ystävälleni syntyi 1kk sitten vauva, ja nyt selvisi, että tyttärellä on jonkinasteinen kehitysvamma.
kohtalon ironiaa on se, että itse en voi saada lapsia ollenkaan ja sanoopa minulle kuka tahansa mitä tahansa aiheeseen liittyen, se pahoittaa mieleni: "kyllähän teille vielä lapsia tulee", "se on varmaan stressin syytä, älä stressaa niin tulet heti raskaaksi, ajattele jotakin muuta", "miksei teillä ole jo lapsia", "eikö jo olisi aika" tms. tms. saavat minut pahalle tuulelle ja kotiin tultuani itkemään.
kun menen tapaamaan ystävätärtäni ja hänen uutta vauvaansa (kolmas lapsi), neuvokaa minua hyvät ihmiset, mitä latteuksia EI AINAKAAN PITÄISI SANOA kehitysvammaisen lapsen juuri saaneelle äidille, joka on tietämäni mukaan täydessä shokissa, samoin kuin isäkin.
en kysy mitä pitäisi sanoa -tähän tilanteeseen tuskin on mitään lohduttavaa sanottavaa, mutta taatusti on monta karmeaa töksäytystä, jotka tuntuvat vanhemmista kamalilta ja sanojasta itsestään todella fiksuilta. lapsettomuudesta kärsivänä ja ns. harmittomína ihmisten pitämistä kommenteista mieleni pahoittaneena en haluaisi itse toimia samoin kuin ne ääliöt, kuin joilta näihin lapsettomuusasioihin tulee kommenttia hyvinkin kevyesti.
haluaisin myös kuulla kehitysvammaisten lasten vanhempien eri kokemuksia, miltä tuntui kun saitte tiedon lapsenne erilaisuudesta ja kuinka ympäristö reagoi ja miten olisitte sen halunneet reagoivan. selvääkin selvempää on, että kaikilla on omat ainutlaatuiset tunteensa asiasta ja että elämäntie on jokaisella erilainen, mutta kokemuksistanne olisi minulle paljon hyötyä.
kiitän etukäteen.
kohtalon ironiaa on se, että itse en voi saada lapsia ollenkaan ja sanoopa minulle kuka tahansa mitä tahansa aiheeseen liittyen, se pahoittaa mieleni: "kyllähän teille vielä lapsia tulee", "se on varmaan stressin syytä, älä stressaa niin tulet heti raskaaksi, ajattele jotakin muuta", "miksei teillä ole jo lapsia", "eikö jo olisi aika" tms. tms. saavat minut pahalle tuulelle ja kotiin tultuani itkemään.
kun menen tapaamaan ystävätärtäni ja hänen uutta vauvaansa (kolmas lapsi), neuvokaa minua hyvät ihmiset, mitä latteuksia EI AINAKAAN PITÄISI SANOA kehitysvammaisen lapsen juuri saaneelle äidille, joka on tietämäni mukaan täydessä shokissa, samoin kuin isäkin.
en kysy mitä pitäisi sanoa -tähän tilanteeseen tuskin on mitään lohduttavaa sanottavaa, mutta taatusti on monta karmeaa töksäytystä, jotka tuntuvat vanhemmista kamalilta ja sanojasta itsestään todella fiksuilta. lapsettomuudesta kärsivänä ja ns. harmittomína ihmisten pitämistä kommenteista mieleni pahoittaneena en haluaisi itse toimia samoin kuin ne ääliöt, kuin joilta näihin lapsettomuusasioihin tulee kommenttia hyvinkin kevyesti.
haluaisin myös kuulla kehitysvammaisten lasten vanhempien eri kokemuksia, miltä tuntui kun saitte tiedon lapsenne erilaisuudesta ja kuinka ympäristö reagoi ja miten olisitte sen halunneet reagoivan. selvääkin selvempää on, että kaikilla on omat ainutlaatuiset tunteensa asiasta ja että elämäntie on jokaisella erilainen, mutta kokemuksistanne olisi minulle paljon hyötyä.
kiitän etukäteen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
...kokemusta kehitysvammasta, mutta ihan yleensä vammaisuudesta kyllä. Kai samat ohjeet pätee silloinkin.
Tai en minä sinua ohjeistaa halua, lähinnä omia mietteitä aiheesta tuoda julki.
