että joku leikkii tunteilla. Jos oikein ymmärsin nii poika oli susta kiinnostunu kaverimielessä. MUTTA ÄLKÄÄ HYVÄT IHMISET LEIKKIKÖ TOISTEN TUNTEILLA. Mä en tajuu miten joku voi olla niin julma, hänhän saattaa pilata koko toisen ihmisen elämän niin ettei hän enää ikinä usko rakkauteen.
Juuri nyt kyse on eniten siitä, ettemme ole enää edes kavereita. Kyllä mä voisin olla, ei mua haittaisi. Tää poika ei vissiin vaan haluu olla yhtään mitään. Mä oon sille kuin ilmaa. Se jutteli mun kavereiden kanssa sillai, et mä olin vierässä. Oli tosi kivaa tuntee ittensä ilmaksi siinä. Ite se ehdotti, et oltais kavereita. Miks me ei sit voida olla? vituttaa...
Mulle on käynyt melkein samanlailla kuin sulle.. viime kesänä olin yhden pojan kanssa 2 kk, mutta meille tuli ero. en olisi halunnut erota, muttei se ollu mun haluamisesta kyse.. mut jätettiin pahimmalla mahdollisella tavalla, tekstiviestillä! sovimme kuitenkin olevamme vain kavereita, mutta eihän siitä mitään tullut, koska eihän se pystyny enää edes katsomaan muhun päin.. Pahinta tässä on se et näemme melkein joka päivä koulussa ja muistot tulee väkisinkin mieleen.. voi kunpa pystyisin unohtamaan meidän yhteiset hetkemme.. vaikka siitä onkin jo monta kuukautta aikaa niin en ole vieläkään toipunut siitä meijän erosta.. Joka päivä toivon vain yhtä asiaa ja se että olisimme vielä onnellisesti yhdessä..
ei tästä mun viestistä taida olla sulle mitään apua.. elämä on epäreilua ja välillä raskasta.. mutta täytyy ajatella niin että alamäestä seuraa aina ylämäki..
Rakastuin tähän poikaan kesällä täysillä, enkä osaa päästää irti.
haha älä ny viiti kusettaa eihä tollasta tunnetta oo olemassakaa mitä te olevinaa koitte :D taijatteo lla aika kakaroita jos tunnette jotai tollasta D:D::D oikeesti älkää viittikö jauhaa paskaa jooko?
Itse et ole vaan vielä kokenut sitä tunnetta, ja koska mä oon niin toivoni menettänyt koko tunteeseen niin toivoisin ettei kukaan joutuis... Onhan se ihanaa aikansa, mutta kun sen ihanan aika on ohi niin se on vaan tuskaa joka kestää just niin kauan kun on valmis kestämään.. Mä oon seurustellu reilu 2 vuotta yhen miehen kanssa ja tällä hetkellä meitä ei yhdistä oikeen mikään muu kuin menneisyys.. Mä olen se joka siinä enemmän kärsii koska mun yrityksien takia me tällä hetkellä ollaan yhdessä.. kokoajan toivon että mun tunteet viilenis niin ei tarttis sattua niin pirusti, mutta se ei taida olla mahdollista.. pitää vaan jatkaa niin kauan ku ei enää jaksa, ja sit sattuu oikein todella!! Sitä se elämä vaan taitaa olla. :/
Surullistahan se on kun tuollasta sattuu. Ihan kyyneleet tuli silmiini kun sinun juttuasi luki. Ajattele että ehkä hän ei kuitenkaan ollut aivan arvoisesi. Elämä jatkuu ja uusia ihastuksia ja rakkauksia tulee. Jokaisen kohdalle se Amorin nuoli joskus osuu... Se on varma. Ehkä olen vielä liian nuori antamaan mitään neuvoja jaksamiseen muuta kuin että tsemppiä elämää... Kyllä se rakkaus tulee vielä... Uskon niin... =)