Se on ihan ymmärrettävää että sinua harmittaa oma lapsettomuus ja olet jossain määrin kateellinenkin ystävällesi. Lapsen vammaisuudesta tuskin kukaan voi kateellinen olla. Jos jotain rohkaisevaa sanottavaa haluat, niin koita saada ystäväsi käsittämään että nyt elämä tuntuu vaikealta, mutta sen syynä on se pieni lapsi, joka on hiukan erilainen kuin muut ikäisensä. Nyt tämä pieni lapsi tarvitsee vähintään yhtä paljon rakkautta kuin tervekin lapsi. Riippuu täysin tilanteesta, mutta itse en ehkä ainakaan ihan heti ottaisi lapsen vammaisuutta puheeksi. Senkin aiheen aika on joskus myöhemmin aivan varmasti.
Itse vammaisena koen asian niin, että vaikka itse saisin vammaisen lapsen, hän olisi minulle ennen kaikkea LAPSI eihä vammainen. En pitäisi siitä, että ihmiset huomioisivat enemmän vamman kuin muut lapsen ominaisuudet.
Omalle äidilleni minun cp-vammani tuntuu vieläkin olevan jossain määrin arka puheenaihe.
Ei olla asiasta oikeastaan koskaan kovin syvällisesti puhuttu. Minulle ennemminkin kaverit ovat olleet myöhemmällä iällä ne, joiden kanssa olen voinut vaihtaa ajatuksia vammastani ja yleensä vammaisuudesta.
En oikein osaa muuta sanoa, mutta kun menet katsomaan ystävääsi ja vauvaa, kohtele uutta perheenjäsentä niin kuin kohtelisit ketä tahansa vauvaa. Ei sen vammaisuuden tarvitse vauvan (tai yleensä kenenkään)kohtelussa näkyä. Ihmisiä me kaikki ollaan, vammalla tai ilman.
Tsemppiä!
kiitos viestistäsi.
erityisesti pidin tästä:
"nyt elämä tuntuu vaikealta, mutta sen syynä on se pieni lapsi, joka on hiukan erilainen kuin muut ikäisensä. Nyt tämä pieni lapsi tarvitsee vähintään yhtä paljon rakkautta kuin tervekin lapsi."
tuo kaikki on niin kovin totta.
en usko, että alkaisin kohdella/suhtautua itse lapseen jotenkin "erilailla", koska lapsettomana minulla ei ole juurikaan kokemusta siitä, kuinka lapsiin tulisi ylipäätään suhtautua. Minun on vaikeaa käsitellä MINKÄÄNLAISIA vauvoja,koska osaaminen puuttuu.eli suhtaudun käytännössä varmasti tähän vauvaan kuin kaikkiin muihinkin:kehun kohteliaasti ja kun menen kotiin itken silmäni ulos kun ajattelen tuon pienen kapalon kauniita käsiä ja pikkuvarpaita. ja joka tapauksessa äiti on saanut läpikäydä odotuksen, synnytyksen ja äitiyden tunteen ja rakkauden, jotka kaikki jäävät minulta iäksi kokematta.joten -kyllä- olen jonkin verran kade, vaikka tietysti olisin toivonut ystävälleni tervettä pikku prinsessaa jo lapsensa itsensä tähden.tuleepa ihmiselle terveyden kanssa ongelmia syntymässä tai myöhemmin, se on aina inhottavaa ja rankka juttu.
minun ongelmani taitaa olla enemmän vanhempien kohtaaminen -en tietystikään jätä menemättä lasta ja vanhempia tapaamaan -
haluaisin vain välttää lohdutuksesksi tarkoitettuja tavanomaisia latteuksia, jotka todellisuudessa saavat äidin vain enemmän poissa tolaltaan.
toisin sanoen, jos täällä on vammaisten lapsien vanhempia, haluaisin tietää: mitkä sanat/"lohdutusyritykset" sinua eniten loukkasivat ja miksi...
www.vammaiset.com
Tuolta saattaa löytyä...
Käyttäydy normaalisti.
Ei tarvitse sääliä, älä pelkää töksäytyksiä.
Mene reippaasti kylään ja käyttäydy normaalisti.
kerropas sitten kun olet vauvaa käynyt katsomassa, miten reissu meni. Toivottavasti hyvin! =)
Meille syntyi ensimmäinen lapsi kehitysvammaisena.
Joten tässä osaksi hitunen neuvoa (minun mielestä) ja kokemusta.
Kehitysvamman selvittyä oltiin tietysti hätää kärsimässä.
Tosin meillä oli yksi ystävä joka soitteli meille usein ja kyseli tilanteesta ja osasi myös puhua vaimolle muutakin asiaa.
(Se vain oli jännä ettei sukulaisista saatu tukea).
Emme tosiaankaan kaivanneet sääli vaan ihmistä joka jakso tukea ja kunnella meitä.
Kuunteleminen varmaan kyseisen perheen asioita alkaa ulkopuolisesta tuntua, etteikö he muusta jaksa puhuakkaan.
Syy vain on siinä, että vammaisen lapsen kanssa alkaa melkein heti lääkäreissä, sairaaloissa ja testeissä käynnit jotka on sinänsä rasittavia molemmille.
Lisäksi sitä painetta lisää myöskään työpaikan, muitten työntekijöitten ihmettely miten sitä nyt taas pitää olla pois.
(Onneksi meillä oli hyvät työnantajat jotka ymmärsivät tilanteen).
Lisäksi vielä kehitysvammainen sairastaa enemmän kun niinsanotusti normaalit, joten jos haluut olla apuna niin tässä on yksipaikka missä voit auttaa heitä vaikka tuhoamalla yhden lomapäiväsi jollain tavalla.
Takaan että kiitoksen jonka saat tästä, niin tulet sen muistamaan varmaan.
No tää oli sitten myöhempään ajankohtaan jos äiti menee töihin, tai se olisi oikeastaan hyväkin äitin kannalta, tulisi muut ajateltavaa. Jaksais sitten myöhemmin vielä,koska kehitysvammainen on tavallaan ikuinen ajatuksen aihe vanhemmille.
Tämä meidän ystävä pariskunta pääsikin sitten muutamien vuosien päästä toisen lapsemme kummiksi kiitokseksi siitä mukana olosta (tai meistä se oli kiitos, tosin siinä lähisukulaiste otti nokkiin, kun olisi kuulemma ollut niitten huki).
Parhain neuvo on minusta että ole oma itsesi.
Äläkä myöskään tyrkytä itseäsi vaan koita vain olla henkisesti mukana.
Sit vielä myöhemmpää ajankohtaa ajatellen jos vammaisen lapsen vanhemmat siottavat lapsensa jonnekin asuntolaan niin älä anna itsestäsi semmoista kuvaa että nyt he halusivat lapsesta eroon.
Tämä tosin tulee tuola kymmeniä vuosia myöhemminen.
Sillä jossain vaiheessa niitä vanhempia ei enää ole ja on se helpompi lähtee lapsen nuorempana kotoa kun tulee tilanne että on väkisin lähtö.
Myös näin alkuvaiheessa on hyvä katsoa haluaako lapsen vanhemmat puhua yleisesti etteä heillä on kehitysvammainen lapsi.
Toiset ei halua, toiset taas haluaa.
Me haluttiin ja (meistä) se oli hyvä koska jälkeenpäin pihan muut lapset eivät ikinä kiinnittäneet lapseemme sen kummempaa huomiota vaan osasivat ottaa hänet huomioon leikessä vaikke ei osannut kaikkea juttuja.
Tosin tää pitäis osata monenvanhemmankin sillä usein saa vieläkin kuulla "ei kun se pitää laittaa tohon eikä sinne".
Tästä oikeastaan voisin sanoa sinulle kun osaat antaa tälle vammaisen lapsen vanhemmille sympatiasi ja lapsen kanssa olet kuin hän ei ole "normaali" vaan vammainen lapsi, silti hän on sinun sylissäsi kuin oma lapsesi, niin siinä sinulle tosi rakastettava lapsi.
Tässä nyt pitkä ja sekava teksti.
Oli lapsi terve tai sairas/vammainen, jokaista vanhempaa täytyy onnitella, ovathan he saaneet uuden elämän, pienen lapsen. Älä murehdi, menet vain niinkuin kenenkä tahansa juuri lapsensa saaneen luo, olet iloinen siitä lapsesta ja onnittelet vanhempia. Jos äiti tai isä alkavat keskustella vammasta, niin sitten keskustelette siitä, muuten suhtaudut vauvaan kuin mihin tahansa lapseen! :)